Olen nuoresta asti ollut vähän ujo, arka, hiljainen, se joka isossa seurassa on mieluummin kuuntelija kuin suuna-päänä ja välttelee kaikenlaista esiintymistä ja esille tulemista. Kuitenkin ala-asteikäisenä nautin suuresti kevät- ja joulujuhlissa kaikista esityksistä joihin pääsi mukaan. Muistan jopa saaneeni useammankin kerran jonkin sortin pääroolin, olisiko ollut syynä se että yleensä opin vuorosanat hyvin ja nopeasti. Enkä muista että jännitinkö niitä tilanteita kovinkaan paljon...
Sitä en muista missä vaiheessa punastuminen tuli kuvioon. Se on aina ollut suurempi tai vähempi osa elämääni. Olen jo monesti luullut päässeeni eroon tästä kiusallisesta vaivasta, aina se vain tulee esiin uudelleen ja uudelleen. Olen väsynyt ja masentunut siitä, että se tuntuu kuin kivirekeä joskus kantaisi perässään kun se vain on ja on... raivostuttavaa. Olen jo 40-vuotta lähestyvä perheellinen ihminen ja elämänkokemusta on jo takana. Luulin että elämän myötä tälläinenkin häviää kun itseluottamusta ja itsetuntoa tulee tarpeeksi, vaan ei! Eikö tästä ikinä pääse eroon! On päiviä jolloin olen "rento" ja silloin tunnen olevani oma itseni, en jännitä ja pystyn kahvipöydässä istumaan rentona ja osallistumaan keskusteluun ja itsekin juttelemaan ihan rennosti ja jännittämättä. Toisinaan on päiviä, jolloin huomaan vältteleväni yhtäaikaa muiden kanssa kahville menoa, ruokailua, saatan jännittää kun näen vaikka puolitutun ihmisen tulevan kassajonoon kaupassa yhtä aikaa... Saatan punastua ja jännittää kovasti kun joudun jotain normaalia työasiaa selittämään toiselle työtoverille tai esimiehelle tms. Olen sitä paitsi asiakaspalvelutehtävässä ja toisinaan tunnen siinäkin pakokauhua ja yritän selviytyä nopeasti jotta pääsen eroon palvelemastani ihmisestä. Saatan tuntea hänen pelkän katseensa tai pelkästään lähellä olon epämiellyttävänä ja se tunne, että kohta alan punastua ja jännitän ja pieni paniikki lähestyy on aivan kamala! Toisella kerralla saman ihmisen kanssa voin tuntea itseni hyvin rennoksi ja vapautuneeksi... Kaikesta huolimatta olen hankkinut harrastuksia joissa pakosta näkee muita, siellä aivan sama juttu! On niitä hyviä ja huonoja päiviä... Olen kokeillut rentoutuskasetteja, suggeroin itseäni hyvin useasti "pois jännityksestä" - ajatuksilla, rauhallisella hengityksellä... ei vain mikään auttavan. Tämä on itselle kovin väsyttävää ja hankalaa. Kaikista kamalinta on se, että huomaan kuitenkin sisimmältäni olevani sosiaalinen ja haluaisin että kävisimme vieraisilla ja voisin itsekin kutsua ihmisiä kylään, mutta jo ajatus siitä että pitäisi istua kahvipöydässä porukalla ja siinä rennosti jutella, saa joskus ahdistuksen tunteen aikaan. Onko muita samanlaisia ja onko ehdotuksia millä pääsisin eroon tästä ongelmasta? Olen oikeasti joskus masentunut tästä tilanteesta ja tuntuu että miksi minä olen aina se ainut punastelija joka työpaikalla...
