Miten selvitä läheisen kuolemasta?

Äiti ei ollut mitenkään tunnustava uskovainen ja ei isäkään. Menetin molemmat vanhemmat suhteellisen nuorena, isän 33-vutiaana ja äidin 42-vuotiaana. Kyllä se orpo tunne oli ja koin että olen kuin Liisa ihmemaassa.
Minua auttaa aina usko ja luottamus Jumalaan ja on se jälleennäkemisen toivo ja usko. Sitä vain pitää surra ja työstää menetys ja ottaa elämä sellaisena että tänne synnytään ja sitten kuollaan ja yleensä marssijärjestys on se että vanhemmat lähtevät ensin jälkikasvua. Sain pitää vanhempani kuitenkin aikuisikääni kun monet jäävät tänne jo lapsena ilman vanhempia. Kun äiti kuoli niin tuoreena oli mielessä pieni tyttö, jolta kuoli ensin äiti aivosyöpään ja muutaman vuoden päästä kuoli isä sairauteen.
Minua auttoi siis usko ja järkeily ja puhuminen siskojen ja toisten sukulaisten kanssa.
Otan osaa suruusi.

Minun äiti ei sitten kuole millään...on jo 90v,ja aina yhtä ärsyttävä!Lapsena rukoilin että elä äiti kuole,ja nyt toivon että pääsisi pois.ei halua ymmärtää että on niin vanha,vaan takertuu meihin lapsiin,ja pitäisi jaksaa hoitaa häntä kotiin,ja on hyvin vaativa,marisee aina jostakin,ikinä ei ole ollut tyytyväinen elämäänsä eikä lapsiinsa,haukkunut vaan takanapäin,arvostellut meidän puolisoita,lapsia,juoruillut.Odotan hänen pois menoa,on jo aika luovuttaa.Otan osaa teille jotka ovat menettäneet äitinne liian aikaisin,meillä on nyt vaan näin,

Hienoa että voit ilmaista asian noin rehellisesti ja avoimesti. Tiedän joitain, jotka huoltavat sairaita ja iäkkäitä vanhempiaan tai puolisoa vain velvollisuudesta. On vain hoidettava kun ovat omaisen roolissa.
Ei minullakaan ollut kovin lähiset välit vanhempien kanssa ja oli se alussa vaikeaa kun isä kuoli. Äiti meni pariksi vuodeksi täysin avuttomaksi ja me tyttäret olimme töissä ja kiinni omassa elämässä. Muistan kun sisko sanoi, menköön, äidin uhatessa itsemurhalla.
Kuitenkin surun hellittäessä äiti uusi koti oli paikka jossa me jälkikasvu sitten usein kokoonnuimme mutta nyt ei ole sikojen kanssa enää usein yhteisiä tapaamisia ja se lapsuuden perheidylli on poissa. Äiti asui ihan lähellä ja oli kuvioissa mukana kuolemaansa saakka. Meillä se vanhempien laitosvaihe jäi kokematta.
Kolkolta se tuntui ilta hautajaisten jälkeen. Koin olevani orpo ja tunsin että entinen on mennyt ja tästä eteenpäin on toisenlainen taival edessäni. Jollakin tapaa äidin kahdesta siskosta tuli jatke äitiin ja tuli tarve kysellä heidän lapsuudesta. Vieläkin toinen heistä on elossa ja on tapana tavata viikoittain.

Osanottoni suruusi
Suru on monelle tuttu asia. Jotenkin tajuaa asian lopullisuuden elämässä. Tunne koskettaa, ei löydä sanoja. Muistot alkaa kuin elämään , toisaalta kiitollisuuden toisaalta haikeuden varjossa. Ihmisten myötätunto auttaa osalla, ei jää yksin. Itkua ei tarvitse hävetä ja apua voi vaikka keskusteluun hakea. Kaikki eivät ole empaattisia, se kannattaa muistaa. Elämä alkaa kuin kantamaan , eri aikataululla ja eri tavalla. Antaa kuin luvan luovuttaa aikaa myös muille asioille.
Valokuvassa näkee tutut kasvot ja pieni hymy omilla kasvoilla kertoo askel on menty eteenpäin.

En tiedä mitä pitää tehdä kun pappani kuoli viime yönä turkissa ja menimme mummolle kun hän jäi yksin niin kaikki sukulaiset menivöt hänen luokse en tiedä kunsyönyt en hyväksy että viimeinen pappani kuolee mitä pitää tehdö aina tulee itkuja kun ajattelen kumpaaki pappaani

Hei, Surullinen81 ja Miksitapahtuiminulle

Otan osaa suruun! Elätte parhaillaan ja melko pitkään raskasta elämän vaihetta, jossa on vaikeita ja vielä vaikeampia päiviä, kunnes jossain vaiheessa olo pikkuhiljaa helpottaa. Saman päivän aikanakin on monenlaisia tunnelmia.

Kun läheinen tärkeä ihminen on kuollut, on hyvä viettää aikaa perheen kanssa, jolloin kaikki saavat tukea ja lohtua toisiltaan. Jos se ei ole mahdollista, toivottavasti on ystäviä, joiden seurassa saa surra vapaasti ja puhua tuntemuksistaan. Suruun liittyy niin paljon, haikeutta ja kaipuuta, kuoleman lopullisuuden ymmärrystä, jossain vaiheessa ajan kanssa tulee kiitollisuus siitä mitä on ollut. Suruaikaan liittyy helposti fyysisiä oireita, väsymystä, unen puutetta tai sitä, että voisi nukkua kaiken aikaa, ruoka ei maistu, päätä särkee tms. Jos tällaiset oireet jatkuu pitkään on hyvä käydä lääkärissä. Itkuinen aika voi kestää pitkäänkin ja hyvä vaan jos voi ja antaa itsensä itkeä, se helpottaa. Perheen jäsenen, tärkeän ihmisen kuoleman sureminen kestää pitkään, ei kannata odottaa että se olisi kovin nopeasti ohi. On parempikin antaa itsensä käydä asia ja monenlaiset tunteet rauhassa läpi.

