Tarkoitan normaalilla nuoruudella sitä, että minulla olisi ollut kavereita koko
lapsuus ja nuoruusajan, enkä olisi joutunut kiusaamisen kohteeksi ym. Olisikohan minulla nyt kumppani, paljon kavereita, oma asunto, ehkä lapsi/lapsiakin? Toimisiko facebook-profiilini status-symbolinani? Peilaisi menestystäni? Joku onneton kävisi kyttäämässä profiiliani ja tuntisi kateutta siitä miten hyvin minulla menee (niinkuin itse teen)? Miksi käyn kyttäämässä? En tiedä, on jotenkin sairasta tuntea kateutta toisten menestyksestä, pitäisi osaita iloita. Itse luulen, että normaali nuoruus olisi jalostanut minusta ihan toisenlaisen ihmisen (normaalin).
Mietin monesti miksi juuri minulle kävi näin? Miksi kaikki mahdolliset asiat menivät mönkään kohdallani. En aina ole ollut yksinäinen, päinvastoin olin varhaisnuoruudessani oikein suosittu ja pidetty. Jos silloin olisi kysytty kuka menestyy aikuisena, niin olisin varmasti ollut yksi ehdokkaista.
Ehkä kaikella on joku tarkoitus, ehkä ansaitsen kaiken. Olen tehnyt niin paljon pahaa, kadun näitä asioita, mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Osuisipa minunkin elämääni vielä joskus jotain hyvää, ainaista taistelua nämä kolmekymmentä vuotta ovat olleet, itkua ilman kyyneleitä.
Yksinäisyyden kanssa pärjää suhteellisen hyvin, siihen on niin tottunut, mutta silloin kun se iskee päälle, se iskee kunnolla. Joku arkipäiväinen asia, vaikka baarin meneminen kaverin kanssa spontaanista päähänpistosta, tuntuu omakohtaisesti yhtä isolta jutulta kuin joulu. Jos joku kutsuisi minut kanssaan lasilliselle, en varmaan saisi nukuttua edeltävänä yönä, aloittaisin valmistelutkin päivää ennen. Häpeän itseäni, en ole saavuttanut elämässäni mitään. Miten joku voi vajota näin pohjalle?
:(
lapsuus ja nuoruusajan, enkä olisi joutunut kiusaamisen kohteeksi ym. Olisikohan minulla nyt kumppani, paljon kavereita, oma asunto, ehkä lapsi/lapsiakin? Toimisiko facebook-profiilini status-symbolinani? Peilaisi menestystäni? Joku onneton kävisi kyttäämässä profiiliani ja tuntisi kateutta siitä miten hyvin minulla menee (niinkuin itse teen)? Miksi käyn kyttäämässä? En tiedä, on jotenkin sairasta tuntea kateutta toisten menestyksestä, pitäisi osaita iloita. Itse luulen, että normaali nuoruus olisi jalostanut minusta ihan toisenlaisen ihmisen (normaalin).
Mietin monesti miksi juuri minulle kävi näin? Miksi kaikki mahdolliset asiat menivät mönkään kohdallani. En aina ole ollut yksinäinen, päinvastoin olin varhaisnuoruudessani oikein suosittu ja pidetty. Jos silloin olisi kysytty kuka menestyy aikuisena, niin olisin varmasti ollut yksi ehdokkaista.
Ehkä kaikella on joku tarkoitus, ehkä ansaitsen kaiken. Olen tehnyt niin paljon pahaa, kadun näitä asioita, mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Osuisipa minunkin elämääni vielä joskus jotain hyvää, ainaista taistelua nämä kolmekymmentä vuotta ovat olleet, itkua ilman kyyneleitä.
Yksinäisyyden kanssa pärjää suhteellisen hyvin, siihen on niin tottunut, mutta silloin kun se iskee päälle, se iskee kunnolla. Joku arkipäiväinen asia, vaikka baarin meneminen kaverin kanssa spontaanista päähänpistosta, tuntuu omakohtaisesti yhtä isolta jutulta kuin joulu. Jos joku kutsuisi minut kanssaan lasilliselle, en varmaan saisi nukuttua edeltävänä yönä, aloittaisin valmistelutkin päivää ennen. Häpeän itseäni, en ole saavuttanut elämässäni mitään. Miten joku voi vajota näin pohjalle?
