Kun uskolla on olennainen tehtävä pelastuksessa, herää kysymys, mistä voimme tunnistaa olevamme elävässä uskossa, pelastuksen osallisuudessa. Usein ehkä ajattelemme, että tunteista: uskovainen tuntee iloa, rauhaa, vapautta, onnea ja turvallisuutta. Hänellä on hyvä olla. Epäuskoinen tuntee sen sijaan ahdistusta, epätoivoa, rauhattomuutta ja syyllisyyttä. Hänellä on paha olla. Toki tällaiselle puhetavalle on perusteita niin Raamatussa (esim. 1. Piet. 1:8-9; Room. 8:16) kuin varmasti myös uskovaisten kokemuksissa. Epäilemättä moni on parannuksen armon saadessaan kokenut, että syyllisyys, epätoivo ja kuolemanpelko vaihtuivat omantunnon rauhaksi, iloksi ja toivoksi.
Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Voi käydä nimittäin niinkin, että uskon ja tietynlaisten tunteiden yhdistäminen johtaa siihen, että tunteet koetaan vaatimuksena, mittana, johon on yllettävä ollakseen uskovainen. Moni tuntemani uskonsa kieltänyt nuori on kertonut ratkaisunsa syyksi nimenomaan sen, ettei hän löytänyt itsestään tunteita, joita uskovaisella ”pitäisi” olla. Erityisen kipeästi tämän voivat kokea vaikeista mielenterveysongelmista kärsivät tai esimerkiksi vakavan kiusaamisen, fyysisen väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhrit. Heidän voi olla, kokemuksistaan johtuen, erityisen vaikeaa, jopa mahdotonta, kokea iloa, rauhaa, onnea tai turvallisuutta. Pahimmillaan tunteiden ja uskon liian vahva yhdistäminen voi johtaa siihen, että Vapahtajan sijaan ihminen yrittää uskoa omaan uskovaisuuteensa, eli yrittää löytää itsestään merkkejä, jotka kertoisivat, että hän kokee asiat oikealla tavalla, ja täyttää näin ”uskovaisen kriteerit”.
Asia ei ole kuitenkaan yksinkertainen. Voi käydä nimittäin niinkin, että uskon ja tietynlaisten tunteiden yhdistäminen johtaa siihen, että tunteet koetaan vaatimuksena, mittana, johon on yllettävä ollakseen uskovainen. Moni tuntemani uskonsa kieltänyt nuori on kertonut ratkaisunsa syyksi nimenomaan sen, ettei hän löytänyt itsestään tunteita, joita uskovaisella ”pitäisi” olla. Erityisen kipeästi tämän voivat kokea vaikeista mielenterveysongelmista kärsivät tai esimerkiksi vakavan kiusaamisen, fyysisen väkivallan tai seksuaalisen hyväksikäytön uhrit. Heidän voi olla, kokemuksistaan johtuen, erityisen vaikeaa, jopa mahdotonta, kokea iloa, rauhaa, onnea tai turvallisuutta. Pahimmillaan tunteiden ja uskon liian vahva yhdistäminen voi johtaa siihen, että Vapahtajan sijaan ihminen yrittää uskoa omaan uskovaisuuteensa, eli yrittää löytää itsestään merkkejä, jotka kertoisivat, että hän kokee asiat oikealla tavalla, ja täyttää näin ”uskovaisen kriteerit”.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Elävää uskoa" ei tunnista mistään. Se on vain teoreettinen käsite, jonka tarkoitus on korostaa sn oman uskon ja uskomisen erikoisuutta.
Elävän Kristus uskon omistajat ovat Vapahtajansa käskyn mukaan viemäsaa evankeliumia kaikkeen maailmaan tai tukemassa sitä vahvasti.
Omaan lahkoonsa ja omahyväisyyteensä ja ylpeyteensä käpertyneet elävät omaa Kristukselle vierasta elämäänsä.
Oliko esim. ristiritareilla "elävä usko"?
KEILLÄ se tarkalleen ottaen keskiajalla oli?
SRK-uskon tunnusmerkit:
* Nortti hampaissa
* maha pömpöllään naisilla
* miehillä kiiluva katse pikkutyttöihin päin
* suuri viha oikeita uskovaisia kohtaan
* kerran kesässä kokoontuvat yhteen pikkubusseillaan ja vastaavilla autoilla
* marssilaulu = VAIN ME!
on todella hyvä maku pienten tytöjen suhteen:
https://www.youtube.com/watch?v=kFXqNtbsHLE
Mitä sanoo Jumalan sana?
