Oletko oikeasti hyötynyt hoidosta vai onko siitä ollut enemmän haittaa?
Laita vielä mies/nainen ja ikäsi
Kysyn vaan koska oma pääni menee vaan enemmän sekasin vanhojen asioiden kaivelusta ja lääkkeistä. Tai lääkkeistä menee sekasin kokokroppa.
Laita vielä mies/nainen ja ikäsi
Kysyn vaan koska oma pääni menee vaan enemmän sekasin vanhojen asioiden kaivelusta ja lääkkeistä. Tai lääkkeistä menee sekasin kokokroppa.
Vastaukset 17
Vanhimmat
En koe että olisin saanut juurikaan apua, vaikka sitä aktiivisesti olen hakenut. Tällä hetkellä olen päiväsairaalajaksolla, joka on mielestäni yhtä tyhjän kanssa. Psykoterapiasta olen apuja saanut, mutta nyt sekin on katkolla päiväsairaalajakson ajan. Perseestä. Lääkkeitä en enää suostu syömään vähään aikaan, ei ne auta. Silloin tälläin rauhottavia pahimpiin ahdistuksiin.
Itse en ole saanut apua ja tällä hetkellä psykiatri on päättänyt lopettaa hoitoyritykset tehottomina.
Sain unilääkkeen, jolla nukun vuorokaudesta noin 20 tuntia. Herään 1 - 2 kertaa vuorokaudessa, jolloin syön, käyn suihkussa ja harjaan hampaat, jos vain jaksan ja otan uuden unilääkeannoksen. Edellisellä tavalla on mennyt viimeiset kaksi vuotta. Arviolta 30 - 40 vuotta tällaista elämää on vielä edessä, ellen saa lopetettua syömistä kokonaan.
Näistä en ole saanut apua:
Cipramil
Seronil
Seromex
Risperdal
Citalopram
Efexor
Cymbalta
Lito
Mirtazapiini
Anafranil
Sertralin
Moclobemid
Voxra
Lamotrigine
Ketipinor
Naltrexon
E-EPA -kalaöljykapseli x 8/pv
Brintellix maksimiannoksen ylittävällä 30 mg
Psykoanalyyttinen psykoterapia 2 x/vk 10 vuotta
Kirkasvalohoito
Aivojen magneettistimulaaatio x 25
Minkä unilääkkeen? Ei taida annostus olla kohdalaan jos noin paljon nukut?
Itse kärsin pahasta unettomuudesta eikä mikään tunnu auttavan.
Voi poloista. Sääliksi käy. Tekisi mieli auttaa. Ehkä hyvä ystävä on tarpeen? En nyt tarkoita itseäni, mutta en nyt sitten tiedä. Ainakin siinä on miettimisen aihetta.
Psykiatrian valkokauluspsykopaatit vaan heittää suolaa haavoihin. Älä luota niihin enää ikinä.
Hei, miten sinä jaksat? Mistä saat voimasi/syyn elää edelleen? Niin hartaasti toivon, että löydät vielä avun ja jaksat ainakin joskus muistaa sen, että masennus voi parantua myös spontaanisti. Jos tuo lääkäri ei osaa hoitaa sinua, joku toinen kenties osaa. Tiedän kokemuksesta, että vaikeasti masentuneelle tällainen toivon lietsonta on kärpäsen surinaa korvissa. Mutta silti halusin sanoa jotain. Olet ajatuksissa.
Millaisia on sinun kokemukset psykoanalyyttisesta psykoterapiasta?
Olen 38-vuotias nainen.
Minulla alkoi psyykkinen oireilu 13-vuotiaana sosiaalisten tilanteiden pelolla, ja masennus tuli ensi kerran 14-vuotiaana. 18-vuotiaana menin hakemaan ammattiapua, ja aloin syömään masennuslääkkeitä. Kävin myös keskustelemassa, mutta se tuntui silloin tosi oudolta, jutella nyt vieraalle ihmiselle omasta elämästä. No, masennuslääkkeet auttoi ainakin silloin. Toisaalta ne ehkä teki minut vähän välinpitämättömämmäksi.
