En enää tiedä onko tässä järkeä. Olen alle parikymppinen naisenalku ja olen ollut samanikäisen mieheni kanssa yhdessä kohta kolme vuotta. Asumme yhdessä omassa asunnossa, mieheni on kroonisesti masentunut ja minulla on välillä stressiä koulun takia. Välillä meillä menee todella hyvin ja välillämme vallitsee mitä ihanin parhaiden ystävien välinen yhteisymmärrys. Kuitenkin silloin, kun poikaystäväni masennus uusien lääkkeiden, univaikeuksien tai vieroitusoireiden pääsee pahimmillaan pintaan alkaa suhteemme rakoilla.
Masentuneena hän ei jaksa välittää minusta pätkääkään. Hän jättää kotityöt minulle ja pitää itse hauskaa ja rentoutuu kavereidensa kanssa piristyäkseen. Se on ihan ok, mutta hän on alkanut olla minulle todella töykeä. Tuntuu, kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ei koskaan kehu minua mistään vaikka miten olisin mieliksi mutta jos on jotain ikävää sanottavaa niin sen hän kyllä sanoo ääneen. Hän asettaa kaverinsa aina minun edelleni, tuntuu ettei hän enää rakastaisi minua. Sitten jos otan asian puheeksi, olen onneton ja kyyneleet kihoavat silmiin niin hän kysyy: "Mikä helvetti sinua vaivaa? Mikä sulla oikein on?" Ja kun selitän niin kaikki on kuulemma niin kuin ennenkin ja hän välittää minusta mutta "ei nyt oikein jaksa." Ja tiuskaisee lopuksi että minun pitäisi ymmärtää häntä ja hänen masennustaan.
Niinpä, miten pitkälle minun pitää häntä ja hänen masennustaa ymmärtää? Jatkuvat mielialanvaihtelut tekevät hänestä arvaamattoman ja käytöksellään hän masentaa minutkin. Joskus tuntuu, että olisin onnellisempi yksin mutta en osaisi enää olla ilman häntä, on nimittäin kaikesta huolimatta paras ystäväni. Elämä hänen kanssaan on kuitenkin aika lailla stressaavaa ja onnetonta. Pitäisikö minun todellakin jättää hänen ilkeä käytöksensä omaan arvoonsa, alistua ottamaan aiheettomat kiukunpurkaukset vastaan ja jatkaa suhdettamme niiden parin aurinkoisen ja ihanan päivän takia jotka suhteemme harmauden keskelle aina välillä ilmaantuvat? Itse en enää ole lainkaan varma siitä, mitä tahdon ja mitä minun pitäisi tehdä...
Masentuneena hän ei jaksa välittää minusta pätkääkään. Hän jättää kotityöt minulle ja pitää itse hauskaa ja rentoutuu kavereidensa kanssa piristyäkseen. Se on ihan ok, mutta hän on alkanut olla minulle todella töykeä. Tuntuu, kuin hänellä ei olisi minkäänlaisia käytöstapoja. Hän ei koskaan kehu minua mistään vaikka miten olisin mieliksi mutta jos on jotain ikävää sanottavaa niin sen hän kyllä sanoo ääneen. Hän asettaa kaverinsa aina minun edelleni, tuntuu ettei hän enää rakastaisi minua. Sitten jos otan asian puheeksi, olen onneton ja kyyneleet kihoavat silmiin niin hän kysyy: "Mikä helvetti sinua vaivaa? Mikä sulla oikein on?" Ja kun selitän niin kaikki on kuulemma niin kuin ennenkin ja hän välittää minusta mutta "ei nyt oikein jaksa." Ja tiuskaisee lopuksi että minun pitäisi ymmärtää häntä ja hänen masennustaan.
Niinpä, miten pitkälle minun pitää häntä ja hänen masennustaa ymmärtää? Jatkuvat mielialanvaihtelut tekevät hänestä arvaamattoman ja käytöksellään hän masentaa minutkin. Joskus tuntuu, että olisin onnellisempi yksin mutta en osaisi enää olla ilman häntä, on nimittäin kaikesta huolimatta paras ystäväni. Elämä hänen kanssaan on kuitenkin aika lailla stressaavaa ja onnetonta. Pitäisikö minun todellakin jättää hänen ilkeä käytöksensä omaan arvoonsa, alistua ottamaan aiheettomat kiukunpurkaukset vastaan ja jatkaa suhdettamme niiden parin aurinkoisen ja ihanan päivän takia jotka suhteemme harmauden keskelle aina välillä ilmaantuvat? Itse en enää ole lainkaan varma siitä, mitä tahdon ja mitä minun pitäisi tehdä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
hänen masennuksensa on osin sinusta johtuvaa? En siis syytä sinua, mutta jospa hän ei itse ota vastuuta onnestaan? Etkä sinä sitä hänen eteensä tietenkään tarjottimella voi tuoda, sillä onnen avaimet on omassa taskussa, aina.