Miten sitten opettaa uskomme ylin auktoriteetti, Raamattu, Jumalan sana? Onko niin, että positiiviset tunteet ovat elävän uskon varma ja välttämätön tuntomerkki? Jo pintapuolinen Raamattuun tutustuminen osoittaa, ettei näin ole. Pyhä Kirja kertoo paljon mykistävän raskaista ihmiskohtaloista ja vaikeista tunteista.
Tunnetuin esimerkki lienee Job. Hän menetti Jumalan sallimuksesta yhtenä päivänä niin omaisuutensa kuin lapsensa, lopulta myös terveytensä. Viimein hän tuskissaan kiroaa syntymäpäivänsä (Job 3: 1-5; 11-13). Lopulta, monien vaiheiden jälkeen, Jumala kääntää Jobin kohtalon ja hän saa omaisuutensa sekä perheensä takaisin. Silti Jobin kirja on ajaton puheenvuoro kärsimyksen ongelmasta sekä siitä, miten suhde elävään Jumalaan ei takaa helppoa elämää ja hyvää oloa.
Ehkä Jobiakin puhuttelevamman esimerkin muodostaa silti profeetta Jeremian elämä. Noin 600-luvulle eKr. sijoittuva Jeremian kirja kertoo miehestä, jonka Jumala kutsuu profeetaksi hyvin nuorena. Hän saa epäkiitolliseksi tehtäväkseen julistaa Juudan kansalle ankaraa sanomaa lähestyvästä tuhosta. Jeremian kirja kuvaa suorastaan sydäntä särkevästi profeetta yksinäisyyttä sekä sitä, kuinka pilkka murtaa hänet, hänen osakseen saamaansa väkivaltaista kohtelua sekä sitä, miten hän yrittää pyristellä irti raskaasta tehtävästään siinä kuitenkaan onnistumatta (Jer. 20:7-10). Jeremian nimissä kulkeva kirja Valitusvirret ovat vavahduttava ja ajaton esimerkki siitä, millaista tuskaa myös uskovainen voi kokea sisimmässään: ”…Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa. Minä sanoin: ’Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.’ Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni, kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta. Minä en voi unohtaa onnettomuuttani, en saa sitä mielestäni.” (Valit. 3:17-20)
Lukemattomia muitakin esimerkkejä Raamattu tarjoaisi, itse Kristus mukaan lukien. Hän, ihmiseksi tullut Jumala, syntyi eläinsuojassa, vietti lapsuutensa pakolaisena ja joutui kohtaamaan pilkkaa ja kiusaamista. Läheinen ystävä petti hänet, muut jättivät yksin tai kielsivät hänet vaikeimmalla hetkellä, hetkellä, jona hän joutui sanomaan: ”Minun sieluni on syvästi murheellinen kuolemaan asti.” (Mark. 14:34). Hän kuoli ristillä, orjien kidutuspaalussa. Elävän kristillisyyden tuoreemmasta historiasta voisi puolestaan nostaa esille vaikkapa ahdistuksistaan ja sisäisistä kamppailuistaan tunnetut Lutherin ja Laestadiuksen. Riittäköön kuitenkin tältä erää. Olennaista on, että Raamatun valossa ei ole perusteltua sanoa, että elävän uskon tunnistaa ainoastaan positiivisista tunteista ja helposta elämästä. Voi se toki johtaa sellaisiinkin. Niistäkään ei tarvitse missään tapauksessa tuntea syyllisyyttä vaan ne saa ottaa kiitollisuudella vastaan Jumalan lahjoina. Pointti on se, että sama pelastava usko voi näyttäytyä eri ihmisillä ja eri tilanteissa erilaisena. Jollekulle usko merkitsee vahvaa ja turvallista luottamusta Jumalan armoon sekä sen tuomaa iloa ja rauhaa. Jollekulle taas usko on hätäinen avunpyyntö, kuten opetuslapsilla myrskyssä: ”Herra, auta, me hukumme!” (Matt. 8:25).