:(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei Onnetonolento.
Olet valinnut nimimerkkisi kuvastamaan sitä, että tunnet olosi onnettomaksi ihmissuhteiden ja ystävien vähyyden takia. Pohdit oman lapsuutesi ja menneisyytesi vaikutusta nykytilanteeseen.
Lukiessani tekstiäsi minulle tuli voimakkaasti mieleen sanat Siitä Huolimatta.
On selvää, että joillain ihmisillä, kuten sinulla, on elämänpolullaan paljon raskaita ja kuormittavia kokemuksia. Kerrot yksinäisyydestä, kiusaamisesta ja vaille jäämisen tunteista.
Niitä ei pidä vähätellä eikä ohittaa. Kipeitä asioita on hyvä käydä läpi vaikkapa terapiassa.
Silti yhtä totta on, että siitä huolimatta, mitä menneisyyteemme on kirjoitettu, tulevaisuuden kirjoitusta ei vielä ole lukkoon lyöty. Vaikka olosuhteet ovat olleet mitä, aina voi tulla uusia muutoksia, mahdollisuuksia ja tilaisuuksia. Näitäkin asioita voi terapiassa käsitellä. Miten voi itse vaikuttaa siihen, että annan uusille hyville asioille mahdollisuuden enkä torppaa kaikkea etukäteen? Miten voin raivata hyvälle kasvulle tilaa elämässäni?
Kerrot unelmistasi ja toiveistasi. Usein unelmat ovat suuria ja kaukaisia. Mutta usein elämä muuttuu pienillä ja arkisilla askelilla. Millaisia konkreettisia ja pieniä unelmia voisit tavoittaa jo nyt, ilman, että isot unelmat vielä ovat totta? Miten voisit tutustua omiin hyviin puoliisi paremmin, ilmaista itseäsi avoimemmin, hyväksyä itsesi ja elämänpolkusi riittäen itsellesi? Mitä pientä asiaa voisit kokeilla jo tänään?
Merja, diakoni
Ongelmia ei tarvitse hävetä, vaan pitää uskaltautua hakemaan apua, mutta tämänkaltainen keskustelupalsta tuskin on oikea paikka siihen.
Siviilirohkeutta voi harjaannuttaa ja ylläpitää monella tapaa, eikä kavereiden tapaaminen ole ainoa keino, sillä yhtälailla erilaiset harrastukset tukevat sosiaalista kanssakäymistä ja monet osallistuvatkin pelkästään sen vuoksi. Kaikille ei kaveriporukat todellakaan sovi, mutta silloin joutuu ylittämään monenlaisia raja-aitoja, sillä varsinkin naisilla sosiaalinen tila on varsin rajattu siitäkin huolimatta että on hyväksyttyä elää sinkkuna, vaikka vaikeampaa taitaa kuitenkin olla oman itsensä hyväksyminen kuin ulkopuoliseksi jäämisen kokemus.
Elämänhallinta on jokaiselle jatkuvaa yrityksen ja erehdyksen vuorottelua, joillekin onnistuu ehkä helpommin kuin toisille. Virran mukana on parempi kulkea silloin kun oma ohjaus on hukassa, kuitenkin elämässä olisi hyvä asettaa lyhyen ja pidemmän aikavälin tavotteita, jolloin on selvä päämäärä mihin kohdistaa voimavarat.
