Tämä aihe on alkanut meidän perheessä tulla jo aiheelliseksi kun vanhin gerbiilini alkaa olla jo neljä vuotias eikä enää mikään vilkas poju olekaan.
Miten te ihmiset olette elänyt viimeiset hetket lemmikkienne kanssa?
Kuinka niitä olette kuoleman jälkeen muistanut,ja tämä kysymys minua vaivaa eniten:
Hautaatteko lemmikkinne?Laitatteko kenties jonkin muistomerkin?
Itse tahdon antaa lemmikilleni mahdollisimman hyvät vanhuuspäivät,ja kun se sitten aikanaan(toivottavasti onnellisena)nukkuu pois keskuudestamme,hautaan sen juhannus ruusun alle,ostan sille pienen pienen hautakiven tai teen ristin.
Eläin on ainakin minulle perheen jäsen ja ystävä,ja ei ole oikein vaan hävittää sitä esim kaatopaikalle sen ajan tultua.
Miten te ajattelette lemmikkinne pois menon?
En tiiä otanko sen itte aika raskaasti mutta minusta se on ansainnut sen hyvällä elämällään,sillä että se on sietänyt minua ja varmaankin ehkä jopa pitänyt minusta vaikken aina olekkaan ollut niin säännöllinen toimissani.
Ystävän arvon tajuaa parhaiten vasta sitten kun sen on menettänyt,joten viimeistään silloin eläin tarvitsee ansaitsemansa kunnian ja hyvän.
Toivottavasti saan omien ihanien palleroideni kanssa viettää vielä monta ihanaa vuotta,vaikkei kaikki olekaan aina ruusuilla tanssimista jopa niidenkään kanssa.
-ikuisesti kiitollinen pikkuisille ystävilleen-
Miten te ihmiset olette elänyt viimeiset hetket lemmikkienne kanssa?
Kuinka niitä olette kuoleman jälkeen muistanut,ja tämä kysymys minua vaivaa eniten:
Hautaatteko lemmikkinne?Laitatteko kenties jonkin muistomerkin?
Itse tahdon antaa lemmikilleni mahdollisimman hyvät vanhuuspäivät,ja kun se sitten aikanaan(toivottavasti onnellisena)nukkuu pois keskuudestamme,hautaan sen juhannus ruusun alle,ostan sille pienen pienen hautakiven tai teen ristin.
Eläin on ainakin minulle perheen jäsen ja ystävä,ja ei ole oikein vaan hävittää sitä esim kaatopaikalle sen ajan tultua.
Miten te ajattelette lemmikkinne pois menon?
En tiiä otanko sen itte aika raskaasti mutta minusta se on ansainnut sen hyvällä elämällään,sillä että se on sietänyt minua ja varmaankin ehkä jopa pitänyt minusta vaikken aina olekkaan ollut niin säännöllinen toimissani.
Ystävän arvon tajuaa parhaiten vasta sitten kun sen on menettänyt,joten viimeistään silloin eläin tarvitsee ansaitsemansa kunnian ja hyvän.
Toivottavasti saan omien ihanien palleroideni kanssa viettää vielä monta ihanaa vuotta,vaikkei kaikki olekaan aina ruusuilla tanssimista jopa niidenkään kanssa.
-ikuisesti kiitollinen pikkuisille ystävilleen-
Vastaukset 5
Vanhimmat
Viime vuoden syyskuussa kuoli kolme iki-ihanaa rottapoikaani. 2.9.01 kuoli pikkuinen Rusina vajaa 2kk:n iässä halvaannuttuaan täysin. 4.9.01 kuoli Jyväjemmarin Faru ilmeisesti mycoplasman vuoksi. 16.9.01 kuoli Jyväjemmarin Fonzi luultavasti mycoplasmaan. Kaikki pojat haudattiin omenapuun viereen. Hautaristiä/kiveä ei ikävä kyllä siinä ole, mutta se paikka on muutoin pyhitetty hautapaikka.
5.12.01 kuoli n.3-vuotias gerbupoikani hajurauhaskasvaimen ja mycoplasman uuvuttamana. Poika joutui kaatopaikalle, kun ei ollut mahdollisuutta säilyttää pakastimessa maan sulamiseen asti :( pirun talvi..