Voimia, paljon voimia toivottaa,
Pirkko-pappi

Läheisen menetys on yleensä äärimmäisen raskasta varsinkin henkisesti. Tuntuu ettei surusta pääse yli. Nykyään kun kuolema on "ulkoistettu" laitoksiin ja sairaaloihin, siitä on tavallaan vierouduttu. Ennen vanhukset hoidettiin kotona ja kuolema oli läsnä. Vainajat pestiin kotona ja puettiin parhain puku päälle ja laitettiin arkkuun.
Hoitotyötä 15v tehneenä kuoleman kohtaaminen on ollut luonnollinen osa työtä ja myös omaisten kohtaaminen. Olen pannut merkille että nykyisin omaiset harvoin edes koskettavat vainajaa. Minulta on joskus varovasti kysytty saako "sitä" koskettaa. Olen aina rohkaissut kysyjää rohkeasti koskettamaan vainajaa. Sen jälkeen kokemus on ollut hyvin lämmin ja rauhoittava. Moni turhaan pelkää vainajan näkemistä tai koskettamista. On myös joskus kysytty saako tulla omainen valmistelemaan vainajaa hoitajan kanssa ja olen sen mielelläni suonut hänelle.

Surusta selviytyminen on aina yksilöllistä. Toinen selviää nopeammin, toisella voi kestää vuosia selvitä siitä. Jokaisella on myös omat keinot. Valokuvat ym muistot ovat tärkeitä, on myös seurakuntien sururyhmiä yms. Mutta tärkeintä on että ei jää yksin surun keskelle. Ystävät, sukulaiset ja muut ihmiset joita tapaa ovat aina tärkeitä. He auttavat jaksamaan ja heidän kanssaan on hyvä myös puhua ikävistäkin asioista. Myös yhteiset muisteluhetket ovat yksi keino. Ja vaikka vainaja ei välttämättä ole kovin läheinen on hyvä kohdata hänen omaisensa ja jakaa samalla heidän suruaan. Minulta on monesti kysytty mitä omaisille voi sanoa kun kuolema on kohdannut, olen aina kehoittanut ottamaan osaa suruun niin sanallisesti kuin myös rohkeasti kysymällä kuinka omaiset ovat jaksaneet. Myös ihan fyysistä apuakin voi tarjota heille. Omaisille lienee turha sanoa että"tiedän miltä sinusta tuntuu", se on pelkkä fraasi eikä juurikaan lohduta. Mieluummin vaikka mietitään yhdessä jotain muistoja tai vaikka tulevien hautajaisten virsiä tms. Myös muistotilaisuuteen voi miettiä jonkun mukavan muiston edesmenneestä.
Kun hautajaiset ovat ohi, on tärkeää muistaa omaisia vielä sen jälkeenkin. Kyllä sureva omainen kaipaa seuraa vielä pitkäänkin hautajaisten jälkeen. Kahvikutsut, konsertit, elokuvat, matkailu ja vaikka pelkästään vierailulla käynti ovat osa surusta yli pääsemistä.

Kun menettää rakkaan läheisensä, niin silloin tajuaa, kuinka arvokas ja tärkeä hän on ollut, kun hän on lopullisesti poissa keskuudestamme, emme enää näe, kuule, emmekä voi häntä koskettaa.
Sen jälkeen suhtautuminen elämään muuttuu, kaikki maallinen muuttuu merkityksettömäksi, koska mikään maallinen ei korvaa menetettyä läheistämme.
Surevalle ja läheisensä menettäneelle syyn jatkaa elämää antavat hänen lapsensa, läheisensä ja ystävänsä, joille läheisensä menettänyt on vielä tärkeä.
Jos jää täysin yksin, eikä ole lapsia, läheisiä tai ystäviä, niin silloin on aivan erilaisessa tilanteessa.
Silloin helpointa olisi, jos saisi kuolla pois, mutta koskaan ei kuitenkaan itseltään saa henkeä riistää.
Jokaisella ihmisellä on elämässään jokin tarkoitus, miksi täällä elää.
Vaikkei tietäisi elämänsä tarkoitusta, niin se valkenee kuitenkin ihmiselle jossakin vaiheessa.
Suurin asia monista elämän tarkoituksista on olla lapsille isä tai äiti. Myöskin ystävä jollekin on elämän suuria ja hyviä tarkoituksia, jolloin voi tehdä hyvää toiselle olemalla ystävä.

Minulta jäi elämän suuri tarkoitus paitsi olla vanhempi lapsille, koska elämänkumppania en vain ole elämässä löytänyt.
Ehkä se on ollut tarkoitus kohdalleni ja onhan, niin että osa ihmistä on vaan luotu elämään ilman kumppania.
Olen asian hyväksynyt ja tottunut elämään yksinään, enkä enää oikein kuppania kaipaa, kun elämä on jo ehtinyt iltapäivän puolelle.

Kuolemaa ei oikeastaan olekaan, ne siellä toisella puolella katselevat meidän suruja mutta eivät juuri voi lohduttaa. He ovat onnellisia siella, kuten voi päätellä tuhansista kuolemanlähikokemuksista. Kannattaa vilkaista joitakin videoita ne lohduttavat kummasti, tässä joitakin lyhyviä tarinoita, jos ymmärrät englantia, suomeksikin löytynee jotain aiheesta, http://beforeitsnews.com/spirit/2017/05/amazing-nde-cases-irrespective-of-religion-the-god-of-death-is-gracious-2509200.html