Oli niin tutun kuuloista.. Itsellä ihan samankaltaisia juttuja. Juuri taisin menettää yhden ystävän niistä harvoista (muuttui ihan yhtäkkiä etäiseksi, ei vastaa viesteihin yms.) Ja tämä tuntuu yhtä pahalta kuin parisuhteen päättyminen. Taas aloin miettiä mikä itsessä vialla, vaikka tavallaan uskon olleeni kaveri niin kauan kuin "minusta oli hyötyä", olenhan ollut aina tukena ja auttamassa. Monta vuotta tunnettu, yli seitsemän. Itsetunnon päälle ottaa, miten helppoa se joillekin on jättää kaveri, kun itselläni tuntuu kuin maailma vain romahtaisi entistä enemmän. Syitä voin vain miettiä. En kai sitten olekaan niin erityinen ihminen kuin luulin, vaan ihan nolla. Taas kerran lankesin siihen harhaan, että joku välittää minusta aidosti.
Itselläni takana myös koulukiusaamista,ja tämän myötä en ollut enää "cool". Sen seurauksena kaverit (olin ollut suosittu) käänsivät selkänsä ja tätähän tämä on ollut siitä lähtien. Nyt jo reilut 30 v. Miettinyt monesti mikä ihmeen aura minusta säteilee ,joka saa ihmiset kohtelemaan kuin roskaa. Olen aika varma, että joku juttu tuosta koulukiusaamisesta on jäänyt "päälle" ja se on aistittavissa. En vain tiedä mikä se tarkalleen on. Tuo viimeisin kaverin hylkääminen oli aika shokki. Olen ollut se jolle soitetaan vaikka keskellä yötä ja joka on ollut aina valmiina auttamaan. En ole tuominnut, vaan kuunnellut ja kertonut oman mielipiteeni. Ja auttanut parhaan kykyni mukaan. Lähtenyt vaikka keskellä yötä fillaroimaan kaverille, vaikka ei olisi oikeasti kiinnostanut vattuakaan. Kaveria kun nyt ei vaan jätetä pulaan..ja aina sain kuulla miten tärkeä ja ihana olen. No ilmeisesti olin sitä kriisien hetkillä.
Nyt taas todella yksinäinen olo. Olisi ollut kiva käydä vaikka parilla tämän exkaverin kanssa. Näistä "hylkäämisistä" on vaan kerta kerran jälkeen vaikeampi toipua. Pitäisi kai alkaa itsekin "käyttää ihmisiä". En vaan siihen pysty, en ikinä haluaisi aiheuttaa kenellekään vastaavia oloja.
Olen aika syvällinen ja pohdiskeleva ihminen. Jostain syystä en irl kohtaa vastaavia. Näitä juttuja lueskellessa mietin monesti miten hienoja, upeita, herkkiä ja pohdiskelevia ihmisiä maailmasta löytyy; jostain syystä me emme vaan kohtaa tosi elämässä. Surullista.
Syvällisten ja pohdiskelevien, auttavaisten ja kilttien ihmisten "paikka" on monesti juuri tuo, mistä kerroit, valitettavasti. Oon itekin joutunu kokemaan sen monet kerrat ja nähnyt muiden hyväsydämisten tyyppien kokevan saman. Hmm...en tiiä, hyvin monimutkanen juttu. Luulen, et yks asia mikä auttajatyypeistä ja ns. hyvistä tyypeistä "näkyy" on se, että he eivät oikeesti ole niin hyviä, miltä näyttää. Esimerkiks sun viestistä pisti silmään, että lähdit keskellä yötä fillaroimaan ja auttamaan kaveria, vaikkei ois oikeesti kiinnostanu vattuakaan. Ja auttajilla ja hyvillä tyypeillä oon monesti törmänny sellaseen katkeruuteen: "Miksi mua ei kohdella paremmin, vaikka oon tosi hyvä tyyppi ja aina niin kiltti ja auttavainen?" Siitä auttamisesta tulee sellanen "pakonomainen" juttu, juuri tuollainen että: "Kaveria kun ei vaan jätetä pulaan." Mä itse näen yleensä sellasen läpi aika hyvin. Sen, että toinen voi olla todella "hyvä" tyyppi, mut oikeesti hän onkin katkera ja hyvin negatiivinen ihmisiä kohtaan yleensä. Juuri huonoista kokemuksistaan johtuen.