Menin myös psykoterapiaan, joka oli psykoanalyyttistä. Se taisi olla virhe. Terapeutti oli tosi kiinnostunut unista, suolen toiminnasta ja seksistä. Lisäksi hän syyllisti minua paljon, esim. kiusatuksi joutumisesta koulussa ja kaltoinkohtelun kohteeksi joutumisesta kotona. Aloin ajatella, että minun kuuluu syyllistää itseäni kaikesta, mikä elämässäni menee pieleen. Terapeutti kyseli jatkuvasti "mitä siitä tulee mieleen" ja halusi että käytän "vapaata assosiaatiota", eli hyppelen epäloogisesti asiasta toiseen, mistä mukamas näki minun "alitajunnan" ja siellä olevat "kamalat asiat". Minusta ehkä tulikin vähän epäloogisempi ja keskittymiskyvyttömämpi, ja aloin pelätä sitä, mitä kamalaa alitajunnassani mahdollisesti on. Sen sijaan, jos yritin puhua sosiaalisten tilanteiden pelosta, terapeutti suuttui. Minusta tuntuu, että terapia aiheutti lisää ahdistusta ja masennusta.
Muutama vuosi psykoterapian lopettamisen jälkeen menin psykoosiin. En vaan kestänyt enää. Aloin syömään neuroleptejä ja rauhoittavia. Neuroleptit katkaisi mun psykoosin aika hyvin, olin ehkä vain alle viikon psykoosissa, mutta se oli sitäkin rajumpi. Suljetun osaston jälkeen menin avo-osastolle, joka oli mielestäni ihan hyvä paikka. Kodinomaisesti sisustettu, rauhallinen, asiansa osaavat empaattiset hoitajat. Ensi kertaa tunsin saavani hyvää hoitoa. Pääsin pois osastolta, ja koetin jatkaa elämääni. Tunsin kuitenkin, että jotain oli muuttunut minun sisälläni.
Kävin avohoidossa juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tuntui, että hän suhtautui minuun alentuvasti ja tylysti. Keskeytti usein puheeni, ja oli todella kiinnostunut raha-asioista. Kun kerroin, että sain uuden opiskelupaikan, hän tokaisi vain vihaisesti jotain siitä, että minun avopuoliso joutuu sitten kustantamaan minun opinnot. Olin aina masentuneempi silloin, kun olin lähtenyt sieltä ja perheeni huomasi sen myös.
Parin vuoden kuluttua ensimmäisestä sairastuin toisen kerran psykoosiin. Tällä kertaa psykoosi ei ollut ehkä niin syvä, mutta se oli vähän pidempikestoinen. Tänä aikana, kun olin suljetulla osastolla, jouduin muutaman kerran hoitajien väkivallan kohteeksi. Ensinnäkin, minut laitettiin lepositeisiin. Sen nyt ehkä jotenkin ymmärrän. Mutta sitten, minut raahattiin väkisin sängylle, vedettiin pää hiuksista taaksepäin, avattiin suu väkisin, työnnettiin sinne lääkettä ja kaadettiin vettä päälle. Kun minulla meni vettä henkeen ja yskin, minulle huudettiin "Älä yski vaan niele!". Se tuntui tosi nöyryyttävältä. Sitten eräs mieshoitaja puristi käsivarteni mustelmille. Pääsin pois suljetulta, ja avo-osastolle. Onneksi avo-osasto oli taas se sama hyvä hoitopaikka kuin ennenkin.
