Täällä näyttää olevan monenlaista keskustelua. Haluan nyt kertoa muutamia omia kokemuksia. Minä olin koulussa koulukiusattu ja opet, vanhemmat, terkka tiesivät. Ne puhu minulle, mutta tuntu ettei mikään auta halusin olla levollissa tilassa, poissa (minulla ei ole ollut itsetuhoajatuksia). Nyt koen, ettei minun asiaani ole otettu silloin liian vakavasti. Ehkä minun olisi pitäinyt kertoa jollekkin muulle asiastani.
Nykyisin minulla on aina välillä masennustiloja se ilmenee syömisessä, keskyttimisessä ja vireydessä. Välillä taas olen iloinen. En tiedä onko vitamiineissa, verenpaineessa ongelmia tai mistä nuo tilat johtuu. Välillä tuntuu, etten jaksa. Olen kokenut henkinenväsymys on ollut monien asioiden yhteissumma. Sanoisin kaikille masentuneille, että kertokaa joillekkin se helpottaa ehkä vaikkei täydellistä apua saa, se auttaa vähän. Rukous auttaa vaikkei aina tunnukkaan siltä. Itsellänikin on vaikea kertoa näistä asioista, vaikea!! Kunpa osaisimme heittäytyä rohkeaksi. En minä arka ole, mutta vyyhti/taakka näyttää kasvavan koko ajan. Minun ongelma ei mitenkään vakava ole. Nykyisin tavallaan on voimavarana kun on selvinnyt aijemmin. Mutta taas tuntuu etten jaksa, mutta selviän. Aijemmin elämänasenteeni oli Iloinen mieli auttaa jaksamaan, mutta nyt se tuntuu mielistelyltä. Mielialani vaihtelevat, voi taas kohta hymyillä.
Elkää kukaan tehkö pahaa itsellenne! Kirjoittakaa niin voin sitten kirjoittaa jollekkin sähköpostia. Toivon hyvää oloa kaikille!
Nykyisin minulla on aina välillä masennustiloja se ilmenee syömisessä, keskyttimisessä ja vireydessä. Välillä taas olen iloinen. En tiedä onko vitamiineissa, verenpaineessa ongelmia tai mistä nuo tilat johtuu. Välillä tuntuu, etten jaksa. Olen kokenut henkinenväsymys on ollut monien asioiden yhteissumma. Sanoisin kaikille masentuneille, että kertokaa joillekkin se helpottaa ehkä vaikkei täydellistä apua saa, se auttaa vähän. Rukous auttaa vaikkei aina tunnukkaan siltä. Itsellänikin on vaikea kertoa näistä asioista, vaikea!! Kunpa osaisimme heittäytyä rohkeaksi. En minä arka ole, mutta vyyhti/taakka näyttää kasvavan koko ajan. Minun ongelma ei mitenkään vakava ole. Nykyisin tavallaan on voimavarana kun on selvinnyt aijemmin. Mutta taas tuntuu etten jaksa, mutta selviän. Aijemmin elämänasenteeni oli Iloinen mieli auttaa jaksamaan, mutta nyt se tuntuu mielistelyltä. Mielialani vaihtelevat, voi taas kohta hymyillä.
Elkää kukaan tehkö pahaa itsellenne! Kirjoittakaa niin voin sitten kirjoittaa jollekkin sähköpostia. Toivon hyvää oloa kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
sanotaan näin että mulla ei masennusta ole, mutta välillä on päiviä että tuntuu ettei jaksa... mua on kiusattu tokasta luokasta seittemänteen, ja se oli aika pahaa, henkistä ja fyysistä, syrjimistä halveksumista. Kotona saatoin saada mielettömiä raivokohtauksia tms (alitajuntaista avunpyytämistä) joka sai vanhempani tietenkin pitämään mua hirveänä ongelmalapsena, ja aistin ja kuulinkin aina kuinka hankala olen jne... Tuntui että vanhemmat ei välitä, ei kukaan. Sellainen "koko luokan halveksunta ja syrjintä" kohdata sellainen päivittäin monen vuoden ajan...:( Ne jäljet tuntuvat vielä, vaikka mua ei ole kiusattu umm... kolmeen, kahteen vuoteen, ne tuntuvat vielä ja lujaa.
