Hei onko kellään kokemusta miten yksinäinen eksovertti voisi löytää kavereita aikuisiällä kun yksinäisyys syö kaiken energian, toivon ja itseluottamuksen? Oloni on aika onneton, kun tulen usein torjutuksi muumuassa hyvätuulisuuden ja optimistisuuden takia, monet kerrat on yrittänyt saada nuorena kavereita niin on vaan töykeästi vastattu "ai eiks sulla ookkaan kavereita, luulis että tollasella ihmisellä niitä olis paljon". Vai onko yksinkertaisesti niin että syystä tai toisesta ihmiset vaan haluaa vältellä ja syrjiä yksinäisiä eksovertteja kun sellainen jotain erittäin outoa. Tiedän kyllä että vika on luultavasti minussa, mutta on sitä ihmistyyppiä jolla on sisäinen palo olla puhtaasti oma itsensä ja alan voida henkisesti pahoin jos alan leikkiä jotain muuta kuin olen. Lisäksi mulla meni kolme vuotta elämästä kun opin pääsemään yli yksinäisyyden tunteesta ja patoamaan sen niin syvällekuin suinkin sai, mutta neuropsykiatri käski purkamaan sen padon ja käsittelee tunteen enkä tiiä kannattaako niin tehä kun sitten oon taas ihan maassa ja akut tyhjinä. Kavereita mulla ei oikeastaan oo ollu koskaan. Lapsena muutettiin jatkuvasti ja koulussa ehti tutustumaan luokkatovereihin että saatettiin vaihtaa yhteystietoja ja sitäkin harvemmin. Helpoin tietysti ois saada kavereita harrastuksista, tapahtumista, konserteist ja kahviloista mutta nykyisessä elämäntilanssani sellaisiin ylellisyyksiiin ei ole varaa. Tosin ei sellaisiin ollut varaa silloinkaan kun asuin vanhempieni luona, aina vaan sanotyiin ettei oorahaa ja elämä oli sitä että leipääntyneenä vietin aikaa neljänseinän sisällä kun oli todella todella todella tylsää. Joskus kun oli pieni toki käytiin kerran vuodessa laivalla, mutta ne loppu siihen kun mun äitiltä loppu työt. Vika on kuitenkin mussa eikä mun vanhemmissa, joten kai se on vain tultava toimeen ja sopeuduttava vaikka yksinäisyys tuntuu luissa ja ytimissä.
Onko muita yksinäisiä eksoverttejä?
YksinäinenEksovertti
13300
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Sama vika. Ei ole kuin pari sukulaista, joita joskus tapaa. Se ei ole sama kuin omat kaverit.
Ehkä törmään johonkuhun joskus. Yritän kuitenkin liikkua siellä sun täällä - asettaa itseni alttiiksi tutustumiselle :)
Keljua kun millään paikkakunnilla ei ole mitään "klubitaloja", nuorisotaloja niinkuin joskus ennen, jonne voi mennä kuka vaan sisään, vaikka lorvimaan ja huulta heittämään. Jossa ei tarvitse ostaa mitään, mutta voisi tavata ihmisiä, pelata vaikka biljardia, heittää tikkaa, kuunnella musaa, lukea, istuskella ja rupatella, juoda kahvit, vähän kirjaston tyyppinen paikka vaikka, mutta siellähän taas pitää olla hiljaa omissa oloissaan häiritsemättä ketään, vaikka moni saattais haluta tulla häirityksi.
Omassa kaupunginosassani oli sellainen kerhohuoneisto, kun olin nuori.
Missä nykyään voi ex tempore tavata ketään ? Ei missään ?
Yksinäisiä on yhä enemmän.
Nihän se yksinäisyys lisääntyy, samoin stressi, uupuminen, kiire ja hektisyys. Paineet ja odotukset kasvaa samalla kun yksityisyys, vapaa-aika ja palautuminen vähenee. Tätä kai on se ennustettu "karuselli" joka kait kehittyi oravanpyörästä. Toivotaan että sille voitaisiin tehdä jotain, mutta yksi ihminen yksinään on voimaton yksin muuttamaan mitään, tarvitaan useampi. Jaksamisia sinullekkin.
Suomi 100- vuoden ohjelmaan olisi pitänyt kuulua teema yksinäisyyden vähentämiseksi.