Pääsin pois osastolta, ja kohtasin avohoitopalaverissa vihaisen psykiatrisen sairaanhoitajan. Äitini kun oli mennyt arvostelemaan häntä lääkärin kuullen. Sain sitten kuulla, että hänellä en voi enää käydä juttelemassa, "siihen me ei enää ruveta". Minut pistettiin toimintaterapeutille. No, onneksi sain hänen kanssaa jutella sitten, ja tuntui että se sujui vähän paremmin, kuin edellisen sairaanhoitajan kanssa. Käytiin vaan kävelemässä ja juteltiin. Lopuksi tuli taas hankaluuksia erään asian suhteen, ja tunsin tulleeni petetyksi. Minua koskevissa lausunnoissa toimintaterapeutti peitteli asiaa, ja pisti kaiken minun "paranoidisuuden" piikkiin, mistä ei tällä kertaa ollut kysymys, en ollut psykoottinen, enkä ollut ollut sitä pitkään aikaan.
Jatkoin neuroleptien syömistä. Olin todella masentunut. Lihoin ja tukka alkoi lähteä päästä. Tunsin itseni tyhmemmäksi kuin ennen. Lääkärissä todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta, joka oletettavasti johtui neurolepteistä. Aloin syömään siihen lääkkeitä, mutta arvot kontrolloitiin liian harvoin, minkä seurauksena kärsin pitkään kilpirauhasen vajaatoiminnan oireista.
Tulipa aika pitkästi. Tarina jatkuu vielä.
Siis lyhyesti.
Apua olen saanut jonkin verran lääkkeistä: fluoksetiini, sitalopraami, ketiapiini, rauhoittavat. Tosin hankalia sivuvaikutuksiakin on tullut, varsinkin ketiapiinista.
Olen saanut välillä jotain apua myös terapiasta, mutta varsinkin psykoanalyyttinen/psykodynaaminen terapia tuntui välillä aika hirveälle, ja sillä saattoi olla negatiivisia vaikutuksia mielenterveydelle. Samoin on varmaan ollut tylyn psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja muiden hankalien juttujen suhteen, mihin olen törmännyt keskusteluavussa.
Suljettu osasto oli aika hirveä, avo-osasto oli tosi hyvä hoitopaikkana.
Olisi tosi kiva kuulla muidenkin kokemuksista. :)
Olen myöhäiskeski-ikäinen mies.
Ole.n hyötynyt masennuksen lääkehoidosta (nyt Brintellix 30 mgx1 sic! noin vuoden , aikaisemmin Cipralex 10-20 mg/vrk viisi vuotta ja välillä Remeron 30-45 mg/vrk lisänä noin vuoden ajan).
Lisäksi olen käynyt terapiassa viisi vuotta (nyt hiljalleen lopettelemassa). Kyseessä on ollut kognitiivinen terapia, johon on liittynyt psykoedukaatiota. Toipumiseni alkoi kuuden viikon osastojaksolla runsas viisi vuotta sitten. Alkutilanteena oli suisidiyrityksen jälkeinen lähes katatoninen tila (ei psykoosia varsinaisesti). Sieltä on noustu hiljaa elävien kirjoihin. Elämä on muuttanut olemustaan, mutta on jo elämisen arvoista. Kärsivällisyys on ollut välillä koetuksella, sillä toipumisen aikataulu on todella verkkainen. Olen omien sekä tuntemieni masennuspotilaiden kokemuksien perusteella sitä mieltä, että vaikean masennuksen tulee koostua sekä yksilöllisesti haettavasta lääkityksestä että tiiviistä terapiasta.
,
,
siis vaikean masennuksen hoidon tulee koostua j.n.e sori, jäi sana välistä
Näyttipä aika hirveältä tuo minun kirjoitus, kun luin sen. Ei minun elämä ole ihan täyttä tuskaa kuitenkaan ollut, vaikka siltä ehkä vaikutti. Välillä on ollut parempia jaksoja ja hyviäkin asioita elämässä on ollut, esim. opiskelu ja ihmissuhteet. Valo siis paistaa pilvien välistä, vaikka ne pilvet aika synkkiä onkin.