Sitä en muista missä vaiheessa punastuminen tuli kuvioon. Se on aina ollut suurempi tai vähempi osa elämääni. Olen jo monesti luullut päässeeni eroon tästä kiusallisesta vaivasta, aina se vain tulee esiin uudelleen ja uudelleen. Olen väsynyt ja masentunut siitä, että se tuntuu kuin kivirekeä joskus kantaisi perässään kun se vain on ja on... raivostuttavaa. Olen jo 40-vuotta lähestyvä perheellinen ihminen ja elämänkokemusta on jo takana. Luulin että elämän myötä tälläinenkin häviää kun itseluottamusta ja itsetuntoa tulee tarpeeksi, vaan ei! Eikö tästä ikinä pääse eroon! On päiviä jolloin olen "rento" ja silloin tunnen olevani oma itseni, en jännitä ja pystyn kahvipöydässä istumaan rentona ja osallistumaan keskusteluun ja itsekin juttelemaan ihan rennosti ja jännittämättä. Toisinaan on päiviä, jolloin huomaan vältteleväni yhtäaikaa muiden kanssa kahville menoa, ruokailua, saatan jännittää kun näen vaikka puolitutun ihmisen tulevan kassajonoon kaupassa yhtä aikaa... Saatan punastua ja jännittää kovasti kun joudun jotain normaalia työasiaa selittämään toiselle työtoverille tai esimiehelle tms. Olen sitä paitsi asiakaspalvelutehtävässä ja toisinaan tunnen siinäkin pakokauhua ja yritän selviytyä nopeasti jotta pääsen eroon palvelemastani ihmisestä. Saatan tuntea hänen pelkän katseensa tai pelkästään lähellä olon epämiellyttävänä ja se tunne, että kohta alan punastua ja jännitän ja pieni paniikki lähestyy on aivan kamala! Toisella kerralla saman ihmisen kanssa voin tuntea itseni hyvin rennoksi ja vapautuneeksi... Kaikesta huolimatta olen hankkinut harrastuksia joissa pakosta näkee muita, siellä aivan sama juttu! On niitä hyviä ja huonoja päiviä... Olen kokeillut rentoutuskasetteja, suggeroin itseäni hyvin useasti "pois jännityksestä" - ajatuksilla, rauhallisella hengityksellä... ei vain mikään auttavan. Tämä on itselle kovin väsyttävää ja hankalaa. Kaikista kamalinta on se, että huomaan kuitenkin sisimmältäni olevani sosiaalinen ja haluaisin että kävisimme vieraisilla ja voisin itsekin kutsua ihmisiä kylään, mutta jo ajatus siitä että pitäisi istua kahvipöydässä porukalla ja siinä rennosti jutella, saa joskus ahdistuksen tunteen aikaan. Onko muita samanlaisia ja onko ehdotuksia millä pääsisin eroon tästä ongelmasta? Olen oikeasti joskus masentunut tästä tilanteesta ja tuntuu että miksi minä olen aina se ainut punastelija joka työpaikalla...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Katsopa tämän sivuston akupunktio-osuudesta
sellaisesta hoidosta kuin EFT (sivuston toisella
lehdellä). Joskus sillä hoitomuodolla voi saada helpotusta myös sosiaaliseen jännittämiseen. Hoito on helppo tehdä itsekin kohdentaen jännittävään tilanteeseen ja tuntemuksiin niiden yhteydessä.
EFT on yksi hoitomuoto, josta saattaa olla apua myös sos. jännitykseen. Katso vaikka akupunktio-sivustolta (siis tämän terveyssivuston) sen toiselta lehdeltä ohjeet itsehoitoon. Voit kohdentaa hoidon jännnittävään tilanteeseen ja omiin tuntemuksiisi niissä. Se on helppo ja ilmainen hoito josta ei haittaakaan.
Minulla on ikää jo yli 40v,mutta ei jännittäminen ole todellakaan iän myötä helpottanut.
Olen erakkoluonne,enkä kaipaa vieraita kotiini.
Mutta kaikki sosiaaliset tilanteet ovat hankalia minulle.