kahdeksannella kaikki oli kohtuu hyvin, sain jopa kuulla olevani nätti ja pojatkin alkoivat kiinnostua jne.. mutta yhdeksännellä mulle puhkesi akne (ei mikään maailman paha muttei lieväkään) ja se alkoi murentamaan pikkuhiljaa itsetuntoa. Vanhempieni kanssa tuli silloin aika paljon yhteenottoja milloin mistäkin, ja tuli kuultua aika pahoja sanoja, muutaman kerran isäpuolella meni hermo ja tämä lätkäisi ihan kunnolla... Siihen mennessä en ollut kyseistä ihmistä tuntenut kuin kaksi vuotta joten se vähäinenkin luottamus karisi.
kotona ei kestänyt olla, tuntui että mutsilla ja faijapuolella oli myös keskinäisiä asioia mitä purettiin muhun. Mä huusin takaisin, mutta kaikki ne sanat satutti silti. Tuli juotua aika paljon jossain vaiheessa ja sekoiltua (onneksi näissä sekoiluissa ei mtn pahaa sattunut koskaan) koulu meni alamäkeen, ja lukioon pääsin nippanappa 7.0 keskiarvolla ja nyt sekin menee vähän miten sattuu. nyt olen 17, ja vituttaa kun lapsena ei ollut oikeutta iloiseen ja tavalliseen lapsuuteen, nyt ei ole oikeutta näyttää edes jotenkuten nätiltä, (naama punottaa, näppylöitä jne.) himassa jatkuvaa huutoa, ja riitelyä... Pikkubroidi purkaa pahanolonsa lätkätreeneisssä mikä on tosi hyvä ettei se esim. tappele tai muuta:) Isobroidi harrastaa potkunyrkkeilyä, ja me tuetaan toisiamme (molemmilla aika paljon kaikkea) ja hän opetti mut hakkaa nyrkkeilysäkkiä, ja se tosiaan auttaa (vinkki kaikille:) usein menen hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, mutta välillä tulee itsesyytökset.. että kaikki on mun syytä, ja silloin viillän, tai hakkaan itseäni. revin hiuksia, tai hakkaan nyrkeillä päätäni. muutaman kerran on jääny päänahkaan oikeasti jäljet. tai hajotan jotain himassa, lyön vaikka seinää niin lujaa että on käsi veresjäljellä ja seinässä halkeamia tms..hysteerisiä itkukohtauksiakin tulee mutta aina niin että kukaan ei näe eikä kuule. välillä tuntuu että tulee vain vaikeus toisensa jälkeen, sotken asiat jotenkin, mokaan kerta toisensa jälkeen.
ystäviä on, ihania ihmisiä, joita ilman en eläisi... mutta kaikki nämä haavat aukeavat aina välillä ja silloin... en ikinä tappaisi itseäni, mutta välillä tuntuu ettei jaksa. koulussa yritän päästä läpi, ja välttää poissa oloja, mutta niitäkin on kertynyt...
huoli pikkubroidistakin on vahva, sillä vaikka hän on näennäisesti "kova jätkä" niin pohjimmiltaan se on hyvin herkkä ja välillä näen miten ahdistunut se on, kun perhe on kuin pommi mikä räjähtää hetkenä minä hyvänsä...:(
onneksi on niitä aurinkoisia päiviä mitkä antaa voimia, ja hevoset... :)
Kiitos sinulle! Otan osaa. Miksihän niin monella on vaikeaa. Ei tämä voi mitenkään olla oma syy Maailma on paha. Mitenhän sai pahan olon pois ettei pahan olon poistamisesta tulisi pahaaa ja masentuneenpaa oloa, vaan murhe vaihtuisi suoraan iloon. Minä en ole mikään vaikea tapaus tällä palstalla kaikilla on vähän suurempia ongelmia kuin minulla.