Tarvitsisin palautetta käyttäytymisestäni

Olen aina ajatellut, että käyttäytymiseni on normaalin rajoissa. Että jokainen ihminen käy tällaisia vaiheita läpi elämässään, jotkut enemmän, jotkut vähemmän. Jotkut ovat herkempiä, jotkut vahvempia, jotkut analyyttisempiä, jotkut sokeampia. Masennus ei tietenkään ikinä ole normaalia mutta itse olen aina olettanut että jotkut ihmiset masentuvat ja inspiroituvat elämässään. Että sisäisten näkemysten ja tunteiden vaihtelut kuuluvat elämään.

Olen aina ajatellut vain olevani herkkä ja ylianalyyttinen ihminen, ja että sen takia helposti alakuloistun ja mökötän sisäisesti. Ulospäin tätä ei helposti näe, mutta itselleni olen tällöin pelkkää paskaa. Mielessä ei ole ikinä edes käynyt, että syy voisi mahdollisesti olla jokin mielenterveyden epätasapaino. En edelleenkään oikein miellä tätä, oireistani ei ole kuitenkaan sen isompaa haittaa arkielämässäni, tietty voin olla joskus äreä jollekin ja haluton sun muuta mutta oletan tämän kuuluvan normaaliin käytökseen. Joskus ihmistä vaan vituttaa. Voi olla, että minua tulisi myös vain palauttaa maanpinnalle, järeästi vaatien minulta sopeutuvampaa käytöstä.

Taiteiden parissa touhutessani olen oppinut arvostamaan ja odottamaan inspiraation kausia ja jotenkin aina olettanut että se on normaalia, että aina välillä tulee helvetillinen inspiraatio, tai joku projektimainen aihe, jonka ympärille kaikki ajatukset kokoontuvat, ja jonka aikana kaikki on vain häiriöksi. Se on aikaa jolloin aidosti koen motivaatiota tehdä ja yrittää. Jos inspiraatio pitää keskeyttää ja minun tulee lähteä tekemään jotain muuta, olen äreä. Enkä yleensä kyllä teekään mitään mitä en halua tehdä. Olen oppinut jopa olemaan tekemättä mitään, olemaan jopa yrittämättä mitään ilman inspiraatiota, koska tiedän, että se saapuu. Ja kun se saapuu, teen.

Kuulostaahan tämä tietenkin nyt helvetin kummalliselta käytökseltä, sen huomaan itsekin. Itse jotenkin ajattelen, että olen itse vain ns. kouluttanut ja kasvattanut itsestäni tällaisen ihmisen. Osaksi tietenkin epäonnistuen, mutta se on osa minun kamppailuani. Haluaisin kuitenkin olla tasapainoisempi ihminen, koska tällainen käytös on joskus vain yksinkertaisesti kuluttavaa. On esimerkiksi joskus hankala lupautua johonkin asiaan joka on muutaman kuukauden päästä, koska vaikka se olisi nyt helvetin hieno juttu, se voi kuukausien päästä olla vain pelkkää paskaa ja pakkopullaa. En saisi tällöin ajatuksiani paikalle, paikalle saapuisi pelkkä ruumiini, joka liikkuisi vain velvollisuudentunnosta. Mutta sitten jokusen kuukautta myöhemmin se olisi taas maailman paras juttu. Usein on siis haastavaa ylläpitää tasapainoista suhtautumista asioihin; otan asiat turhan usein täysin rinnoin tai puolipakolla. Olen toki tiedostanut näitä pointteja ja olen alkanut muutamin keinoin tietoisesti jumppaamaan mieltäni suopeammaksi ja joustavammaksi. Katsotaan miten menee.

Kysynkin tähän loppuun, että miltä tämä sinusta vaikuttaa? Onko tosiaan mahdollista, että jonkinlaista ongelmaa olisi? Jotain joka ei olisi vain pelkkää ajoittaista perusmasennusta... Olisiko mahdollista, että olisin vain ns. erikoinen persoona? Onko mahdollista, että sivuuttamalla ominaisuuteni voisin altistaa itseni joskus jopa pahemmille ongelmille? Olen kuullut, että esim. bipolaarisuudessa mahdollinen hoito ja harjoittelu tulisi aloittaa mahdollisimman varhain.

Kiitos paljon lukemisesta, ja vielä enemmän vastaamisesta.

Ole sellainen kuin olet ja unohda diagnoosit ja lääkärit. Jos et oikeasti ole sairas niin lekurien käsittelyn ja lääkekokeiluiden jälkeen olet.

Psykiatritkaan eivät tee diagnoosia tai tautiluokitusta helposti. Saattaa sinussa olla hieman lievänä biopolaarisia piirteitä mutta jokainen on oma yksilö. Pääasia että pärjäät elämässäsi niin että arkihommat sujuvat, työ, talous, ja asioiden hoitoa ja että voit pitää yllä sosiaalista verkostoa.
Muista ettet vaadi itseltäsi liikaa ja täydellisyyttä ja et kuormitu liikaa. Ystävien diagnoosit kannattaa jättää omaan arvoonsa.
Ihminen kasvaa ja kehittyy koko elämän ajan ja nuorella virtaa riittää ja välillä on luonnollista kokea väsymystäkin.

Jos ei noista piirteistä ole sulle minkäänlaista ongelmaa, niin kuin ilmeisesti asia on, niin sinuna eläisin kuin tähänkin saakka. Suotta sitä itseään diagnosoi tai lähtee lekurin puheille, jos ei koe tarvitsevansa hoitoa. Ole vain erikoinen persoona. Sitähän me kaikki. ;)

Minulla on hieman samanlainen tilanne. Olen pärjännyt elämässäni aika huonosti, vaikka siihen ei ole mitään selvää syytä. Epäilen, että päässäni saattaisi olla jotain vikaa, mutta toisaalta tuntuu, että saatan olla normaalikin. En osaa millään päättää, pitäisikö mennä jonnekin selvittelemään tätä asiaa vai onko se turhaa. Vähän tuo sama juttu on muuten minullakin, että silloin kun olen innostunut jostain asiasta, niin on todella vaikea keskittyä mihinkään muuhun.

Taiteilijasielu. Tarvitseeko enempää sanoa?