Olen aina tiennyt pitäväni polttareita turhana ja typeränä traditiona, jonka yleensä yhdistän alkoholilla lärväykseen, erilaisiin epähauskoihin navanalusideoihin, sun muuhun ilmanaikuiseen juntteiluun, mutta tänään töissä kollegoiden vuoropuhelua mahdollisista kesähäistä, hääsuunnitelmista ja kaikesta muusta aiheeseen liittyvästä sivukorvalla kuullessani tulin tajunneeksi, että oikeastaan inhoan likimain kaikkea kyseiseen siirtymäriittiin liittyvää; kirkossa nökötystä ja papin lurinoitten kuuntelemista, noloja maljapuheita, "hauskoja" seuraleikkejä, sekä yleisesti ottaen sitä numeroa, joka tehdään toimenpiteen sen hetkisessä keskiössä olevasta pariskunnasta.
Luultavasti tämä johtuu pääasiassa siitä, että koen omakohtaisesti parisuhteen hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi ja sen laittaminen näytille häiden muodossa tuo kyseisen yksityisasian liian lähelle ihmisiä, joita se ei millään muotoa kosketa ja on siten ajatuksen tasolla lähinnä kiusaannuttava, riippumatta siitä tarkastelenko sitä vieraan vai hääkalun näkökulmasta. Varmaan osansa asiaan tekee myös se, etten ole koskaan ollut milläänmuotoa perinnerakas ihminen.
Jos nyt itse koskaan menen naimisiin, niin tahtoisin tehdä sen lain minimissään vaatiman todistajakunnan läsnäollessa, ilman mitään ylimääräisiä turhuuksia ja kommervenkkejä ja siten, että se raha mikä säästyisi puvuissa, juhlapaikassa, sormuksissa, hääruuissa ja muussa vähemmän olennaisessa voitaisiin käyttää kokonaisuudessaan häämatkaan, kuherruskuukauteen ja muuhun kahdenkeskiseen kivaan. Ei asiasta tarvitsisi kenellekään minusta edes tiedottaa etukäteen; parin päivän päästä voisi sitten toiselta puolen Eurooppaa ehkä soittaa kotiväelle, että karattiinpas tuossa toissapäivänä vihille.
Onko kellään muulla täällä samansuuntaisia tuntemuksia hääjuhlallisuuksista? Tai mitä ajatuksia ja tuntemuksia tämä vuodatukseni vaihtoehtoisesti herättää niissä, jotka ovat kanssani eri mieltä?
Luultavasti tämä johtuu pääasiassa siitä, että koen omakohtaisesti parisuhteen hyvin henkilökohtaiseksi asiaksi ja sen laittaminen näytille häiden muodossa tuo kyseisen yksityisasian liian lähelle ihmisiä, joita se ei millään muotoa kosketa ja on siten ajatuksen tasolla lähinnä kiusaannuttava, riippumatta siitä tarkastelenko sitä vieraan vai hääkalun näkökulmasta. Varmaan osansa asiaan tekee myös se, etten ole koskaan ollut milläänmuotoa perinnerakas ihminen.
Jos nyt itse koskaan menen naimisiin, niin tahtoisin tehdä sen lain minimissään vaatiman todistajakunnan läsnäollessa, ilman mitään ylimääräisiä turhuuksia ja kommervenkkejä ja siten, että se raha mikä säästyisi puvuissa, juhlapaikassa, sormuksissa, hääruuissa ja muussa vähemmän olennaisessa voitaisiin käyttää kokonaisuudessaan häämatkaan, kuherruskuukauteen ja muuhun kahdenkeskiseen kivaan. Ei asiasta tarvitsisi kenellekään minusta edes tiedottaa etukäteen; parin päivän päästä voisi sitten toiselta puolen Eurooppaa ehkä soittaa kotiväelle, että karattiinpas tuossa toissapäivänä vihille.
Onko kellään muulla täällä samansuuntaisia tuntemuksia hääjuhlallisuuksista? Tai mitä ajatuksia ja tuntemuksia tämä vuodatukseni vaihtoehtoisesti herättää niissä, jotka ovat kanssani eri mieltä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minusta taas hääjuhla ja vihkiminen sukulaisten ja ystävien läsnä ollessa tukee yhteisöllisyyttä. Vihkiminen ei koskaan ole vain pariskunnan henkilökohtainen asia, ainakaan jos he ovat missään tekemisissä sukulaisten ja yhteisten ystävien kanssa. Juhla yhdistää ihmisiä ja kohottaa ylemmäs tavallisesta arjesta.
Oli virkistävää lukea ajatuksiasi. Varmaan tässä ei ole mitään oikein-väärin -asetelmaa. On vain erilaisuutta.
Iloa kesään!
Pappi Elisabet
Sinulla on oikeus tehdä omat ratkaisut lain sallimissa rajoissa. Olisi hyvä ottaa huomioon kihlakumppanin mielipiteet. Maamme lakien mukaan avioliitosta päättää jokainen omalta kohdaltaan itse, joten vihille ei tarvitse karata. Hääjuhlia tai niiden uupumista tärkeämpää on, miten puolisot elävät yhteistä arkea.