Olo on epävarma, kun en koe itseäni mitenkään seksuaaliseksi ihmiseksi taikka koe tarvetta parisuhteeseen tai seurusteluun tai muuhun. Olen 19-vuotias ja oman kokemukseni mukaan bi. Tiedetään oon vasta ihan kakara ja tämä on nuoruuden epävarmuutta, siinä ei ole mitään hävettävää, ettei ole harrastanut seksiä, kaikki ei tarvitse parisuhdetta ja olenkohan ehkä aseksuaalikin, joo joo. On vaan niin vaivaannuttavaa, kun kaverit seurustelee ja on silminnähden onnellisia ja heillä on aina joku, jonka kanssa viettää aikaa. No minulla on lemmikkilisko ja läppäri kaverina, jee... On vaikea katsoa muita niin onnellisina, suukottelemassa rakkaitaan ja samalla itse yrittää pohtia, mikä taika niiden välillä on. Olen ehkä vähän kateellinenkin.
Kaksi kertaa olen saanut tilaisuuden. Minulle on tultu tunnustamaan ihastusta. Tuossa tilanteessa menen vähän lukkoon ja sanon liukuhihnalta jotenkin kieltävän vastauksen. Yhtäaikaa, vaikka olen kateellinen muiden parisuhteista ja haluaisin itse seurustella, pidän myös kaikkea hellyyttä, suukottelua ja sellaista läheisyyttä jotenkin naurettavana. Sen ainoan kerran, kun päädyin pussailemaan mielestäni hyvinkin kauniin naisen kanssa, minua vain alkoi naurattamaan kesken kaiken niin paljon, että oli pakko lopettaa kesken. En pystynyt katsomaan häntä edes silmiin.
Olen ihastunut elämässäni tasan kaksi kertaa. Ensi-ihastukseni oli söpö poika lukiossa ja toinen kerta on nyt. Noin 30v mies. Hänen kanssaan on helppo olla. On samat harrastukset, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja paljon puhuttavaa, opiskellaan samaa alaa. Hän on paras ystäväni ja samalla ihastukseni, mutta on myös varattu, joten se siitä.
Tuntuu tyhmältä edes avautua tästä, koska tämähän on vain sitä murrosvaihetta ja aikuistumista ja muuta tekosyytä jonka piikkiin "oikeasti aikuiset" lykkää kaikki nuorten ongelmat. Minulle tämä on ihan realistinen ongelma ja murhe.
Unelmieni mies/nainen on minua n. 5-8 vuotta vanhempi, joka jaksaa jaaritella kanssani ummet ja lammet ja pitää minua ehkä vähän pöhkönä. Joka viitsii tutustua kunnolla ja ystävystyä ensin. Luoda se tunneside ensin ja sitten vasta mennä pitemmälle. Hänen ulkonäöllään ei ehkä ole niin väliä, haluaisin vain kaivautua hänen kainaloonsa ja purkaa sydäntäni ja sanoa kaikkia ihan tyhmiäkin ajatuksia ääneen ja hän nauraisi ja kertoisi elämäntarinoita ja omia pohdintojaan. Väiteltäisiin päivän puheenaiheista ja vähän riideltäisiin. Juotaisiin olutta ja tehtäisiin hyvää ruokaa ja heiluteltaisiin varpaita sohvanreunan yli, käytäisiin veneilemässä ja festareilla. Tai sitten vaan oltaisiin kotona ja tehtäisiin ihan arkikuvioita. Tiskattaisiin ja katsottaisiin telkkarista roskaviihdettä saunan jälkeen. Taitaa olla ihan utopiaa nykymaailmaa silmällä pitäen.
Mielikuvani tällä hetkellä parisuhteesta on
se, että heti pitäisi olla hyppäämässä sänkyyn ja paneksimassa ja hyi, kaikkea ahdistavaa. Kunnon suoritusmeininkiä ja sitten hommataan 1,7 lasta, labradorinnoutaja, omakotitalo ja kaksi autoa. Tai ainakin yritetään, epäonnistutaan ja erotaan katkerina ja sitten tapellaan uusioperhe-kuvion keskellä.