Pitäisi tosiaan olla yhteisöllisiä paikkoja jonne voisi mennä ilman rahaakin.
Iäkkäillä on palvelutalojensa päivätilaisuudet kahviloineen, siellä voi vain oleskella ja tavata muita, mutta ohjelmaakin on joskus sekä harrastuspiirejä.
Mihin menee nuoremmat ?
Miksei nuorille/nuoremmille ole keksitty ja tehty heidän toiveitaan vastaavia paikkoja ?
Ihan perus ajatus on nykyään että nuoret kuuluu kouluun ja aikuiset töihin, ei lorvimaan mihinkään nuorisotalolle tai kerhohuoneelle. On sääli että Suomessa arvot ja asenteet ovat kevemmat kuin kymmenen vuotta sitten. Ja mitä sitten olemme saaneet? No lisää yksinäisyyttä ja pahoin vointia. On tosiaan aika kääntää kelkka ja nousta barrikadeille, taantu isen sijaan pitäisi tähdätä eteenpäin.
Ihmisillä on vapaa-aikansa koulusta ja töistä. Ihmisellä on itsemäärämisoikeus vapaa-aikaansa nähden, saa lorviakin, jos se rentouttaa, jaksaakseen taas koulua tai töitä.
Perheelliset on useimmiten vapaa-aikansa perheensä kanssa.
Jos ei halua olla aina yksin, minne menee perheetön aikuinen noin 18-65-vuotias ?
Kaikki ei halua mennä viinaa juomaan ravintolaan. Kaikki ei halua deittipalstoilta kokeilla hakea seuraa. Kaikki ei halua tanssia.
Missä voi tavata ihmisiä, tutustua, ystävystyäkin jopa ?
Sitä ihmettelen aloittajan kanssa.
Yksinäisyys tuntuu tappavalta joskus.
Hyvä kysymys, mitä on nuorille. Ainakin kun katsoo niin harrastuksia jotka olis kannattanut alottaa jo 5-12 vuotiaana, paljon maksullisia tapahtumia ja tekemistä koska on kysyntääkin sekä taidetyöpajoja riippuen kunnasta. Sitten joissain (huom.) kaupungeissa työttömille nuorille tarjotaan ilmasiksi niin sanottuja nuorekkaita lajeja kuten seinäkiipeilyä tai jalkapalloa, kun taas paikkakunnalla jossa itse asun on työttömille tarjolla sauvakävelyä, salijumppaa, vesijumppaa sekä mahdollisuus käydä kuntosalilla jossa laitteet on jo valmiiksi rikki ja sisäilma huonoa.
Ja joo kävin siellä kuntosalill kerran, ensin piti vaa bussilla mennä keskustaan ja jatkaa toisella bussilla huitsinnevadaan. Ilmaiselle kuntosalikäynille tuli lopulta hintaa yhteensä 20 euroa, eikä se sali ollu muutenkaan hirveen viihtysä paikka.
Lisäks ei tulis enää nykyään pitää 18-65 vuotiaita yhtenäisenä massana, ihmisen elämä menee sentään seitsemän vuoden sykleissä eikä edes käsikirjoituksen mukaan. Se että 18-vuotiaalle tarjotaan samaa palvelua kuin 65-vuotiaalle ei vaan mielestäni toimi sillä molemmat ovat jo eri elämänvaiheissa. Ehkä tulevaisuudesa osataan paremmmin suunitells palvelut seuraavasti; lapset: 0-7, varhais nuoret: 8-14, myöhäisnuoret: 15-21, nuoret aikuiset: 22-28, varhaisaikuiset: 29-35, myöhäisaikuiset: 36-42, keski-ikä: 43-49 (jne*) .....
Ja joo oon aika tietoine ja turhautunu kun yrittäny löytää ja ottaa selvää milloin mistäkin asiasta. Tuntuu vaan että aina joko ei vaan oo varaa, ei vaan kiinnosta vaikka kokeilis tai sitten on aina liian vanha. Pitäis vaa olla paikkoja, mutta ei murehtiminen mitään auta.
*sori en vaan enään jaksanu nimetä ikävuosia 50-56, 57-63, 64-70 ja 71-77, 78-84, 85-91,
("lisävuodet:" 91-?)