Olen tällä hetkellä 30-vuotias jännittäjä. Olen kärsinyt ongelmasta yläasteelta lähtien. Pahimpana ongelmana on punastuminen. Sen takia olen hävennyt ja inhonnut itseäni ylikaiken. Kaksi vuotta sitten sain lopulta itsestäni sen verran irti, että menin yksityiselle psykiatrille. Sain seroxat-lääkkeet ja elämäni parani huomattavasti.
Kun luin vuosimallia 68 tekstiäsi se oli kuin omasta elämästäni. Ennen seroxatia toisinaan minulla oli päiviä, jolloin välttelin muiden kanssa kahville menoa, ruokailua ja sain kamalan jännitys= punastumiskohtauksen, kun näin puolitutun ihmisen kaupassa... Saatoin punastua ja jännittää kovasti kun jouduin selittämään toiselle työtoverille jotain. Joskus taas saman ihmisen kanssa saattoi jutella vapautuneesti.
Eli täällä kohtalotoverisi..
Olen 48-vuotias perheellinen mies. Ujous ja punastelu on ollut ongelmana täälläkin. Töissä on ollut välillä vaikeaa punastelun vuoksi, ja sen kun huomaa, niin sitten alkaa menna kipsiin oikein kunnolla. Lähinnä kokoustilanteissa (ei kuitenkaan ulkomailla, jossa on helpompaa, jotenkin siellä tuntuu tasa-arvoisemmalta?). Jostain syystä saatan ajatella, että tuo tyyppi ei nyt hyväksy ajatuksiani ja tulen epävarmaksi - siitä se voi alkaa. Spontaaneissa tilanteissa, kun ei osaa heti vastata, saattaa kans hätääntyä. Pitää vaan olla rauhallinen.
Sain vaivaan lievän mielialalääkityksen ja se auttoi kovasti, minusta tuli ehkä vähän liiankin rohkea. Kuuri loppui muutama kuukausi sitten enkä halua sitä enää lisää. Olen kyllä pärjännyt nyt paremmin ja uskon parempaan jatkoon.
Palavereissa olen huomannut muidenkin poskien punoittavan eikä se heitä näytä haittaavan. Miksipä minuakaan, olen ajatellut. Yrittämällä keskittyä asiaan on päässyt tästä ongelmasta nykyään paremmin yli. Lisää rohkeutta tulee, kun ajattelee, että eivät nuo muutkaan sen kummempia tallaajia ole kuin minäkään.
Lisäksi olen ajatellut, että jos kerran väriä pitää vaihtaa niin punainen on ehdottomasti paras valinta!
Kyllä tästä selvitään.
Moi!
Olen myös kaltaisesi jännittäjä, oireet ovat yleensä sydämen hakkaamista, käsien vapinaa ja punastelua. Ikää löytyy myös jo hiemen yli 30. Minä myös lapsena nautin esiintymisestä, mutta jossain vaiheessa alkoi jännittäminen. Nyt olen saanut avun "vaivaani" Propralista. Yksi 10 mg tabletti aamulla ennen töihin lähtöä helpottaa, ja voin olla varma, ettei oireet hyökkää päälle. :D Illalla jos on vielä jotain sosiaalisia tilaisuuksia edessä, kuten kokouksia, vanhempainiltoja ym. voin ottaa huoletta toisen tabletin. Susittelen lämpimästi, sillä Propralista ei yleensä ole mitään haittaakaan, mutta ehdottomasti on apua!
Itselläni on vain näihin lääkkeisiin hyvin negatiivinen mielipide. En ainakaan haluaisi joutua niiden varaan ja tulla siihen tilanteeseen että aina jo ennaltaehkäisevästi tulisi otettua lääke siihen jännittämiseen ja sitten olisi "koukussa" niihin.
Se vain on ihmeellistä, että kun on lukenut rentoutuksesta aika paljon, kuunnellut rentoutuskasetteja, suggeroinut itseään ja oppinut hyväksymäänkin sen ja käyttämään erilaisia keinoja sen jännittämisen käsittelyyn ja luullut päässeensä siitä jo voitolle, taas se jossain vaiheessa putkahtaa esiin. Se on inhottavaa.