Avaan rappukäytävän alaoven ja astun sisälle hämärään. Ilmassa leijuu sama vaikeasti määriteltävä vanhan haju kuin aina ennenkin. Kerrostalo, jossa asun rakennettiin joskus 50-luvulla ja tykkään ajatella että kaikki siinä vuosikymmenien aikana asuneet ihmiset ovat jättäneet kukin oman persoonallisen hajujälkensä talon seiniin, joista se sitten tihkuu hiljalleen läpi jälkipolvien haisteltavaksi.
Huitaisen ohimennen ovenpielessä vaaleapunaisena loistavaa valonappia ja hämärä saa väistyä valon tieltä. Loikin portaat ylös kaksi rappua kerrallaan, aina kolmanteen kerrokseen asti, jossa vuokraamani 30:n neliön yksiö sijaitsee. Avaimen työntö lukkoon, nopea ranneliike oikealle, oven avaus, kynnyksen yli astuminen, oven kiinni veto ja olen turvassa maailmalta.
Lasken koulureppuni sekä Cittarin ruokakassin keittiön pöydälle ja alan nopein, rutinoituneiden liikkein purkaa niiden sisältöä. Ruokakassin einekset heittelen huolimattomasti jääkaapin hyllyille, paitsi ranskiksen, jonka jätän pöydälle makaamaan. Koulureppuni ulostamat kamat pinoan täpötäydelle kirjoituspöydälleni, jolta minua tuijottavat sekä TV:n että tietokoneen näyttöjen harmaat, elottomat ruudut. Elottomina ja tyhjinä kuin elämäni.
Purettuani kassit heittelen vaatteet päältäni vaatekaappiin ja vaihdan ne shortseihin sekä hihattomaan paitaan, joita käytän aina kotioloissa. Ostin talven kovimpien pakkasten aikoihin lämminilmapuhaltimen joka pitää kämppäni kovillakin pakkasilla niin lämpimänä, joten en kerta kaikkiaan tarvitse päälleni enempää vaatetta.
Saatettuani pakolliset ”kotiin saapumis” –rutiinit loppuun, istahdan keittiön pöydän ääreen, avaan TV:n kaukosäätimellä ja alan leikkaamaan ranskista. Viikonloppuni on virallisesti alkanut. Kaksi kokonaista päivää ilman mitään mainittavaa kontaktia muun ihmiskunnan kanssa.
Avaan TV:n ja harmaan ruudun korvaa näkymä kahdesta puhuvasta päästä. On seitsemän uutisten aika. Päät kertovat minulle levottomuuksista Israelissa, USA:n terrorijahdista ja monesta muusta ikävämmästä asiasta. On aina kiva kuulla, että jollain on asiat vielä huonommin kuin itsellä.
Ajatukseni lähtevät harhailemaan, kuten niin monta kertaa ennenkin. Niin kauan kuin pystyn muistamaan, olen ollut yksinäinen. Aivan kuin muut karttaisivat persoonaani, mielipiteitäni, fyysistä olemustani, kaikkea, mikä tekee minusta minut. Koulussa kyllä löydän aina ihmisiä, joiden kanssa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä, mutta vapaa-aikani saan aina viettää yksin kotona, vaikka veri vetäisi ulos klubeihin. Naista minulla ei ole ollut aikoihin. Kun ei ole kavereita, joihin tukeutua naisenhakureissulla, ei ole naistakaan. Tyypillinen dominoefekti, ensimmäinen epäonnistuminen aiheuttaa toisen, toinen aiheuttaa kolmannen, jne.
TV:ssä uutiset ovat päättyneet, joten alan jälleen käydä eri kanavia läpi, jos jollain vaikka olisi jotain jota pystyisi katsomaan ilman hylkimisreaktioita. Mitään ei löydy, joten käännän MTV:n päälle. Vanha kunnon MTV, siellä on aina jotain. Se ei ehkä ole järin syvällistä, mutta ainakin se on viihdyttävää.
Koko elämäni on ollut yhtä sosiaalisten epäonnistumisten sarjaa. Ihmiset eivät joko pidä minusta, minä en pidä heistä tai sitten sekä että. Mitään tyttöystäväksi kutsuttavaa en ole koskaan tullut hankkineeksi. Tilaisuuksia kyllä olisi ollut, mutta olen onnistunut järjestään tuhrimaan ne kaikki, kiitos ujouteni sekä epäsosiaalisuuteni. Lopputuloksena oli lopulta, että poikuuteni menetin venäläisen huoran sylissä, jolta sain sitä kauan kaipaamaani seksiä kohtuuhintaan.
Kuvaruudulla on jälleen kaksi puhuvaa päätä, mutta tällä kertaa ne puhuvat Englantia ja ovat himpun verran nuorempia ja rennompia kuin uutisten lukijoiden päät. Elleivät niiden jutut olisi niin totaalisen pinnallisia, niitä voisi jopa jaksaa kuunnella. Vaihdan kanavaa.