Muisto kaikista rakkaista on valokuvan muotona yöpöydällä, ja siinä ne myös pysyvät aina.
Veteraaniotuksia löytyy vielä meiltäkin. 4 veteraanigerbua (n.3-4 vuotiaat) ja yksi veteraanihauva (12 vuotta). Näiden otusten kanssa pyrimme viettämään rauhallista aikaa yhdessä. ainakin meidän gerbuvanhukset näyttävät pitävän sylissä köllöttelystä ja lattialla vaappumisesta kaikessa rauhassa muiden häiritsemättä :)
Silittelystäkin pitävät, kun nyt vanhempana malttavat paikallaankin pysyä.
Kaikki 24 lemmikkiämme ovat meille perheenjäseniä, joten kun aika tulee, ne luultavasti haudataan takapihallemme sinne pienen omenapuun luokse. Siellä niillä on hyvä olla :)
Ystävästä luopuminen on aina raskasta. Varsinkin Rusina-rotan kuolema oli minulle todellinen järkytys, sillä se oli asunut meillä vasta 5 päivää.. kuitenkin olin ehtinyt todella kiintyä siihen ja oli kamala nähdä se yhtäkkiä halvaantuneena häkissään.. oli ilmeisesti jokin perinnöllinen sairaus, koska Rusinan veli kuoli eläinkaupassa samalla tavalla..
Meidän edesmenneet enkelimme on osoitteessa http://www.geocities.com/histamiin
Toivottavasti sinne ei tule pitkään aikaan lisää nimiä.. :(
mulla oli joskus marsu, joka vanhetessaaan tuli sairaaks, eikä lopulta pystynyt enää edes liikkumaan, vaikka elossa olikin... se olisi voinut elää vielä ehkä kuukaudenkin, tai enemmän, mutta se olisi ollut sille pelkkää kärsimystä... kun eläimen ottaa, siitä on osattava myös luopua ajan tullen. niin mun äitykkäni sitten lähti kuskaan sitä lääkäriin, ja mä tiesin ettei se sieltä enää koskaan palais elävänä...
sillon oli ihan tavallinen koulupäivä, ja mä tulin koulusta kotiin niin pian kun pääsin ja vietin koko loppupäivän sen mun marsun kanssa ja pidin sitä sylissä ja juttelin sille, kun se ei pystynyt enää muuta tekeen kun makaan paikallaan... ja sit kun äiti tuli ja lähti viemään sitä sinne eläinlääkäriin, mä itkin koko illan ja aina kun kattelin vanhoja kuvia siitä mun marsusta, mä en pystyny pidettelemään tunteitani... se oli luultavasti mun elämäni kauhein kokemus ja mulla kesti pitkään ennen kuin pääsin sen yli... se sattu jopa enemmän kuin mun isoäitini kuolema. niin se vaan on kun rakastaa lemmikkiään todella paljon. sen kuoleman jälkeen mä rupesin ajattelemaan et olinko mä sille hyvä hoitaja, ja huomasin, etten aina ollut ottanut lemmikin hoitoa niin tosissani, vaan se oli vähän jäänyt muiden vastuulle... siihen ei enää katumuskaan auttanut.
myöhemmin tämän tapahtuman jälkeen toivoin äidiltäni uutta marsua, mutta äitini sai minut tajuamaan, ettei se olisi samanlainen kuin vili (joka oli siis marsuni nimi), eikä pystyisi korvaamaan sitä, koska vili oli ainutlaatuinen marsu.
tämä oli täyttä totta viimeistä piirtoa myöten.
tietenkin me hautasimme vilin pihaamme, pensasaidan viereen ja päälle laitoin puisen ristin. talvella pidimme siinä aina kransissia ja lyhtyä, joka loisti pihassamme rakkaan vili-marsumme muistoksi...
Perheessäni on ollut eläimiä siitä asti, kun olin kaksi vuotta vanha. Silloin vanhempani ottivat ensimmäisen koiran ja seeprapeipot. Kahdenkymmenenneljän vuoden aikana on ollut monia ihania eläimiä: koiria, lintuja, kaneja, marsuja... ja jokaisen niistä muistan vieläkin. Jokaisella on pieni paikka sydämessäni. Ajan myötä suru on väistynyt ja tilalle on tullut lämmin muisto lemmikistä ja ikävä.
