Kyllä se vaan niin on, että enää ei koeta ikävää. Jos "se oikea" tulee kohdalle, ei häntä tarvitse ikävöidä, vaan se on sitten menoa eikä meininkiä. Jos mitään oikeata ei tule, niin sitten ei tule. Ikävä on kaikkein surkein tunne eikä siihen kannata jämähtää.
Ei enää ikävää
Lopetaitkusi
7364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samaa mieltä. Ainoa sallittu ikävä näinä aikoina olkoon äidin ikävä. Äitiä sitä huudetaan kuolinvuoteellakin, ei muita.
Silloin kun rakkaus kutsuu, anna kaikkesi. Se ei ole pelaamisen hetki. Jos sattuu jälkeenpäin, ainakin tiedät tehneesi kaikkesi.
Rakkaus kuluttaa ihmisen loppuun tavalla tai toisella. Ei sille kannata antaa mitään.
Kun kasvelee aikuiseksi, niin ymmärtää, että itsekseenkin tässä elämässä pärjää hetken tai pidemmänkin ajan. Monellekin ikävä on vain riippuvuutta toisesta ihmisestä, ihan kuin koko elämä olisi pelkästään siinä toisessa ihmisessä eikä muuta olekaan olemassa. Jos perustaa koko elämänsä toisen ihmisen varaan, niin se ikävä on aina pohjaton kuilu. Löytäkää elämässä myös se omin itsenne ja oma elämä, josta voi myös nauttia yhtälailla ja joka ei jätä, vaikka se kumppani saattaa jättääkin.
Joidenkin elämää lipuu ilmeisesti onnellisesti tapahtumasta toiseen. Toisilla ihmisillä on tunteita kuten ikävä, toiset ihmiset kokee rakkautta ja muitakin tunteita. Aikuisilla ihmisillä on elämässä monesti muitakin velvotteita eikä siinä voi vaan ajatella, että kun rakkaus tulee niin anna kaikkesi. Sattuminen on hieman eri asia kuin, että kaikki meni. Jos oikeasti rakastaa tekee myös kompromisseja ja ajattelee (mutta ei luule!) asioita myös toisen kantilta.
Mutta totta se on rakkaudessa enemmän menettää ja satuttaa, ei ole sen arvoista. Aina voi muistella menneitä hyviä ja tapahtumarikkaitakin aikoja ja yrittää elää mahdollisimman tasaista elämää. Itse en jaksa enää olla kenellekään enkä millekään enää se vetävä voima. Uskon, että jos joku tosissaan tykkää hän näkee vaivaa, miksi minun pitäisi olla se joka näkee vaivaa ja ihan sama tasan kaikissa ihmissuhteissa. Olen lähtenyt tuolle punnitsemisen tielle ja yksinäiseltä elämä näyttää niinpä olenkin alkanut totutella yksinäisyyteen, mutta on se vaikeaa sosiaaliselle ihmiselle.
Muistakaa ihmiset puhua tosiaan jo suhteidenne alussa haluistanne ja toiveistanne ettekä sitten vasta pitkän suhteen päättyessä avaa suutanne ja kerro mitä tosiaan halusitte, silloin on myöhäistä. Suhteen toinen osapuoli muodostaa teistä kuitenkin sen oman käsityksensä käytöksenne perusteella, jos ette uskalla puhua ja tekee kyllä ne päätelmänsä sen perusteella sitten valitettavasti. Ja miten ristiriitainen onkaan se ihminen, joka käyttäytyy aivan päinvastoin kuin mitä kertoo suhteeltaan haluavan. Sellaisen kanssa se vasta onkin vaikea elellä, joka haluaa eikä halua kuitenkaan.
Monet ei vain uskalla jätetyksi tulemisen pelossa kertoa omia ajatuksia suhteesta. Täytyy myös hyväksyä kumppanin huonot puolet, mutta asioista jotka häiritsevät parisuhdetta pitää myös uskaltaa puhua.