Itsesääli on säälittävää, mutta en voi sille enää mitään. Välillä kaikki toivo tuntuu menetetyltä. Silloin ajattelee, että voisi yhtä hyvin vaikka luovuttaa ja vetää itsensä köyden päähän kiikkumaan. Tehdä kerralla kaikesta loppu, sen sijaan että kituu hitaasti hengiltä ja nousee kerta toisensa jälkeen uuteen päivään ainoastaan tottumuksen ja velvollisuudentunteen voimalla.
Menetän lopulta toivoni TV:n suhteen ja lähetän sen tauolle yhdellä kaukosäätimen napin painalluksella. Avaan tietokoneeni ja alan pelata yhtä monista ”ammu kaikkea mikä liikkuu” -peleistäni. Kuvaruudulla olen tappanut varmasti tuhansia erilaisia elämänmuotoja. Minulle se kaikki on pelkkää terapiaa. Aggressiot vähenee ammuskellessa kummasti ja sen jälkeen sietää taas muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään hieman paremmin.
Nuorempana ja tyhmempänä sitä vielä jaksoi uskoa asioiden paranemiseen ja valoisampaan tulevaisuuteen, mutta ajan kuluessa ja asioiden pysyessä ennallaan toivo pikku hiljaa katoaa, sillä pimeys on täällä jäädäkseen. Pimeys on minussa ja minä olen pimeydessä, pimeys on osa minua ja minä olen osa pimeyttä. Mihin minä lopun ja mistä pimeys alkaa, on minulle mysteeri.
Saan tarpeekseni örkkien teilaamisesta ja sammutan tietokoneen. Täynnä toimintaa ollut kuvaruutu palaa takaisin harmaan kuolleeseen olotilaan. Kaadun isolle, autiolle vuoteelleni ja vaivun hitaasti horrokseen, josta herään vasta seuraavana aamuna.
Maanantaina, ylösnousemus. Avaan ulko-oven, astun ulos kylmälle pihalle ja olen jälleen yksi ihmiskunnan jäsenistä, ainakin seuraavaan viikonloppuun asti. Hengitykseni nousee kylmään ilmaan höyrynä. Nostan katseeni kadusta, seuraten kävellessäni höyrypilvien rytmikästä nousua ja katoamista tyhjyyteen. Taivaan autiota sineä vasten näen yksinäisen korpin kaartelemassa, kuin etsimässä jotain. Hetkisen tunnen suunnatonta yhteenkuuluvuutta tuon synkän linnun kanssa. Sitten tunne menee ohi ja jatkan matkaani.
Huitaisen ohimennen ovenpielessä vaaleapunaisena loistavaa valonappia ja hämärä saa väistyä valon tieltä. Loikin portaat ylös kaksi rappua kerrallaan, aina kolmanteen kerrokseen asti, jossa vuokraamani 30:n neliön yksiö sijaitsee. Avaimen työntö lukkoon, nopea ranneliike oikealle, oven avaus, kynnyksen yli astuminen, oven kiinni veto ja olen turvassa maailmalta.
Lasken koulureppuni sekä Cittarin ruokakassin keittiön pöydälle ja alan nopein, rutinoituneiden liikkein purkaa niiden sisältöä. Ruokakassin einekset heittelen huolimattomasti jääkaapin hyllyille, paitsi ranskiksen, jonka jätän pöydälle makaamaan. Koulureppuni ulostamat kamat pinoan täpötäydelle kirjoituspöydälleni, jolta minua tuijottavat sekä TV:n että tietokoneen näyttöjen harmaat, elottomat ruudut. Elottomina ja tyhjinä kuin elämäni.
Purettuani kassit heittelen vaatteet päältäni vaatekaappiin ja vaihdan ne shortseihin sekä hihattomaan paitaan, joita käytän aina kotioloissa. Ostin talven kovimpien pakkasten aikoihin lämminilmapuhaltimen joka pitää kämppäni kovillakin pakkasilla niin lämpimänä, joten en kerta kaikkiaan tarvitse päälleni enempää vaatetta.
Saatettuani pakolliset ”kotiin saapumis” –rutiinit loppuun, istahdan keittiön pöydän ääreen, avaan TV:n kaukosäätimellä ja alan leikkaamaan ranskista. Viikonloppuni on virallisesti alkanut. Kaksi kokonaista päivää ilman mitään mainittavaa kontaktia muun ihmiskunnan kanssa.
Avaan TV:n ja harmaan ruudun korvaa näkymä kahdesta puhuvasta päästä. On seitsemän uutisten aika. Päät kertovat minulle levottomuuksista Israelissa, USA:n terrorijahdista ja monesta muusta ikävämmästä asiasta. On aina kiva kuulla, että jollain on asiat vielä huonommin kuin itsellä.