Jokaisesta eläimestä on ollut vaikea luopua ja muutamasta erittäin rakkaasta eläimestä todella vaikea, etenkin Jami-marsustani, joka eli seitsemän vuotiaaksi ja oli kuin paras ystäväni.
Luopuminen ei ole iän myötä (ja lukuisten luopumisten myötä) helpottunut lainkaan. Aina se on yhtä raskasta. Uskon kuitenkin, että nämä eläimet ja niistä luopuminen on kasvattanut minusta vahvemman ja syvällisemmän ihmisen kuin mitä olisin ilman eläimiä.
Tällä hetkellä minulla on kaksi ranskanluppakorvakania ja akvaarioita. Kanit ovat vielä nuoria, mutta olen silloin tällöin miettinyt, että joskus tulee se aika, että niistä täytyy luopua. Vaikka tuntuu pahalle ajatella luopumista, tiedän, että surutyön jälkeen tulen ottamaan toisen kanin, koska en osaa elää ilman lemmikkiä.
Monesti olen päättänyt jonkin lemmikin kuoltua, että en enää koskaan ota eläintä ja olen syyttänyt itseäni eläimen kuolemasta. Suurimman surun helpotettua olen kuitenkin aina alkanut kaivata jotain jaloissa pyörivää karvaista turriskoa ja niin olen aina ottanut uuden lemmikin. Eikä siitä uudesta lemmikistä ole tullut edesmenneen korviketta, vaan se on ollut minulle yhtä rakas oma itsensä kuin edellinenkin.
Olen huomannut, että omaa oloani on helpottanut kirjoittaminen. Olen kirjoitellut tarinoita tai runoja lemmikeistäni ja myöhemmin niitä on mukava lukea.
En voi muuta lohdutuksen sanaa sanoa kuin aika helpottaa surussa. Lämpimät muistot lemmikistäsi varmasti jäävät sinunkin mieleesi päällimäiseksi ja se kaipuu kulkee myös aina mielen taustalla mukana.
Toivoisin tosiaan että ne lämpimät hetket sitten palaavat mieleen...Ja ihanaa että niin monet rakastavat noin paljon eläimiään mitä tuossa juttujanne luin.Kirjoittaminen tosiaan auttaa kaipuuseen.
En tosiaankaan tiedä mitä tekisin ilman eläimiäni,mutta joskushan niistä on luovuttava...Minun neljätoistavuotiaan elämäni aikana en ole paljoa menettänyt,vaikka onhan niitä kärsimyksiäkin ollut.
Rakastakaa ihmiset eläimiänne,ei tässä muuta voi sanoa.Rakstakaa silloin kun siihen on vielä mahdollisuus.
mä kerron teille erään jutun jonka aiheen saatte huomata sitte jos luette tän.....no nii..me oltii lähetty hiihtolomalle ja elukoille oli hommattu hoitaja sen ajaks..seuraavana aamuna ku hoitaja tuli ruokkimaan eläimiä sai hän kauhukseen huomata erään asian..hamsterin häkki on maassa kallellaan,kaikki purut ja välineet,kerrokset ja tavarat sikin sokin..hamsteri ties missä...no pianhan tuo syy selvis!vieras kissa oli tullu ikkunasta sisään ja syöny mun rakkaan hamsterini!!ja kaiken lisäks se oli vielä käyny asiomassa mun kesyhiirtenki häkillä toinen oli kuollu säikähdyksestä jonka kissa oli aiheuttanu ku oli tullu romistelemaan häkin päälle!!!!!eli hiihtoloman aikana multa kuoli 2 eläintä vaan se takia että naapurin kissalla sattu oleen pikkase hungry!!no eihän tietty sille voi mitää et kissoilla on se metsästys vietti..oikeestaan se oli mun syytä koska jos me ei oltais oltu sillon lomalla ei ikkuna ois ollu auki ja ei se vieras kissa ois päässy sisälle=( no sille ei voi enää mitää.....