tuki keskenmenon jälkeen?

Ensimmäisestä keskenmenostani on kohta 7 vuotta aikaa. Silloin minulle ei annettu minkäänlaista henkistä tukea hoitohenkilökunnan taholta. Lääkärikin sanoi vain: "Näitä sattuu, mutta niistä vaan ei puhuta." Tuli sellainen olo, että eikö tästä saa/kuulu puhua? Onneksi eräät tuttavani olivat puhuneet omista keskenmenoistaa, joten tiesin muutaman kohtalotoverin joille saatoin purkaa suruani. Toinen keskenmeno tapahtui aika pian ekan jälkeen, enkä silloin edes odottanut mitään myötätuntoa sairaalan henkilökunnalta.

Kolmannen keskenmenon jälkeen (viime syksynä) peruin neuvola-aikaa, ja terkkari ehdotti, että ei peruttaisikaan sitä vaan menisin silloin juttelemaan keskenmenosta. Tällä kertaa neuvolan terkkarit (2 kpl), joiden kanssa olin asian tiimoilta tekemisissä, olivat hyvin osaa ottavia ja myötäeläviä. Sairaalassakaan ei oltu yhtä töykeitä kuin 6,5v aikaisemmin.

sama tilanne,sain km viime keväänä ja lääkäri tutkimatta totesi(kun kerroin vuodoista) et näitä sattuu ja tuu kahden viikon päästä ultraan."siis mitä mulle tapahtu"kysyin. Niin kyl se varmasti on keskenmeno. "aha,onko MITÄÄN mahdollisuutta et se vois olla jotain muuta"kysyn. voi toki.esim.kaksoisraskaus ja toinen vuotaa pois.
Ja kun vaadin et en odota kahta viikkoa ultraan vaan haluan se samantein hän kysy et mitä sä LUULET siellä ultrassa näkyvän??!! VITTU!
ei mitään mainintaan että vuodot raskauden alussa on suht yleisiä ymym!!
Sit kun aloin itkemään,sain ultraus ajan seuraavalle päivälle missä km(tuulimuna) varmistui
siellä tämä lääkäri hieman ystävällisemmin kertoi keskenmenoista ja kysyin jos haluisin puhua terveydenhoitajan kanssa ym.
Päätin et jos vielä raskaudun(1v 2kk yritystä takana) pyydän ehdottomasti toista lääkäriä omalääkäriksi.jos joku kysyy syytä kerron häneltä
puuttuvan empaattisuus kokonaan ja se siitä.
Voimia sulle päiviin yritä puhua ystävies kanssa,
käydä asiaa läpi myös yksin.Ei lannistuta? Eihän?!

Minulla oli neljännen ja viidennen lapsen välissä kaksi keskenmenoa peräkkäin, joista jälkimmäinen oli tuulimuna. Lääkäri kylmän viileästi totesi asian ja sanoi, ettei kaavita, vaan annetaan kohdun tyhjentyä itsekseen. Pyysi kyllä tulemaan kontrolliin, mutta en mennyt. Terveydenhoitajalle soitin ja peruin ajan, eikä siitä sen kummemmin puhuttu. Minulle sopi oikein hyvin, ettei asiaa vatvota. Itkut tiristin kotona ja se siitä. Elämä jatkui normaalina keskenmenojen jälkeen. Varmasti olisin surrut enemmän ja ehkä kaivannut jotain tukeakin, jos olisin odottanut ensimmäistä lasta. Mutta ulkopuolisten puuttuminen omaan suruuni tuntuu jotenkin vieraalta ajatukselta. Taitaa vaatia hoitohenkilökunnalta melkoisia tuntosarvia, että osaavat aistia, millaista tukea kukin kaipaa.

Osanottoni sinulle.
Itse sain myös km viikko sitten viikolla 13. Ensimmäinen raskaus ja 2,5 vuoden yritys. Pettymys oli valtava, ihan sanoin kuvaamaton sen onnen jälkeen kun oli plussannut. Täälläpäin kyllä terveydenhoitaja kyllä aktiivisesti tarjosi tukea ja mahdollisuutta varata aikaa keskustelemiseen. Sairaalassa ei kyllä herunut tukea minkäänlaista kun jouduin kaavintaan epäonnistuneen lääkkeellisen tyhjennyksen takia. Jälkitarkastuksessa lääkäri keskusteli pitkään ja kannusti rohkeasti yrittämään heti uutta ja puhumaan asiasta.
Keskenmenot on todella yleisiä ja mutta niistä ei puhuta. Minä rohkeasti töissä puhuin työtovereilleni (naisvaltaisella alalla sairaalassa) ja huomasin että todella moni työkaveri oli kokenut saman kohtalon kuin minä ja heiltä tietysti löytyi myös myötätuntoa.
Voimia sinulle.

Minulla oli keskeytynyt keskenmeno pari viikkoa sitten ja siihen perään kaavinta. Sairaalassa hoitajat juttelivat asiasta, sain yhteystiedot mistä keskusteluapua tarvittaessa saa. Neuvola-aikaa peruessani th oli todella empaattinen ja tarjosi myös aikaa keskustelulle. Jouduin vielä ehkäisyasioissa soittamaan samalle th:lle ja tämä tarjosi uudestaan keskustelumahdollisuutta. Aika paljon puhuikin hänen kanssaan puhelimessa, joten en kokenut tarvitsevani muuta apua. Helpottavaa sinänsä tietää, että tukea saa jos tarvitsee.