Rakkaat lestadiolaiset! Katolilaiset ja luterilaiset ovat päättäneet muistella reformaatiota ja pohtia sen merkitystä yhdessä vuonna 2017, kun Lutherin teeseistä tulee kuluneeksi 500 vuotta. Olen suomalaisena katolilaisena valmistautunut tähän vuoteen jo lähes kolmen vuoden ajan, minkä näkyvimpänä hedelmänä on syntynyt kirjani Katolisempi kuin luulit (Kirjapaja 2017), jossa mm. esitän lestadiolaisuuden olevan aika katolista. Ymmärrän, ettei se ehkä ole teille kohteliaisuus, eikä teillä kenties ole minkäänlaista kiinnostusta viettää reformaation merkkivuotta ekumeenisesti katolilaisten kanssa. Ymmärrän, että suurelle osalle teistä katolisuus edustaa karmivaa harhaa. Minulla ei katolilaisena voi olla Pyhää Henkeä, vaikka rukoilenkin säännöllisesti ”Tule, Pyhä Henki” ja vaikka Raamattu sanoo, ettei Jumala kiellä Henkeään sitä pyytäviltä (Luuk. 11:13). Ainoa tapa luoda hengellistä yhteyttä välillemme olisi se, että ottaisin vastaan syntien anteeksiannon uskovalta lestadiolaiselta.
No, jos se teitä lohduttaa, niin itse asiassa olen ottanut vastaan julistuksen syntien anteeksiannosta Kristuksen nimessä ja veressä lestadiolaiselta:) Sain synninpäästön oikein johtavalta lestadiolaiselta (en muista nimeä), joka puhui Suviseuroissa joitain vuosia sitten. Kuuntelin julistusta radiosta ja synninpäästön hetkellä otin evankeliumin sanan uskossa vastaan niin kuin olin siihenkin asti aina ottanut. Enkä sen jälkeen ole uskosta luopunut enkä kaiketi kuolemansyntiinkään syyllistynyt, vaikka meillä molemmilla taitaa olla aika lailla vaikeuksia määritellä tarkkaan, mikä kaikki olisi laskettava sellaiseksi kuolemansynniksi, josta menettää lahjaksi saadun pelastuksen. Ripillä olen joka tapauksessa aina omantunnontarpeen mukaan käynyt, tosin vanhaan tapaan katolisella papilla.
Tässähän olemmekin tupsahtaneet jo aivan asian ytimeen. Halusin sanoa teille, että meidän katolilaisten ja lestadiolaisten olisi syytä pitää yhtä, tai ainakin ylläpitää dialogia, sillä meillä on teologisesti aivan hirveästi yhteistä. Siinä missä yksityisrippi syntien anteeksiantamiseksi on lähes täysin kadonnut valtavirtaluterilaisuudesta, katolilaiset ja lestadiolaiset ovat säilyttäneet sen, niin kuin Lutherkin toivoi tehtävän. Me molemmat olemme säilyttäneet vanhan luterilaisenkin käytännön siitä, että ennen ehtoollista on syytä ripittäytyä, jos on tehnyt vakavaa syntiä. Me molemmat olemme säilyttäneet kristikunnan vanhan kannan keinotekoista ehkäisyä vastaan (luonnollisesta perhesuunnittelusta pitäisi kai vielä vähän jutella), kun muut ovat langenneet pois. Meillä molemmilla on vahva ekklesiologia, siis käsitys ekklesiasta, joka meillä käännetään kirkoksi ja teillä seurakunnaksi. Uskolla on ”me-struktuuri”, niin kuin lempiteologini Ratzinger sanoo, se ei siis ole vain henkilökohtaista vaan myös vahvasti yhteisöllistä. Voimme siis yhdessä vastustaa pyrkimyksiä tehdä uskosta puhdas yksityisasia, voimme yhdessä puolustaa elämää ja perhettä, voimme yhdessä todistaa siitä, että on olemassa Jumala, ilmoitus, Kristuksen pelastustyö, Pyhän Hengen armo ja sovituksen virka.