Menipä taas syvälliseksi. No, jos kuitenkin haluatte pohtia asiaa kanssani, niin yrittäkää eläytyä 20-vuotiaan maailmaan, jookos? Saa tietenkin kertoa omia pohdintoja ja muuta :)
Kaksi kertaa olen saanut tilaisuuden. Minulle on tultu tunnustamaan ihastusta. Tuossa tilanteessa menen vähän lukkoon ja sanon liukuhihnalta jotenkin kieltävän vastauksen. Yhtäaikaa, vaikka olen kateellinen muiden parisuhteista ja haluaisin itse seurustella, pidän myös kaikkea hellyyttä, suukottelua ja sellaista läheisyyttä jotenkin naurettavana. Sen ainoan kerran, kun päädyin pussailemaan mielestäni hyvinkin kauniin naisen kanssa, minua vain alkoi naurattamaan kesken kaiken niin paljon, että oli pakko lopettaa kesken. En pystynyt katsomaan häntä edes silmiin.
Olen ihastunut elämässäni tasan kaksi kertaa. Ensi-ihastukseni oli söpö poika lukiossa ja toinen kerta on nyt. Noin 30v mies. Hänen kanssaan on helppo olla. On samat harrastukset, yhteiset kiinnostuksen kohteet ja paljon puhuttavaa, opiskellaan samaa alaa. Hän on paras ystäväni ja samalla ihastukseni, mutta on myös varattu, joten se siitä.
Tuntuu tyhmältä edes avautua tästä, koska tämähän on vain sitä murrosvaihetta ja aikuistumista ja muuta tekosyytä jonka piikkiin "oikeasti aikuiset" lykkää kaikki nuorten ongelmat. Minulle tämä on ihan realistinen ongelma ja murhe.
Unelmieni mies/nainen on minua n. 5-8 vuotta vanhempi, joka jaksaa jaaritella kanssani ummet ja lammet ja pitää minua ehkä vähän pöhkönä. Joka viitsii tutustua kunnolla ja ystävystyä ensin. Luoda se tunneside ensin ja sitten vasta mennä pitemmälle. Hänen ulkonäöllään ei ehkä ole niin väliä, haluaisin vain kaivautua hänen kainaloonsa ja purkaa sydäntäni ja sanoa kaikkia ihan tyhmiäkin ajatuksia ääneen ja hän nauraisi ja kertoisi elämäntarinoita ja omia pohdintojaan. Väiteltäisiin päivän puheenaiheista ja vähän riideltäisiin. Juotaisiin olutta ja tehtäisiin hyvää ruokaa ja heiluteltaisiin varpaita sohvanreunan yli, käytäisiin veneilemässä ja festareilla. Tai sitten vaan oltaisiin kotona ja tehtäisiin ihan arkikuvioita. Tiskattaisiin ja katsottaisiin telkkarista roskaviihdettä saunan jälkeen. Taitaa olla ihan utopiaa nykymaailmaa silmällä pitäen.
Mielikuvani tällä hetkellä parisuhteesta on
se, että heti pitäisi olla hyppäämässä sänkyyn ja paneksimassa ja hyi, kaikkea ahdistavaa. Kunnon suoritusmeininkiä ja sitten hommataan 1,7 lasta, labradorinnoutaja, omakotitalo ja kaksi autoa. Tai ainakin yritetään, epäonnistutaan ja erotaan katkerina ja sitten tapellaan uusioperhe-kuvion keskellä.
Menipä taas syvälliseksi. No, jos kuitenkin haluatte pohtia asiaa kanssani, niin yrittäkää eläytyä 20-vuotiaan maailmaan, jookos? Saa tietenkin kertoa omia pohdintoja ja muuta :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ajattelet asioita, hyvä.
Minun mielestäni olet oikealla polulla, odotat sitä aitoa jolla on merkitystä.
Ihan normaalia, olet oma itsesi ja niin pitääkin.
Kyllä vielä kohtaat kultasi t. vasta kasvanut tupla ikäinen