Ehkäpä sinun irtiottosi suhteesta repäisisi hänetkin masennuksen alhosta, kun joutuu pärjäämään itse - aivan yksin. Suotta säälit häntä.
kun luin ton juttus.Siitä oikein aisti sen kuinka surullinen sä todella oot.
Itse en ole seurustellut ihan vielä vuottakaan ja välillä tuntuu et asiat menee vitulleen milloin mistäkin syystä.Tuntuu et mä en saa aina sellaista kohtelua mitä mun kuuluis saada, mutta se on kai sitä tämän miehen juroutta."Ei puhu eikä pussaa".
Mä rakastan tätä miestä todella kovaa ja pahimpina aikoina henkinen tuska tuntuu konkreettisesti ihan fyysisenäkin sisäisenä vihlaisuna, niin jännältä kuin se kuulostaakin.
Välillä meidän yhteielomme menee suorastaan pilven päällä, ja olo on mitä ihanin mutta sitten taas se taivas joskus tippuu ryminällä sinne kovimpaan ja mutaisimpaan suohon mistä vaatii taas aikaa nousta ylös ja lentää pilven päälle.
Joskus mies on ollut yhtäkkiä tosi masentunutkin ilman syytä ja sanonut miettineensä itsemurhaa.Kauheaa!Ja kun ei äijä puhu mitään niin siinäkö sitten katson kun hän on haudanhiljaa ilottomana ilman että voisin lohduttaa.Paskat!Onneksi tätä ei oo tapahtunu usein, ja oonki tehny selväksi, etä mä en rupea sellaista paskaa sietämään että mulle ei puhuta koska mä kuulun sen elämään että mua ei uhkailla itsemurhilla koska niistä hoilaamista mä oon koko elämäni joutunu kuulemaan, että nyt alkaa sellainen riittää.
Mä rakastan poikaystävääni tosi kovaa ja mä haluan et meillä menis aina hyvin enkä edes halua ajatella mitä tuskia eläminen ilman häntä tuottaisi.Vaikka olenkin välillä eroa miettinyt, mutta sitten meillä taas menee paremmin kuitenkin ja kun me tykätään molemmat mahdottomasti olla toistemme kanssa.Joten vielä on pelimerkkejä jäljellä..=)
Sun miehes on masentunu.Voisko se hankkia siihen ehkä lääkitystä tai pelkkää terapiaa edes?Mä en ymmärtäny edellistä kirjottajaa.Ei se susta johdu.Sehän olis täyttä hulluutta!!Ei ei..Tärkeintä kuitebki olis et sä saisit kerrottua näöä asiat sille miltä susta tuntuu, mua ainakin on aina itseä helpottanut se.ois tärkeetä et saisit sen avautumaan tai ees puhuun sulle koska sä kuitenki oot sen elämää ja se alkoholi vaan saattaaa pahentaa sen ongalmaa..kevättä sister!=)
tärkeintä olis muistaa se, että masentuneena on menettänyt otteen itsestään. Lääkkeillä on sivuvaikutuksia ja ne voi olla myös psyykkisiä. Usein myös nämä sivuvaikutukset voi aiheuttaa potilaalle enemmän mielipahaa kuin itse sairaus.
Sinun on muistettava, että et ole etkä saa olla poikaystävä "nyrkkeilysäkki". Olet hänen tyttöystävänsä, joka ansaitsee kunnioitusta. Voit tietenkin aina yrittää kertoa hänelle hyvinä hetkinä kuinka pahalta sinusta tuntuu, kun et saa häneltä samoja asioita joita annat hänelle. Ehkä silloin hän ymmärtää asian ja yrittää ottaa enemmän vastuuta myös. Vaikka on sairas, niin on silti otettava vähän vastuuta. Maailma ei kaadu siihen, että on diagnisoitu masennus ja ottaa silti huomioon parisuhteen tarpeet. Pitää vaan mielessä, että oma rakas ei voi masennukselleen mitään ja että aallonpohjalta noustaa usein vain ylöspäin :)
voimia.
Pistä vaihtoon kun vielä voit. Molemmille tyydyttävää suhdetta ei synny tuosta asetelmasta. Saat vain hoidettavan, joka ei koskaan nouse omille jaloilleen.
Muuten varoituksena: masentuneen itsaririski on suurimmillaan kun hän on toipumassa. Pahinta on, ettei tuollaisessa tilanteessa toinen voi tehdä mitään ja nykyinen politiikkahan on laittaa kaikki avohoitoon.