Anteeksi, en suinkaan yksioikoisesti ajatellut, että 18-65-vuotiaat olisivat joku "yhtenäinen massa", vaan suunnilleen sen ikähaitarin sisällä olevia eri ikäisiä eri asioista kiinnostuneita ihmisiä.
Eläkepäivillä, arviolta yli 65-vuotiaana eläkkeellä on aikaa ja jonkun verran rahaakin harrastaa, ei ole kiinni ajasta ja paikasta, kuka suuntaa mihinkin eläkkeellä elämänsä ja harrastuksensa.
Jotkut muuttavat maasta jopa.
Karkeasti alle 18-vuotiaita sitoo vielä koulu tai opiskelu, kavereita ja sosiaalista elämää on niitten puitteissa ainakin jonkun verran, useimmat jatkavat opiskelujaan.
Se lukumäärältään valtava joukko ihmisiä, suurin osa työelämässä olevia (tai sitten ei), missä he voivat tavata ihmisiä ? Yksinäisen aikuisen, ei ole helppo "tunkea" itseään mihinkään löytääkseen kavereita.
Kaverit pitäisi "hankkia" nuorenna ja säilyttää ne !
Kaikkea ei voi etukäteen tajuta ja elämä heittelee sinne sun tänne.
Välimatkatkin voivat koitua liian pitkiksi, yhteydet katkeavat ja mitä vain.
On paljon asioita, joita voi harrastaa sekä kaksikymppinen että viisikymppinen tai kahdeksankymppinen.
On elämäniän kestäviä harrastuksia.
Monenlaista voi harrastaa samanikäisensä kanssa tai eri-ikäisen kanssa, tai yksinkin. ei ikä ole rajoite mihinkään. Aivojemme kapasiteetti on eräs rajoite...
Olen samaa mieltä, että tarjonta ja raha myös rajoittaa.
Esimerkiksi sauvakävellä voi joka paikassa, mutta ei se kaikkia kiinnosta, eikä kaikille riitä älyllisesti. Henkistäkin puolta saa ahrrastus mielellään rikastuttaa.
Ei pidä antaa yksinäisyyden syödä itsetuntoaan. Fiksu ihminen ei tule huonommaksi yksinäisyyttään. Yksinäisyys ei tee ketään huonommaksi. Eikä todellakaan kannata alkaa teeskentelemään jotain muuta kuin on. Sisäisestä palostaan kannattaa pitää kiinni.
Sellaiset ihmiset ovat kiinnostaviakin.
Kaikki harrastukset ei maksa paljon. Ilmaisiakin on, mutta tapaako metsäpolkukävelyllä ihmisiä ?
Jos olisi mahdollisuus, hankkisin itse uuden koiran, "vanha ystäväni" poistui tästä maailmasta.
Paitsi että koira on ihana ja mukava seuralainen, ennenkaikkea sen avulla tutustuu ihmisiin.
Sen kanssa on joku motiivi lähteä ulos. Ei ole yksin koskaan. Kaikki "koirankusettajat" tuntee toisensa meidän kulmilla, on ainakin juttuseuraa usein ja jotain "sutinaakin" joskus näkyy syntyneen…
tarkoitan, että monenlaiset asiat voivat yhdistää ihmisiä. Ei koira ihmistä tietenkään korvaa, mutta tuo paljon iloa ja hyvä mieltä elämään ja ties mitä kivaa… esimerkkinä vaan.
Toivoisin, etteivät yksinäiset aina ajattelisi, että "vika on minussa" !
Ei tarvitse olla yhtään mitään vikaa millään lailla, jos on yksin tai yksinäinen, itsellinen, itsenäinen,
miten vaan. Ei vaan ole sattunut sopivia kohdalle. Suomalaiset elää aika erakkoina, ryhmässäkin. Ryhmän sisään ei "uusia" helposti toivoteta tervetulleeksi. Samassa kerrostalossa asuvat eivät kaikki edes tervehdi toisiaan. Lymyillään katseella jotain lattianrakoa, ettei tarvitse sanoa päivää !
Kesällä ihmiset ovat hieman vapautuneempia, joten nyt kannattaa lähteä liikkeelle -jonnekin…
ja olla itse aktiivinen, ei ole kukaan vielä rupattelemasta kieltäytynyt. Muutama sana sopivassa paikassa on ihmisillä lähes aina aikaa vaihtaa, joskus se voi johtaa johonkin…
sitäkin on nähty ja koettu…
Ottakaa rennosti ! Kuitenkin ! Älkää eristäytykö kotiinne !
