Ilmeisesti olen saamassa paranoidinen skitsofrenia diagnoosin. Oireet pystyn kyllä hyväksymään tai tajuamaan, että ne ei oo normaalia, mutta jotenkin tota skitsofreniaa on vaikea sulattaa. En koe olevani skitsofreenikko. Koen olevani enimmäkseen ihan normaali ihminen. Ainoat oireet on tällaisia harhaluuloja, mitä on luullut kameroista, mikrofoneista ja seuraamisesta. En ole mikään sekopää, joka kävisi ihmisten kimppuun kun luulee niiden vainoavan tai nää mitään hallusinaatioita tai ääniäkään ei ole.
Diagnoosi on vaikeampi hyväksyä kuin sairaus. Olen nyt lääkityksellä, eikä ole mitään oireita. Tuo on mulle vaikea itsetunto- ja identiteettiongelma. Sitten olisin ollut skitsofrrenikko jo 10 vuotta. Oireiden kanssa olen pystynyt elämään. En vain osaa samaistua skitsofreenikoihin. Tässä yhteiskunnassa on niin tiukat leimat sairaille. Mietin, miten kertoa mahdolliselle seurustelukumppanille aikanaan… Onko skitsofreenikot mahdottomia seurustelukumppaneina? Lapsia aikoisin kuitenkin hankkia vaikka saisivatkin taudin, jos niitä tulee.
Japanissa muutettiin noita nimikkeitä ja ihmiset voivat paljon paremmin ja tekivät vähemmän itsemurhia.
Mahdollinen diagnoosi masentaa, olisin toivonut jotain lievempää dignoosia. Miten te muut suhtaudutte omiin diagnooseihinne?
Olen toisaalta ollut työttömänäkin, enkä ottanut sitäkään leimaa itseeni, vaan koin olevani minä. En ajatellut, että pitäisi olla joku kurja ja surkea sen takia. Mutta nyt on kyllä motivaatio-ongelmia. En sinänsä pelkää oireiden uusiutumista, koska en osaa pitää niitä vakavina.
Diagnoosi on vaikeampi hyväksyä kuin sairaus. Olen nyt lääkityksellä, eikä ole mitään oireita. Tuo on mulle vaikea itsetunto- ja identiteettiongelma. Sitten olisin ollut skitsofrrenikko jo 10 vuotta. Oireiden kanssa olen pystynyt elämään. En vain osaa samaistua skitsofreenikoihin. Tässä yhteiskunnassa on niin tiukat leimat sairaille. Mietin, miten kertoa mahdolliselle seurustelukumppanille aikanaan… Onko skitsofreenikot mahdottomia seurustelukumppaneina? Lapsia aikoisin kuitenkin hankkia vaikka saisivatkin taudin, jos niitä tulee.
Japanissa muutettiin noita nimikkeitä ja ihmiset voivat paljon paremmin ja tekivät vähemmän itsemurhia.
Mahdollinen diagnoosi masentaa, olisin toivonut jotain lievempää dignoosia. Miten te muut suhtaudutte omiin diagnooseihinne?
Olen toisaalta ollut työttömänäkin, enkä ottanut sitäkään leimaa itseeni, vaan koin olevani minä. En ajatellut, että pitäisi olla joku kurja ja surkea sen takia. Mutta nyt on kyllä motivaatio-ongelmia. En sinänsä pelkää oireiden uusiutumista, koska en osaa pitää niitä vakavina.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksi uskot psykiatriseen roskaan? Kai tajuat, ettei mielisairaus ole kuin kielikuva. Toisin sanoen, ja rautalangasta vääntäen, sellaista sairautta kuin skitsofrenia ei ole olemassa, kuin ihmisten mielikuvituksessa
Nettihakuun laitat "Wayne Ramsay Schizophrenia" ja luet artikkelin 'Schizophrenia - A non-existent disease' ja opit psykiatriasta jotain konkreettista. Vaihtoehtoisesti voit sulkea myös silmäsi ja uskoa mitä sinulle valtio kertoo. Täysin up to you. Sinun elämäsi.
Tai toisaalta voit miettiä mitä asianajaja hyötyy siitä, että leimaa psykiatrian huu-haaksi. Mitä Amerikassa asianajaja tästä hyötyy...Hmmm...mitähän se olisi.
Itseasiassa hänen kommenttinsa ovat erittäin loogisia, oli asianajaja tai ei. Arvioi ideat aina itsensä pohjalta, ei sen kuka ne sanoo.
Sama kuin joku sanoisi matemaattisen faktan, mutta joku alkaisi syyttelemään sanojan persoonaa..
2 2=4 vaikka sen sanoisi itse saatana.
Olen täysin samassa tilanteessa. Psykoosiklinikalla epäillään skitsofreniaa ja puhutaan kovasti psykoosista vaikka mulla on vaan joitakin niitä negatiivisia oireita ja vainoharhaisuutta just esim. kameroista, eikä lainkaan aistiharhoja. Omasta mielestäni tämä on korkeintaan jotain esipsykoosia, ja skitsofrenia -diagnoosi tuntuu tosi hätiköidyltä ja jotenkin vaan väärältä.
Tämän kaiken hyväksymiseen on auttanut kai vaan aika ja pohdiskelu, hoitajalle puhuminen, ja skitsofreenikoiden youtube -videoiden katseleminen. Etenkin tuo viimeisin, en tunne olevani niin yksin tämän kanssa kun olen onnistunut löytämään muita, joilla on samantyyppisiä ajatuksia/pelkoja ja puhuvat niistä avoimesti. Se diagnoosi ei tunnu enää ihan niin pelottavalta. Tsemppiä!
Ymmärrän, kun olet sairauden alkuvaiheilla, että diagnoosi ikäänkuin määrittelee nyt sut ja sun elämän, mutta ei se niin mene. Kun on joku vuosi mennyt niin ei se diagnoosi tai sairaus heilauta mihinkään suuntaan jos pystyt elämään sen kanssa normaalia elämää(tietysti alamäkiä voi tulla jolloin taas varsinkin muistaa asian)
Olen sairastanut skitsoaffektiivista, sitä ennen erilaistumaton skitsofreniaa 16 vuotta ja tämä on sairaus siinä missä muutkin. Lääkityksellä pärjää, en ilman. Siitä on kymmenien kertojen kokeilut olla ilman, mutta ei pärjää. Olen perheellinen mies ja käyn töissäkin. Sairauden alkuvaiheessa istuin kiikkustuolissa mielisairaalassa, että pitkälle ollaan tultu.
Minä olen ihan ding dong ding song viri viri tööt tööt. Kiitos ihan vitusti äiti. Onneksi kuolit. HYVÄ!