Kiinnostaisi kuulla, onko muillakin negatiivisia kokemuksia psykiatrisesta hoidosta. Erityisesti psykoanalyyttisestä/psykodynaamisesta psykoterapiasta. Vai olenko yksin kokemusteni kanssa? Muutenkin tuntuu siltä, että psykiatrisen hoidon haittavaikutuksista puhutaan tosi vähän. Ja jos koettaa hoidossa puhua aiemman hoidon haittavaikutuksista, niin siitä ei aina seuraa ymmärrystä, vaan nämä hoitohenkilöt ovat usein toistensa puolella. Ei kyllä ihan aina, mutta aika usein. Lisäksi on pelko siitä, että jos arvostelen saamaani hoitoa, minut leimataan "hankalaksi potilaaksi". Siksi olisi mukava keskustella hoidosta toisten mielenterveyskuntoutujien kanssa. Vai onko psykiatrisen hoidon epäonnistumiset tabu, koska halutaan "uskoa" hoitoon? Mitä ootte mieltä? Minä olen sitä mieltä, että psykiatrisessa hoidossa ja kuntoutuksessa toimii monenlaista viheltäjää, joilla saattaa itselläänkin olla jotain ongelmia.
Sen olen huomannut että jos arvostelee viranomaisten toimintaa ja kertoo koko ko. tarinan niin kovasti samaa mieltä asenteella kyllä kuunnellaan mutta mutta papereihin tarinat jätetään pois ja tulee vain lyhyt teksti tyyliin kokee kärsineensä vääryyttä viranomaisten toimesta, kokee saaneensa huonoa hoitoa tai kohtelua, kokee ja pelkää sitä sun tätä. Eli puheet kääntyy itseään vastaan kyllä järjestään. Kerran sanoin että surkea julkinen terveydenhoito masentaa niin oli seuraavalla lääkärikäynnillä peräti kolme lääkäriä kyttäämäsä laitetaanko pakkohoitolähete vai ei. Onneksi tajusin heti tilanteen ja juttelin mukavia rennosti vaikka oikeesti kyllä pelotti ja paljon. En uskalla edes tehdä valituksia hoidosta. Poliisille taas niin poliisi juuri teloi minut työkyvyttömäksi 10 vuotta sitten kun en heti totellut kuin koira käskyä. Ihmisoikeudet, katoavaista ovat vaan ja sanahelinää. no nyt menee jo offtopic. Mutta sanosin että varokaa nyt näitä viranomaisia jos teillä on joku mielenterveysdiagnoosi.
Tämä on juuri sitä "kollegiaalisuutta" lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan keskuudessa: peitellään toisten virheitä niin paljon kuin keretään. Ei korppi korpin silmää noki. Lisäksi jotenkin tuntuu, että hoitohenkilökunta pitää itseään "parempana" kuin potilaita. Jos potilas ei "alistu", niin sitten käytetään omaa vaikutusvaltaa hyväksi potilaan alistamiseen.
Ja vielä niin kovasti kyllä koittavat mua patistaa näihin mielenterveyspalveluihinsa mutta joku kyllä kasvojen ilmeessä varottaa ettei ehkä kannata mennä tai saa katua. Kerran kävin psykiatrilla lähes 20v sitten ja sieltä sain sillä tunnin käynnillä masisdiagnoosin kun olin vanhempien hylkäämä lapsi. Mutta en vaan usko että minua pystyvät mitenkään auttamaan vaan epäilen että leikkikaluna pitäisivät ja isoa palkkaa vielä nostaisivat siitä hauskanpidosta. Joo on milla näitä pelkoja, ihan turhia...mutta en siis osaa paljoa hoitoa itse kommentoida. Pari kertaa mielualalääkkeitä koittanu ja kerran psykologin juttusilla vielä vaan käyny yäk yäk no more. M51
Niin ja pameja paniikkiin. Pamit kyllä auttaa harvoin käytettynä.