Ymmärrän toki, että ongelmana on edelleen se, että olemme eri mieltä siitä, kenellä tuo sovituksen virka on ja missä Jumalan valtakunta toteutuu. Jos se teitä yhtään liikuttaa, niin hyvänä uutisena voin kertoa teille sen verran, että katolinen kirkko pitää teitä nykyään kasteenne nojalla veljinä ja sisarina Kristuksessa. Viime vuosisadalla alettiin nimittäin nähdä syvemmin sen merkitys, että kaikki kastetut on liitetty Kristukseen, Kristuksen ruumiiseen (Gal. 3:27, Room. 6:3-4, 1. Kor. 12:13, jne), ja siksi heidän välillään on pysyvä perustavanlaatuinen yhteys. Tämä ei kuitenkaan merkitse automaattisesti toisten pelastumista, vaan ongelmia säilyy. Kasteen jälkeiset vakavat synnit voivat yhä johtaa kadotukseen, ja normaalioloissa anteeksiantoon vaaditaan rippi tai sen aikomus. Rippiin taas vaaditaan pätevä virka, jollaista lestadiolaisilla ei katolisesta näkökulmasta lähtökohtaisesti ole. Silti Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, ettei Pyhä Henki ole kieltäytynyt käyttämästä ei-katolisia kristillisiä yhteisöjä pelastuksen välineinä. Katolilainen voi siis toivoa, että Pyhä Henki toimii pelastavasti myös lestadiolaisissa seuroissa. Ehkä Jumala ei lue lestadiolaisille syyksi sitä, että he ripittäytyvät erehdyksessä väärään osoitteeseen.
Seuraava kysymys kuuluu tietysti, voitaisiinko lestadiolaisessa liikkeessä käydä läpi vastaavanlainen teologinen prosessi, jossa ei luovuttaisi vahvasta seurakuntaopista mutta sallittaisiin silti toistenkin pelastumisen mahdollisuus. Näin voitaisiin omaksua avoimempi asenne suhteessa muihin kristittyihin ja yhteiseen todistukseen heidän kanssaan. Tiedän useammasta lähteestä, että monet lestadiolaiset kyllä jo nyt vähintäänkin salaa ajattelevat tämänsuuntaisesti. Itse asiassa näkisin, että lestadiolainen uskonkäsitys suorastaan vaatii sitä, eikä pelkästään siksi, että sen mukaan jo kaikki lapset ovat uskovia (emmekä helpos
0Äänestä
Esikko555
Ilmeisetsti Emil Antonin kirjoitus. Apostoli kehoittaa olemaan valmiita vastaamaan jos teidän uskonne perustusta kysytään. Eli keskustelua sopii käydä kaikkien kanssa, ei sitä pidä pelästyä. Jos usko on kovin heikko ja ei kestä keskustelua, niin ei ole pakko lukea tai osallistua, kukin tehköön niin kuin oikeaksi näkee. Minäkin olen vaan kurja esikoinen ja täällä silti pyörin.
0Äänestä
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Katolilaisen kirje lestadiolaisille
Rakkaat lestadiolaiset! Katolilaiset ja luterilaiset ovat päättäneet muistella reformaatiota ja pohtia sen merkitystä yhdessä vuonna 2017, kun Lutherin teeseistä tulee kuluneeksi 500 vuotta. Olen suomalaisena katolilaisena valmistautunut tähän vuoteen jo lähes kolmen vuoden ajan, minkä näkyvimpänä hedelmänä on syntynyt kirjani Katolisempi kuin luulit (Kirjapaja 2017), jossa mm. esitän lestadiolaisuuden olevan aika katolista. Ymmärrän, ettei se ehkä ole teille kohteliaisuus, eikä teillä kenties ole minkäänlaista kiinnostusta viettää reformaation merkkivuotta ekumeenisesti katolilaisten kanssa. Ymmärrän, että suurelle osalle teistä katolisuus edustaa karmivaa harhaa. Minulla ei katolilaisena voi olla Pyhää Henkeä, vaikka rukoilenkin säännöllisesti ”Tule, Pyhä Henki” ja vaikka Raamattu sanoo, ettei Jumala kiellä Henkeään sitä pyytäviltä (Luuk. 11:13). Ainoa tapa luoda hengellistä yhteyttä välillemme olisi se, että ottaisin vastaan syntien anteeksiannon uskovalta lestadiolaiselta.
No, jos se teitä lohduttaa, niin itse asiassa olen ottanut vastaan julistuksen syntien anteeksiannosta Kristuksen nimessä ja veressä lestadiolaiselta:) Sain synninpäästön oikein johtavalta lestadiolaiselta (en muista nimeä), joka puhui Suviseuroissa joitain vuosia sitten. Kuuntelin julistusta radiosta ja synninpäästön hetkellä otin evankeliumin sanan uskossa vastaan niin kuin olin siihenkin asti aina ottanut. Enkä sen jälkeen ole uskosta luopunut enkä kaiketi kuolemansyntiinkään syyllistynyt, vaikka meillä molemmilla taitaa olla aika lailla vaikeuksia määritellä tarkkaan, mikä kaikki olisi laskettava sellaiseksi kuolemansynniksi, josta menettää lahjaksi saadun pelastuksen. Ripillä olen joka tapauksessa aina omantunnontarpeen mukaan käynyt, tosin vanhaan tapaan katolisella papilla.