Itelleni on käyny niin ja oon tajunnu sen vasta täs vähän aikaa sitten, etten mä oikeesti ookaan mikään kovin kiltti tai hyväsydäminen, se on vaan "opittu tapa". Ja oon monesti sanonu asioita paljon hienovarasemmin, mitä oon oikeesti tarkottanu. Uskon, että sen monet näkee ja se ärsyttää monia. Se ärsyttää itseänikin, jos joku käyttäytyy sillai. Mut ymmärrän sen. Monet ei sitä edes ymmärrä ja siks he suuttuvat siitä vielä enemmän ja alkaa kiusaamaan, tai mitä lie tekevätkään.
Ehkä se kiltteys ja hyvyys on puolustuskeino. Oletus siitä, että jos mä oon kiltti toisille, niin hekin on sellaisia mulle. Jotkut käyttää sitä myös "vallan välineenä", vaikkei sitä aina ite tajuaiskaan. Muakin on yritetty monesti kontrolloida sillä, että mulle on oltu mukavia, tai annettu lahjoja sun muuta. Sitä silmällä pitäen, että mä sit tekisin vastapalveluksen joskus. Ehkä siinä on kans yks syy, miks ihmiset yleensä viihtyy enemmän sellasten vähemmän mukavien tyyppien kans. He vaikuttaa jotenkin rehellisemmiltä, kun taas liian hyvät tyypit vaikuttaa epäaidoilta (ja monesti sitä ovatkin). Ja jos he eivät ole epäaitoja, niin ennen pitkää heistä sellaisia tulee, kun kokevat tarpeeks monia pettymyksiä ihmissuhteissa.
Hmm, mietin tuota epäaitoa kiltteyttä. En oikeastaan ehkä ulospäin vaikuta niin kiltiltä, se paljastuu vasta kun paremmin tutustuu. Sellaset muurit tullu rakennettua vuosien saatossa, että kestää luottamuksen rakentaminen pitkään.
Tuossa "lähdin yöllä vaikkei vattuakaan kiinnostanut" -jutussa, tarkoitin lähinnä sitä, että olen venynyt oman mukavuus alueen ulkopuolelle. Toki olen saanut siitä itsellenikin hyvää mieltä, kun olen kokenut itseni tarpeelliseksi ja saanut olla apuna. Nuo tilanteet ovat olleet kyllä tosi paikkoja, itsemurhalla uhkailua yms. Enkä siis ole voinut kääntää selkääni, vaikka kuinka olen ollut väsynyt ja unet jäänyt väliin ja töihinkin pitänyt mennä. Ja aina kun puhelin soi on pakko ollut vastata kun ei tiedä mikä kriisi meneillään.
En minä ystävälleni vihainen ole. Vähän vaan ärsyttää, kun esim. Viesteihin ei vastaa (kun ei vaan jaksa, ei kiinnosta tms.). En tiedä syytä, mutta kai tuosta voi rivien välistä lukea, että ei vaan kiinnosta. Varmasti on tullut vähän marttyyriksi tässä vuosien varrella. Enkä todellakaan usko, ettei itsessä ole mitään vikaa. Mietinkin vaan mikä se vika on. Olen kyllä seurustelusuhteissakin eksynyt erilaisten sekopäiden seuraan, joita olen yrittänyt "auttaa". Enkä ole osannut noita lopettaa (vaikka oma mielenterveys ollut uhattuna) vaan tullut jätetyksi,kun parempaa on ilmaantunut maisemiin.