Olen saanut psykiatrisesta avusta enemmän haittaa kuin hyötyä. Aluksi luulin saavani apua kun alkuun hyödyin joskus jonkin aikaa mielialalääkkeistä ja minulle ei ollut selvinnyt kuinka psykiatriset diagnoosit on epäluotettavia ja voi satuttaa ja leimata ja vaikuttaa oikeuksiin ja kohteluun, lääkintä täyttä hutkintaa, ja lääkkeiden pitkäaikaisvaikutukset huonosti ymmärrettyjä ja tutkittuja ja lääkkeiden päällekkäinsyönti huonosti tutkittua. Kun saa lääkkeistä haittaa, ihmisestä voi tulla hankala potilas psykiatrien mielestä ja jos kyseenalaistaa psykiatrien tietämyksen lääkkeistä - silloin vasta saakin hankalan potilaan maineen ja vikoja oikein urakalla aletaan etsiä. Jos selittää pitkäaikaisista vieroitusoireista, niitä ei uskota ja kaikki yritetään laittaa potilaan nuppiongelmien piikkiin. Olin mukava kiva potilas siihen asti kunnes sainkin lääkkeistä haittaa. Psykiatrian puolella kun alkaa väittää vastaan, silloin tulee ongelmat..
psykiatrit eivät tajua mitä haittoja he ovat minulle tehneet.
Psykiatriaan uskoin viimeiseen asti, ja yritin miettiä mikä diagnoosi minulla on ja mikä lääke voisi auttaa. Söin joka lääkkeen mitä minulle kylvettiin, karmein seurauksin. Uskoin siihen asti kunnes en enää voinut uskoa tuntiessani itseni huonommaksi kuin ikinä ennen ja tuntiessani kuinka karmaisevia haittoja nk antipsykooteissa ja rauhoittavissa on. Olin lääkezombi vailla mitään halua elää. Tajusin että ei lääkkeiden yhteisvaikutuksia voida kunnolla ymmärtää. Söin niitä useita päällekäin ja ei ole sanoja kuinka ahdistava olo niistä tuli.
Sairainta oli että papereihini oli kirjoitettu että olin voinut paremmin lääkkeillä vaikka läheisetkään ei enää tuntenut minua enkä kyennyt enää edes ilmaisemaan tuntemuksiani lääketokkurassa. Se pyörii siellä edelleen, voin paremmin sillä yhdellä lääkkeellä.
Kaikki minusta kirjoitettu on haluttu rakentaa psykiatrian hoitojen menestystarinaksi ja huonot kokemukseni johtumaan siitä kuinka olen mennyt lopettamaan lääkkeen ja juuri siksi kun tarvin sitä, minulla menee huonommin.
Vaikka olen kokeillut lukuisia eri lääkkeitä huonolla menestyksellä kärsien joidenkin vaikutuksesta suuresti, minusta on rakennettu kuva lausunnoissa kuin olisin lääkekielteinen jostain irrationaalisesta syystä. Olen kokeillut typeränä liikaakin lääkkeitä pisteeseen että olen vetänyt niitä useita päällekkäin mutta mikään ei riitä psykiatrian puolella. Viimeisimmällä käynnillä psykiatri tuputti lisää luullen että hän on joku elämäni asiantuntija ja aivokemioideni. Ei ole. Minulla ei ole enää luottoa heihin.
Olisin voinut uskoa hyötyyn jos olisin saanut lääkkeistä hyötyä. Minulle lääkkeet ei ole muuta kuin kaikki turruttavia ja lamaavia, enemmän tai vähemmän. En halua turruttaa päätäni vaan haluaisin takaisin sen herkän ihmisen mikä olin ennen yhtäkään päätä sumennuttavaa nk. lääkettä ja pilleriä.