Siihen, millaiseksi uskovaisen Jumala-suhde muotoutuu, vaikuttavat väistämättä kokemukset ihmisistä. Jos kokee, erityisesti lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että ihmiset ovat luotettavia ja pitävät lupauksensa, on väistämättä helpompi luottaa myös Jumalan lupauksiin ja hyvyyteen. Jos joutuu sen sijaan kokemaan esimerkiksi kiusaamista, väkivaltaa tai yksin jäämistä, on huomattavasti vaikeampaa luottaa myös Jumalan hyvyyteen. Tällöin usko voi olla enemmän ikävöivää ja kaipaavaa kuin luottavaa ja omistavaa uskoa. Tällaisenakin se voi silti olla elävää ja pelastavaa uskoa.
Mielenkiintoista, miten uskovaiset ihmiset vääntävät keskustelut aina luennoiksi. Raamatun kohtaa puskee kehiin, mutta itse asiasta ei sanota oikein mitään. Aina selkeä defenssimekanismi, sanoisin.
Elävä usko ei riemuitse omasta hyvyydestään.
Raamatussa luetellaan hengenhedelmiä, joita oli muistaakseni, rakkaus, ilo, rauha, pikämielisyys,ystävällisyys, hyvyys ainakin. Jospa ilo onkin sydämen iloa siitä, että on saanut ja saa uskoa joka hetki itsensä pahana pyhäksi ja syntisenä vanhurskaaksi. Elävä usko on uskomaton voima vaikeuksienkin keskellä. Toisaalta emme voi suoralta kädeltä arvioida onko toisella elävä uskoa, koska emme näe toistemme sydämeen onneksi, yhtälailla kun jos emme ole keskustelleet toistemme syvimmistä tunnoista, emme tiedä elääkö toinen onnensa kukkuloilla vai syvällä surun laakossa tai jossain siinä välimaastossa...
Kärsimyksen syy?
Miksi sitten Kaikkivaltias Jumala antaa omiensakin kärsiä? Kysymys liittyy laajempaan teodikean eli pahan ongelmaan: Miten on mahdollista, että pahalla maailmalla on hyvä ja Kaikkivaltias Jumala? Raamattu ei tarjoa tähän kysymykseen loogista vastausta. Myös kysymys siitä, miksi uskovainen, Jumalan lapsi, joutuu kärsimään, jää tyhjentävää vastausta vaille.
Raamatun tarjoaa erilaisia vastausmalleja: Koettelemuksissa usko puhdistuu kuin kulta hehkuvassa ahjossa (1. Piet. 1:7). Se näyttäytyy siis ihmiselle entistä arvokkaampana, kun muusta joutuu luopumaan. Koettelemukset ja kärsimykset opettavat uskovaista rukoilemaan ja valvomaan eli taistelemaan synnin kiusauksia vastaan (Matt. 26:41). Kun ihmisellä ei ole omia voimia, hän ei pysty kerskumaan itsestään vaan ainoastaan Jumalan voimasta ja armosta (2. Kor. 12:9). Monenlaiset vastoinkäymiset on varmasti mahdollista nähdä merkityksellisinä näiden vastausten valossa. Joskus fyysinen tai psyykkinen kipu voi kuitenkin olla niin suurta, ettei sitä voi tehdä ymmärrettäväksi oikein mitenkään. Tällöin ei kannata sanoa: ”Tälläkin on tarkoituksensa. Tämä vahvistaa uskoasi ja opettaa Sinua valvomaan ja rukoilemaan.” Sen sijaan kannattaa vain kuunnella.
Rohkenen kuitenkin ajatella, että kristinusko kokonaisuutena on kaikesta huolimatta paras vastaus kärsimyksen ongelmaan. Erityisesti sanoma siitä, että Jumala on itse tullut ihmiseksi kärsimään meidän kanssamme ja meidän puolestamme, on uskontojen ja maailmankatsomusten joukossa jotain täysin poikkeuksellista ja koskettavuudessaan erityisen toivoa herättävää. Huomionarvoista on myös se, että Raamattu kuvaa paljon Jumalalle kohdistettuja tuskaisia, jopa suorastaan vihaisia kysymyksiä ja syytöksiä (esim. Ps. 13; Hab. 1:2-3). Tämä kertoo sen, että meidän ei tarvitse hävetä, jos tunnemme negatiivisia tunteita Jumalaa kohtaan. Hän ei mene siitä rikki.