Itse olen kärsinyt masennusoireista jo pitempään ja apua olen siihen lähtenyt hakemaan. Olen kuitenkin törmännyt sellaiseen ajatustapaan kavereiden/sukulaisten osalta etten voi olla masentunut jos pystyn hoitamaan kodin ja lapsen asiat. Eli masentuneena ihmisen pitäisi ilmeisesti olla ihan täysin toimintakyvytön ja laittaa lapset huostaan? Täh? Olen aina ajatellut että masentuneet ovat ihan normaaleja ihmisiä jotka kamppailevat jaksamisensa kanssa, toiset selviytyvät arjesta huonommin kuin toiset mutta olen kyllä ajatellut että ihan työssäkäyviäkin ja perheen isejä/äitejäkin heistä löytyy.
Miten on perheellinen masentunut, jaksatko itse hoitaa arjen asiat?
Miten on perheellinen masentunut, jaksatko itse hoitaa arjen asiat?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Masennus näkyy eri ihmisillä eri tavoin. Toimintakyvyn aleneminen on yleinen piirre.
Masennus jaetaan kolmeen osaan: Lievään, keskivaikeaan ja vakavaan masennukseen. Kahdessa ensimmäisessä ihminen usein vielä pystyy hoitamaan työnsä ja perheasiat, mutta se kuluttaa voimavaroja sitä enemmän mitä vakavampaa masennus on.
Kaveriesi ja sukulaistesi ajattelu on oikeassa siinä, että virallisesti masennuksesta mielisairautena puhutaan vasta kun masennus on vakavaa, jolloin toimintakyky on niin alentunut, ettei enää jaksa huolehtia itsestä tai muista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että on syytä vain levätä laakereillaan ja odottaa, että masennus pahenee. Lievä ja keskivaikea masennuskin olisi syytä ottaa yhtä vakavasti kuin vakavakin masennus. Masennus on masennusta, on se sitten lievää tai vakavaa. Jos vielä ulkoisesti toimintakykyisen, mutta muuten masennusoireista kärsivän ihmisen tilaa vähätellään, on riskinä tilan pahentuminen ennen pitkään. Masennus voi kuluttaa ihmisen hyvinvointia ja terveyttä paljonkin vaikka tämä ei näkyisi mitenkään ulospäin.
Masennus on myös ajallinen termi. On normaalia tuntea surua. Mutta kun negatiiviset tunteet jäävät pidemmäksi ajaksi päälle, on riskinä että tilanne vain pahenee, jos olosuhteet ja ajattelu eivät muutu. Siksi voi olla kohtalokasta vähätellä vielä hyvin arjessaan toimeen tulevan tilaa. Parempi se on alkaa tekemään masennukselle jotain yhdessä koko kaveripiirin ja suvun voimin vielä silloin kun on voimia puhua. Lievää tai keskivaikeaa masennusta on paljon kivempaa alkaa selvittämään ja hoitamaan (itsehoidolla tai ammattiavulla) kuin vakavaa masennusta. Se kun on niin valitettavaa, että usein oma halu hoitaa omaa masennusta alkaa alenemaan sitä enemmän mitä vakavammaksi masennus muuttuu.
Masennus riippumatta vakavuudesta ja toimintakyvyn alenemisen määrästä ei siis ole vain kasa tunteita, joita ihminen voi hallita samoin ja yhtä helposti kuin tavallisesti. Ihanteellista olisi, että myös lähipiiri ymmärtäisi tämän ilman että tarvitsee odottaa kunnes ollaan siellä sängyn pohjalla.
Ei masentunut tietenkään ole aina täysin työkyvytön. Riippuu tietysti ihan masennuksen vakavuudesta että kuinka paljon se toimintakykyyn vaikuttaa.
Minä olin ollut pariinkin kertaan masentunut. Ensimmäisellä kerralla masennus meni aika pahaksi ennen kuin tajusin että on oikeasti pakko hakea apua. Kävin kyllä sitkeästi töissä, mutta motivaatio ei tietysti ollut kovinkaan hyvä. Kotiin päästyäni lähinnä nukuin ja piinasin itseäni negatiivisilla ajatuksilla ja itsesyytöksillä. Kämppä oli sotkuinen, koska ei saanut mitään aikaiseksi.
Toisella masennusjaksolla tajusin onneksi hakea vähän aikaisemmin apua, mutta aika pitkään minä silloinkin sinnittelin. Ei taaskaan motivaatiota tehdä vapaa-ajalla mitään, vaikka koitin kovasti käydä salilla tai lenkillä yms. Ei mitään uskoa tulevaisuuteen ja moneen kertaan mietin että olisi vain parempi kuolla pois. Töitä painoin kuin elukka. Ylitöitä kertyi ja stressi oli kaamea. Joululomallakin tein iltaisin töitä. Siitä voi tietysti olla montaa mieltä, että olinko työkykyinen vai en, vaikka paljon töitä teinkin.
Mä olen itse ajatellut että vanhemmuus on ollut sellainen vähän kantavakin voima, kun koen että lapsen vuoksi on velvollisuus vähän siistiä kotia, käydä kaupassa ja laittaa ruokaa. Mutta muuten kaikki muu on jäänyt, eikä kiinnosta. Ilman lasta varmasti nukkuisin ja pysyisin kotona.
Masennuin vakavasti 2012. Jouduin psykoosiin ja tahdonvastaiseen hoitoon. Siitä räpiköin pinnalle ja työelämäänkin. Masennus uusiutui 2014, varmaankin elämäntilanteen vuoksi. Olen ollut toimintakykyinen koko masennusjaksojen ajan, paria päivää suljetulla lukuun ottamatta. Tein mm. toimeentulotukihakemuksen ja hain siihen tarvittavat paperit kotilomalla, vaikka olin vielä psykoosissa. Sitä sopii tieteenkin miettiä, miksi hemmetissä päästivät mut kotiin siinä tilassa. Toisaalta puolisoni oli niin avuton, ettei olisi osannut tehdä toimeentulotukihakemusta.
Tällä hetkellä diagnoosini on keskivaikea-masennus. Toimin puolisoni omaishoitajana ja huolehdin kahdesta alaikäisestä lapsestamme ja kodista. Toistaiseksi olen ollut toimintakykyinen, mutta niin... miten kauan tätä jaksaa, siinäpä kysymys.
Jaksamista ja voimia sinulle !
Olen kohdannut saman ongelman. Perheeltä taitaa puuttua tieto maseennuksesta ja siksi ei tunnu ymmärtävän.
Tsemppiä ja hyvä kun haet apua vakavaan ongelmaan.