Tuntuu ettei enää minun kokema käsitys avusta ole enää sama kuin mitä psykiatrian puolella ajatellaan mistä olen saanut apua. En näe enää psykiatriasta olevan apua minulle. Kaikki mitä minusta kirjoitetaan tuntuu keskittyvän nykyään vikojen etsintään, siihen että puheeni yritetään vääntää kuulostamaan mahdollisimman hullulta ja sen selittelyyn kuinka psykiatrinen apu on hyödyttänyt minua, mikä ei pidä paikkaansa. Olennaisia asioita on jätetty kirjoittamatta.
Karmein kokemukseni ja traumani on pakkohoidossa tapahtuneesta lääkinnästä ja jos olen puhunut kokemastani ja sen haavoista minussa, on se jätetty kirjoittamatta.
Vaikein asia elämässäni on ollut psyykenlääkkeistä vieroittautuminen ja ne olot mitä se aikaansai.
Minulle psykiatrit eivät ole enää asiantuntijoita tai auta minua elämässäni ja sen selvittämisessä, mitä ongelmia minulla on. Ja heillä ei ole enää oikeutta määritellä minun elämässäni, mikä lääke minua hyödyttää. He luulivat että heillä on oikeus, mutta ei ole.
Kuulostaa tutulta tuo vikojen etsintä ja puheiden vääntely sillä tavalla, että yritetään saada ne kuulostamaan mahdollisimman hullulta.
Olen monesti kokenut, että psykiatrisessa hoidossa kaiken vian pitää aina löytyä potilaasta. Jos on ollut huonot olosuhteet ympäristöstä johtuen, niin sitä ei huomioida. Potilaan syyllistäminen on tässä hyvä esimerkki. Ihan kuin kaikki asiat olisi potilaasta itsestään kiinni. Arkijärjellä ajateltuna kaikki maailman asiat ei mitenkään voi olla yhdestä ihmisestä kiinni, jos olisi, niin tämä ihminen olisi kaikkivoipa. On olemassa paljon tekijöitä tässä maailmassa, jotka voivat vaikuttaa ihmiseen negatiivisesti, riippumatta ihmisestä itsestään. Tätähän ei psykiatrisessa hoidossa tunnuta aina tajuavan, mikä ihmetyttää ja tuntuu jotenkin sairaalta tai harhaiselta. Ehkä se on myös jonkinlaista alistamista.
Ja tuosta puheiden vääntelystä, tuntuu siltä, että sanoipa sitten mitä tahansa, kaikki kuulostaa hoitavan henkilön korviin hullulta. Jos sanon, että taivas on sininen, siihen väitetään että se on vihreä, näin kuvaannollisesti sanottuna. Kerran kauhistelin sotia, ja siihen terapeutti alkoi puolustelemaan niitä. Ja jos kerron, että haluaisin elää terveellisesti, niin siihen kommentoidaan että ei kannata. Leiman vaikutus tuntuu olevan joskus niin vahva, että se jopa ylittää hoitavan henkilön oman järjen. Suhtaudutaan niin, että koska potilas on "hullu", niin kaikki mitä potilaan suusta tulee, on "hullua". Tässä kohtaa erityisen rasittavaa on ollut se, että jos kerron jostain traumaattisesta tapahtumasta, jota haluaisin terapiassa käsitellä, sitä ei välttämättä edes uskota tapahtuneeksi. Tai jos kerron, että haluaisin tietyissä asioissa apua, niin se minun avunpyyntökin on sitten "hullua", eikä sitä tarvitse ottaa vakavasti. Näin on käynyt koulukiusaamisen ja sosiaalisten tilanteiden pelon kohdalla.
Olen siis välillä aika katkera saamastani hoidosta, tai oikeastaan sen puutteesta. Minusta on aivan pöhköä alistaa, syyllistää ja leimata jo ennestään heikoilla olevaa ihmistä, ja nostaa siitä vielä rahaa.