Kiitti vinkistä mutta en oikein tule koirien kanssa toimeen, tai siis sillein että koirat usei hösöttää ja vaistoo niin herkästi että oon ystävällinen ja avoin. Pidän enemmän kissoista sillä ne on rauhallisempia ja tiedän että kissat jaksaa olla kauemmin omissa oloissaan kun koirat silloin kun itse on muualla. Koe itse ainakin näien että lemmikin kannalta kissa on parempi vaihtoehto menevälle ihmisille, mutta oma jokaisen mielipide siitä uka on paras seuraksi. Sitten kannattaa mietti minkälaiseen seuraan hankkiutuu sillä vanha sanotahan kuuluu että seura tekee kaltaisekseen. Toisaalta se voi myös toimia toistekkin päin, mutta se on niin suurta arpapeliä.
Parastahan se olisi jos löytyisi sellaista seuraa jossa olis jotain yhdistävää kuten kiinnostuksen kohteet, ettei jää ryhmässä ulkopuoliseksi kuten helposti käy jos ei ole mitää yhdistävää. Itsellä on vain vaikeaa se etten oikein tiedä nko minulla mitään kiinnostuksen kohdetta, tai jos joskus on ollut niin olenko riittävän hyvä ikäisekseni vai pitäisikö minun olla ikäisteni tasolla jotta se olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Jokatapauksessa yksinäisyys syö itse tuntoa salaa vaikka sen ei antaisi. Huono omatunto hiipii hiljaa nurkan takaa ja kannustamisen sijaan kokee enään muiden vain yrittävän lannistavan esim komentamalla "Ole hiljaa ja painu omiin oloihis."
Ja mitä tulee niin sanottuihin ilmasiin harrastuksiin, niin parhaani mukaan yritän kyllä täyttää elämääni niillä mitä pon mahdollista toteuttaa, mutta yhä enemmän ne vain maistuu pakkopullalta eivätkä tuota iloa. Pahinta on käydä kävelyllä, sillä lenkin aikana alan miettimään ja murehtimaan ja sen jälkeen palaan nopeasti takaisin kotiin ja painun mieli maassa heti peiton alle itkemään. Oon kyllä yrittäny kertoo tunteistani sukulaisilleni, mutta en vain kestä sitä piikittelyä ja moittimista. Multa vaan odotetaan niin paljon, pitää olla sitä ja pitää olla tätä ja pitää kestää ja pitää osata koska on niin ja niin vanha. Pitäis vaa kuulemma oppia selviytymään itse eikä kysellä apua tai neuvoa tai kertoa murheita. Huoh.
Kotikaupunkini katuja rahattomana ravanneena tuhansia kertoja yms. (=ilmainen harrastus) tiedän aika hyvin, miltä se tuntuu. Löysin armahduksen itselleni työväenopistolta.
Opiskelumahdollisuuksia kun ei ollut, suoraan töihin vaan, jäi monta kiinnostavaa asiaa oppimatta.
Yhtenä kielet. "Marssin" yhdellä kävelyreissulla suunnilleen päähän pistosta ilmoittautumaan kielikurssille työvikselle, ajatuksella että "kokeilen nyt vaikka tätä yhden vuoden".
Siitä tuli pitkä oikein kiva vaihe elämässäni. Yhtä, kahta, joskus jopa kolmeakin kieltä kävin opiskelemassa syys- ja kevätlukuden aikana. Oli ohjelmaa illoiksi, myös läksyjenlukua ja harjoituksia oli ja mahtavasti iloa myöhemmin matkoillani vähästäkin kielitaidosta. Lisäksi se oli yleissivistävää, kun oppii jotain kieltä, oppii myös kulttuuria. Kavereita sain joiltakin kursseilta. Kävin siis ainakin 20 vuotta joka vuosi ainakin yhtä kieltä oppimassa. Kun englanninkurssin viimeinen taso oli suoritettu, valitsin jonkun toisen kielen tai täydentäviä kursseja. Seitsemää kieltä hinkkasin käydä lukemassa.
Viikonloppuina oli päivän kahden kursseja eri aloilta, kiinalaisen ruoanvalmistuksesta
puutöihin, kitaransoittoa ja kaikkea siltä väliltä.