Tässähän olemmekin tupsahtaneet jo aivan asian ytimeen. Halusin sanoa teille, että meidän katolilaisten ja lestadiolaisten olisi syytä pitää yhtä, tai ainakin ylläpitää dialogia, sillä meillä on teologisesti aivan hirveästi yhteistä. Siinä missä yksityisrippi syntien anteeksiantamiseksi on lähes täysin kadonnut valtavirtaluterilaisuudesta, katolilaiset ja lestadiolaiset ovat säilyttäneet sen, niin kuin Lutherkin toivoi tehtävän. Me molemmat olemme säilyttäneet vanhan luterilaisenkin käytännön siitä, että ennen ehtoollista on syytä ripittäytyä, jos on tehnyt vakavaa syntiä. Me molemmat olemme säilyttäneet kristikunnan vanhan kannan keinotekoista ehkäisyä vastaan (luonnollisesta perhesuunnittelusta pitäisi kai vielä vähän jutella), kun muut ovat langenneet pois. Meillä molemmilla on vahva ekklesiologia, siis käsitys ekklesiasta, joka meillä käännetään kirkoksi ja teillä seurakunnaksi. Uskolla on ”me-struktuuri”, niin kuin lempiteologini Ratzinger sanoo, se ei siis ole vain henkilökohtaista vaan myös vahvasti yhteisöllistä. Voimme siis yhdessä vastustaa pyrkimyksiä tehdä uskosta puhdas yksityisasia, voimme yhdessä puolustaa elämää ja perhettä, voimme yhdessä todistaa siitä, että on olemassa Jumala, ilmoitus, Kristuksen pelastustyö, Pyhän Hengen armo ja sovituksen virka.
Ymmärrän toki, että ongelmana on edelleen se, että olemme eri mieltä siitä, kenellä tuo sovituksen virka on ja missä Jumalan valtakunta toteutuu. Jos se teitä yhtään liikuttaa, niin hyvänä uutisena voin kertoa teille sen verran, että katolinen kirkko pitää teitä nykyään kasteenne nojalla veljinä ja sisarina Kristuksessa. Viime vuosisadalla alettiin nimittäin nähdä syvemmin sen merkitys, että kaikki kastetut on liitetty Kristukseen, Kristuksen ruumiiseen (Gal. 3:27, Room. 6:3-4, 1. Kor. 12:13, jne), ja siksi heidän välillään on pysyvä perustavanlaatuinen yhteys. Tämä ei kuitenkaan merkitse automaattisesti toisten pelastumista, vaan ongelmia säilyy. Kasteen jälkeiset vakavat synnit voivat yhä johtaa kadotukseen, ja normaalioloissa anteeksiantoon vaaditaan rippi tai sen aikomus. Rippiin taas vaaditaan pätevä virka, jollaista lestadiolaisilla ei katolisesta näkökulmasta lähtökohtaisesti ole. Silti Vatikaanin II kirkolliskokous julisti, ettei Pyhä Henki ole kieltäytynyt käyttämästä ei-katolisia kristillisiä yhteisöjä pelastuksen välineinä. Katolilainen voi siis toivoa, että Pyhä Henki toimii pelastavasti myös lestadiolaisissa seuroissa. Ehkä Jumala ei lue lestadiolaisille syyksi sitä, että he ripittäytyvät erehdyksessä väärään osoitteeseen.
Seuraava kysymys kuuluu tietysti, voitaisiinko lestadiolaisessa liikkeessä käydä läpi vastaavanlainen teologinen prosessi, jossa ei luovuttaisi vahvasta seurakuntaopista mutta sallittaisiin silti toistenkin pelastumisen mahdollisuus. Näin voitaisiin omaksua avoimempi asenne suhteessa muihin kristittyihin ja yhteiseen todistukseen heidän kanssaan. Tiedän useammasta lähteestä, että monet lestadiolaiset kyllä jo nyt vähintäänkin salaa ajattelevat tämänsuuntaisesti. Itse asiassa näkisin, että lestadiolainen uskonkäsitys suorastaan vaatii sitä, eikä pelkästään siksi, että sen mukaan jo kaikki lapset ovat uskovia (emmekä helpos
Ilmeisetsti Emil Antonin kirjoitus. Apostoli kehoittaa olemaan valmiita vastaamaan jos teidän uskonne perustusta kysytään. Eli keskustelua sopii käydä kaikkien kanssa, ei sitä pidä pelästyä. Jos usko on kovin heikko ja ei kestä keskustelua, niin ei ole pakko lukea tai osallistua, kukin tehköön niin kuin oikeaksi näkee. Minäkin olen vaan kurja esikoinen ja täällä silti pyörin.