Psykoottinen vakava masennus

Mä en pystynyt. Puristin vilttiä sängyssä ja itkin ja huusin. En pystynyt nukkumaan, en yhtään mitään. Keräsin tarpeeksi lääkkeitä. En sitä vittua kestänyt. Sitten huusin, huusin niin perkeleesti että jos on Jumala niin pikkuhiljaa voisi alkaa auttaa. Ei siinä mitään tapahtunut pitkään aikaan, Jossain vaiheessa helpotti niin, että pystyin elämään suht normaalisti välillä normaalia alakuloa tuntien. En tiedä mikä siihen jeesas. Sitä ennen tai siis tähän päivään on ollut enemmän ja vähemmän masennusta psykoottista masennusta joku 20 vuotta. Mä pelkään huomista mutta yritän elää tässä päivässä helvetin pieni askelin. Ihan samaa pilleriä mä mietin kuin sä. Oisin sillä varmaan muutaman vuosikymmenen elänyt.

asteittainen ssri-myrkyistä vierottautuminen...
esim. tämän krijan avuilla; Stefan Borg; irti unilääkkeistä ja huumaavista aineista.

vie ehkä 2-5v että elämä maistuu mutta jokainen uusi pvä on parempi kuin mennyt murhe...

Yksistään se on kamalaa kun lääkäri sanoo, että sua on hoidettu tarpeeksi tai tutkittu tarpeeksi !
Koskaan ei ole tutkittu tarpeeksi, jos kerran ihminen voi niin huonosti kuin huonosti voi voida !
Jo-tain olisi varmaan tehtävissä ?!?
Muttei tehdä.
Tylyä.
Koittakaa jaksaa !
Kuka teitä auttaa tai hoitaa, jos kerran lääkäri sanoo, että on hoidettu tarpeeksi ?
Pystyttekö asumaan kotona ?

Minulla on diagnosoitu aikoja sitten masennus, mutta huomaan, että on niitä todella vaikeita jaksoja kun tuo syvenee. Niin kuin nyt. Pyörin kotona yksin, enkä pysty tekemään oikein mitään. En jaksa. Yksinäisyys ei myöskään auta asiaa. Jos sulla vain mahdollisuus käydä jossain ryhmässä/kavereitten kanssa, niin auttaa. Itselläni ei niitä ole kuin muutama ja hekin asuvat aika kaukana. Saatko ahdistuneisuuteen mitään?

Minulla on muistikuvia vuosikymmenten takaa kun olin sairaslomilla, terapiassa tietenkin kävin ja söin lääkkeitäkin, pitkistä aamupäivista jolloin makailin sängyssä ja asiat kelautuivat mielessä ja alkoivat jossain vaiheessa pikku hijaa loksahdella paikoilleen. Iltapäivisin kävelin. Olen aina kävellyt ja sillä tavalla selvitellyt ajatuksiani, joten minulla se kävi jokseenkin helposti. Jos ei käy helposti niin kannattaa kuitenkin kävellä vaikka kortelin tai edes talon ympäri, hissukseen tassutellen vaikka, sitkeästi, ja mennä ulos syömään jos on mahdollisuus. Silloin kun jaksaa, kannattaa mennä metsiin, puistoihin ja rannoille.

Masennus näyttää olevan sairaus joka usein helpottaa iän karttuessa. Vanhoilla on paljon masennusta, varsinkin kun ikääntyessä tulee myös terveysoireita. Mutta nuoruuden vaikeilla masennuskausilla näyttää kuitenkin olevan tapumus olla jossain vaiheessa olla taaksejäänyttä elämää.

Auttaisko seura ? Jos jaksaa johonkin mennä tai jos joku voisi tulla kylään silloin tällöin ?
Yksinolossa on se paha puoli, että ajatukset tuppaa kiertämään samaa kehää koko ajan.
Sieltä "syvän masennuksen viidakosta" olisi hyvä päästä putkahtamaan päivänvaloon ihmisten ilmoille ja antaa aivoissaan tilaa muillekin ajautuksille kuin niille synkille.
Ehkä tauti on semmoista laatua, että ei jaksa, ei pysty ?
Anteeksi, ottakaa puheeni vain kärpäsen surinana….

en ala muita neuvomaan mutta sen sanon että kun itse olin syvästi masentunut, päätin että nyt riittää ja aloin töihin. se työ oli yhtä helvettiä mutta painoin päälle ja tein. tein aina sitä enemmän mitä raskaammalle tuntui. ajoin masennuksen itsestäsi väkisin pois. tahdonlujuuden määrä on niin suunnaton aina ollut ettei mikään, ei siis mikään asia pysäytä minua. ei edes vakavin mahdollinen masennus. mitä vaikeampi tilanne on sitä enemmän pitää taistella.