Isompien kaupunkien työviksillä on valtava kurssivalikoima.
Kurssimaksu on pieni, kirjat päälle. Jotakin kirjaa käytettiin 2 tai 3:kin vuotta.
Työviksellä mikään ei stressaa, koska se on vapaaehtoista, tahti ei päätä huimaa, mutta tiiviitä kurssejakin on, jos nopeammin haluaa oppia.
Yhtenä esimerkkinä vain kerron tämän oman "ahaa-elämykseni", joka tuotti paljon sisältöä elämääni ja sain kavereita.
Ahaa-elämyksiä voi saada muunkinlaisia.
Itsensä sivistäminen on fiksu idea. Jos on halu oppia jotain uutta, ei kun kurssille.
Niitähän on tämä maa täynnä. Erilaisia ja eripituisia. Siinä unohtaa oman itsensä ajattelemisen, kun syventyy johonkin, joka motivoi oppimaan jotain itselle kiinnostavaa. Kaikesta taidosta on jotain hyötyä ja iloa elämässä. Kurssit on hyödyllistä ajankäyttöä. Lisäksi sosiaalistakin. Kursseilla on yleensä muitakin ihmisiä :)
Klubitaloja ON monella paikkakunnilla! http://www.suomenklubitalot.fi
Klubitalotoimintaan voivat osallistua kaikki, ne eivät ole tarkoitettu pelkästään mielenterveyskuntoutujille. Suosittelen!
Hyvin kirjoitettu, pystyin samaistumaan kirjoitukseesi täysin. Itselläni tuo on niin että jos olen ollut hälinän keskellä paljon, kaipaan omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Yksin ollessa toki tulee fiilis, että kunpa olisi joku nyt jakamassa ajatuksia kanssani, joskus on viikkoja etten tapaa ketään viikon sisällä.
Nyt olen huomannut että maaseudulla, poissa Helsingin hälinästä sekä pummaavien romanien ja narkkarien, möykkäävien afrikkalaisten ja arabien sekä tuppisuisten suomalaisten seurasta, löydän helposti sen kaipaamani harmonisen moodin maaseudulla. Minulla kun on hieman hupsu tilanne, en ole jatkokouluttautunut, en ole palkkatöissä (käyn kuitenkin päivätoimintakeskuksessa aina Ma,Ti,Ke,To,Pe klo 09:00-14:30), parisuhdetta ei ole (eikä seksiä, masturboin kylläkin), eikä jälkikasvua, 1986 vuonna mulle diagnosoitiin synnynnäinen sydänvika ollessani 2v. 1988 vuonna sydän korjausleikattiin Lastenklinikalla ollessani 4v. Vasemman puoleinen korva on reistaillut ja se korjausleikattiin Meilahdessa 1997 vuonna tammikuussa ollessani vähän päälle 13v. ja 2003 vuonna diagnosoitiin aspergerin oireyhtymä ollessani 19v. 1.12.2007 - 1.12.2015 mulla oli mielialalääkitys päällänsä, nyt on jo parempi tilanne henkisellä puolella, ja asun edelleen vanhempien nurkissa, olen kylläkin edelleen Hekan (Helsingin kaupunki) asuntojonossa omaa asuntoa hakemassa Helsingistä, jossa olen kirjoilla. 7.12.2006 - 31.8.2014 asuin kylläkin asuntola-tyyppisessä ratkaisussa jossa oli muitakin asukkaita saman katon alla ja aina 2 ohjaajaa aamu- sekä iltavuorossa ohjaamassa mutta huomasin ettei tuo ollut minua varten ja muutin pois sieltä, tai sain häädön käytöshäiriöiden takia.
Olen itse siinä jossain ekstroverttiyden ja introverttiyden välimaastossa, tällä hetkellä jonkin verran kaipaan seuraa, enkä oikein saa vapaa-aikaani kulumaan järjellisesti. En ole koskaan epäillyt että mun järjenjuoksussa olisi mitään häikkää. Että turha epäillä mua narsistiksi, psykopaatiksi taikka sadistiksi.
Tällä hetkellä nautin omasta elämästäni, siitä ettei se ole niin paljon ohjattua kuin ennen ja että vuosista 2013 ja 2014 tilanne on omalla kohdallani mennyt vain parempaan suuntaan henkisellä puolella. Nuo vuodet olivat kuin Danten Inferno.