No joo, tuohon ystävyyssuhteeseen liittyy paljon asioita, jotka voivat vaikuttaa. Eksyttiin tuossa pari kk sitten sänkyyn (ollaan eri sukupuolta), toisen aloitteesta. Aikani estelin, mutta yhdellä kännireissulla sitten annoin periksi. Tuli ihan kauheat morkkikset. Käsiteltiin kuitenkin asia ja tilanne vaikutti normaaliutuvan. Lupasi, ettei vaikuta ystävyyteen. Kuitenkin muuttui vähän kylmemmäksi. Välillä vittuilikin ihan suoraan päin naamaa etc. Aina olen kokenut aikaisemmin kunnioittavaa käytöstä. Ihmettelin kyllä tuota motiivia piirittää ja sitten "radiohiljaisuus". Noin kk siinä meni ja taas seura kelpasi. Sitten loppui viesteihin vastaaminen. Miettinyt välillä olinkohan nyt sitten "antanut" kaiken mitä minulla on "annettavana". Huoh, tai ehkä liikaa nousi oma epävarmuus esiin. Enkä siis todellakaan usko, että ko. Henkilö olisi minuun ollut ihastunut tai mitään. Ja tein selväksi, etten itsekään koe sellaisia tunteita.
Tuli nyt vähän liikaa vuodatettua. No pahamieli vaan jäi kaikesta, enkä oikein voi tästä kenellekään puhua. En halua, että yhteiset tutut tästä tietävät.
Haluaisin vaan, että osaisin olla itseäni kunnioittava. Enkä siis alkaisi ruikuttaa jotain vastauksia viesteihin, jos toinen ei vastaa. Säälittävää oikeastaan. Oikeasti vaan välitän tästä rakkaasta ihmisestä. No on minulla vielä yksi ystävä jäljellä, ehkä se riittää, jos vaan saisi pari kaveria lisäksi.
Miettinyt sitäkin, että ehkä olen sekoittanut toisten ongelmien käsittelyn syvällisemmäksi ystävyydeksi. Ja kyllä varmaan kaipaan "vastapalveluksia", en tosin lahjojen muodossa etc. Ei voisi vähempää kiinnostaa saanko vastalahjoja. Lähinnä vaan toisenkin venymistä välillä oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Esim. viestiin vastaamista, vaikka ei kiinnosta/jaksa. Ja on ystäväni aikaisemmin puolustanut minua kusipäitä vastaan (ex miehiä), ihan yllärinä itselleni ja tuota olen arvostanut enemmän kuin mitään muuta. <3
Pitäisi saada joku ulkopuolinen kertomaan mitä teen väärin, mitä viboja välitän tiedostamattani. Alkaa tää itsensä analysoiminen rasittaa, kun arvelujen varassa mennään. Ja ystävälleni toivon ihan vilpittömästi hyvää. Varmasti olen mokannut jotain. Toivon vain, että omat mokailuni annetaan anteeksi, kun itsekin annan aika paljon anteeksi. (Taas kuulostan ihan marttyyrilta, pashat :D ). Ei tässä elämässä vaan voi vaikuttaa, kuin omiin tekemisiin. Ja näköjään sitä aina lopulta tekee jotain väärin. (Joo, joo ihan vatun ärsyttävän marttyyriltä ja itsesääliltä kuulostaa, mutta oikeasti olen halukas itseäni kehittämään).
Ihan samat kokemukset kuin AP:lla. Lapsuudessa ja osan nuoruutta olin melko suosittu tai ainakin kavereita oli, nyt kolmikymppisenä ei enää yhtäkään. Jossain vaiheessa elämä rupesi menemään alamäkeä, ja jotenkin vain tipahdin kaikkien turvaverkkojen läpi eikä minusta otettu ajoissa koppia.
Tosin sain aina pidettyä kulisseja yllä, taito minkä olin kotoa oppinut, ja hoidin velvoitteet joten kuten, vaikka todellisuudessa olin aivan tuuliajolla ja ajauduin sinne tänne saamatta mitään järkevää aikaan. Tuskinpa kukaan edelleenkään tietää missä jamassa oikeasti olen ja millaista taistelua ja sähläämistä elämäni on ollut, eikä ketään kyllä ilmeisesti kiinnostakaan.
Joten joo, näin voi käydä ja harmittaahan se ihan tuhottomasti. Varsinkin kun elämää todennäköisesti olisi edessä vielä vuosikymmeniä, mutta itse on jo luovuttanut että tästä tulisi enää mitään. Haaveilen onnellisesta elämästä ja rakastavansa kumppanista, mutta sattuu kun tiedostaa niiden jäävän haaveiksi vain.