Ajatukseni lähtevät harhailemaan, kuten niin monta kertaa ennenkin. Niin kauan kuin pystyn muistamaan, olen ollut yksinäinen. Aivan kuin muut karttaisivat persoonaani, mielipiteitäni, fyysistä olemustani, kaikkea, mikä tekee minusta minut. Koulussa kyllä löydän aina ihmisiä, joiden kanssa keskustella ja vaihtaa mielipiteitä, mutta vapaa-aikani saan aina viettää yksin kotona, vaikka veri vetäisi ulos klubeihin. Naista minulla ei ole ollut aikoihin. Kun ei ole kavereita, joihin tukeutua naisenhakureissulla, ei ole naistakaan. Tyypillinen dominoefekti, ensimmäinen epäonnistuminen aiheuttaa toisen, toinen aiheuttaa kolmannen, jne.
TV:ssä uutiset ovat päättyneet, joten alan jälleen käydä eri kanavia läpi, jos jollain vaikka olisi jotain jota pystyisi katsomaan ilman hylkimisreaktioita. Mitään ei löydy, joten käännän MTV:n päälle. Vanha kunnon MTV, siellä on aina jotain. Se ei ehkä ole järin syvällistä, mutta ainakin se on viihdyttävää.
Koko elämäni on ollut yhtä sosiaalisten epäonnistumisten sarjaa. Ihmiset eivät joko pidä minusta, minä en pidä heistä tai sitten sekä että. Mitään tyttöystäväksi kutsuttavaa en ole koskaan tullut hankkineeksi. Tilaisuuksia kyllä olisi ollut, mutta olen onnistunut järjestään tuhrimaan ne kaikki, kiitos ujouteni sekä epäsosiaalisuuteni. Lopputuloksena oli lopulta, että poikuuteni menetin venäläisen huoran sylissä, jolta sain sitä kauan kaipaamaani seksiä kohtuuhintaan.
Kuvaruudulla on jälleen kaksi puhuvaa päätä, mutta tällä kertaa ne puhuvat Englantia ja ovat himpun verran nuorempia ja rennompia kuin uutisten lukijoiden päät. Elleivät niiden jutut olisi niin totaalisen pinnallisia, niitä voisi jopa jaksaa kuunnella. Vaihdan kanavaa.
Itsesääli on säälittävää, mutta en voi sille enää mitään. Välillä kaikki toivo tuntuu menetetyltä. Silloin ajattelee, että voisi yhtä hyvin vaikka luovuttaa ja vetää itsensä köyden päähän kiikkumaan. Tehdä kerralla kaikesta loppu, sen sijaan että kituu hitaasti hengiltä ja nousee kerta toisensa jälkeen uuteen päivään ainoastaan tottumuksen ja velvollisuudentunteen voimalla.
Menetän lopulta toivoni TV:n suhteen ja lähetän sen tauolle yhdellä kaukosäätimen napin painalluksella. Avaan tietokoneeni ja alan pelata yhtä monista ”ammu kaikkea mikä liikkuu” -peleistäni. Kuvaruudulla olen tappanut varmasti tuhansia erilaisia elämänmuotoja. Minulle se kaikki on pelkkää terapiaa. Aggressiot vähenee ammuskellessa kummasti ja sen jälkeen sietää taas muita ihmisiä ja heidän mielipiteitään hieman paremmin.
Nuorempana ja tyhmempänä sitä vielä jaksoi uskoa asioiden paranemiseen ja valoisampaan tulevaisuuteen, mutta ajan kuluessa ja asioiden pysyessä ennallaan toivo pikku hiljaa katoaa, sillä pimeys on täällä jäädäkseen. Pimeys on minussa ja minä olen pimeydessä, pimeys on osa minua ja minä olen osa pimeyttä. Mihin minä lopun ja mistä pimeys alkaa, on minulle mysteeri.
Saan tarpeekseni örkkien teilaamisesta ja sammutan tietokoneen. Täynnä toimintaa ollut kuvaruutu palaa takaisin harmaan kuolleeseen olotilaan. Kaadun isolle, autiolle vuoteelleni ja vaivun hitaasti horrokseen, josta herään vasta seuraavana aamuna.
Maanantaina, ylösnousemus. Avaan ulko-oven, astun ulos kylmälle pihalle ja olen jälleen yksi ihmiskunnan jäsenistä, ainakin seuraavaan viikonloppuun asti. Hengitykseni nousee kylmään ilmaan höyrynä. Nostan katseeni kadusta, seuraten kävellessäni höyrypilvien rytmikästä nousua ja katoamista tyhjyyteen. Taivaan autiota sineä vasten näen yksinäisen korpin kaartelemassa, kuin etsimässä jotain. Hetkisen tunnen suunnatonta yhteenkuuluvuutta tuon synkän linnun kanssa. Sitten tunne menee ohi ja jatkan matkaani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tuohon sun tekstiinhän voi ihan samaistua. :) Tosin en tykkää MTV:stä, poikakaveri käy välimatkan takia täällä aina muutaman kerran kuukaudessa ja en ole käynyt venäläisissä huorissa. (hetero kun olen...)