Menin minne vaan, tein mitä vaan , olen se ulkopuolinen, outo, erilainen. Ei siinä mitään pahaa, mutta jostain syystä tämä tuottaa minulle suurta henkistä tuskaa. Olen kärsinyt lyhyistä masennuskausista muutaman kerran elämässäni (olen nyt 25), jolloin tuo ulkopuolisuuden tunne on korostunut. Silloin vain odotin niiden menevän ohi, en asioita juuri käsitellyt.
Luulin jo että tämä ongelma oli takana, kun masennus-olot olivat olleet jo useamman vuoden poissa, mutta nyt yliopiston lopulla tunnen itseni kurjemmaksi kuin koskaan. Koen etten osaa olla aikauinen, vaan työelämässäkin aina se arvoton, outo ulkopuolinen. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin, näen että muut "ovat jotakin", minä en ole mitään. Ihan kuin kasvuni ihmisenä olisi pysähtynyt tai jotain... :(
Minulla on ollut muuten onnellinen lapsuus ja nuoruus, mutta peruskouluikäisenä jouduin isäni toimesta usein tilanteisiin, jossa koin itseni totaalisen arvottomaksi ja häpesin itseäni. Isä on aina ollut myös emotionaalisesti kylmä ja etäinen. Tiedän hänellä itsellä olleen todella vaikea lapsuus ja mielenterveysongelmia. En haluaisi olla samanlainen...
Tuntuu että monissa sosiaalisissa tai muuten vaativissa tilanteissa tuo lapsuuden olo "aktivoituu". Vielä aikuisenakin. Olen luullut että hyväksyn itseni juuri tällaisena, mutta nyt tuntuu että olen kaukana siitä. Häpeän itseäni, enkä oikein edes tiedä miksi.
Kokemuksia, neuvoja? Luulen että tarvitsen todellakin pitkää terapiaa... Pelottaa kun koen että sisälläni on niin paljon käsittelemätöntä tuskaa ja ulkopuolisuutta, joka on ihan yhtäkkiä taas noussut pintaan...
Luulin jo että tämä ongelma oli takana, kun masennus-olot olivat olleet jo useamman vuoden poissa, mutta nyt yliopiston lopulla tunnen itseni kurjemmaksi kuin koskaan. Koen etten osaa olla aikauinen, vaan työelämässäkin aina se arvoton, outo ulkopuolinen. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin, näen että muut "ovat jotakin", minä en ole mitään. Ihan kuin kasvuni ihmisenä olisi pysähtynyt tai jotain... :(
Minulla on ollut muuten onnellinen lapsuus ja nuoruus, mutta peruskouluikäisenä jouduin isäni toimesta usein tilanteisiin, jossa koin itseni totaalisen arvottomaksi ja häpesin itseäni. Isä on aina ollut myös emotionaalisesti kylmä ja etäinen. Tiedän hänellä itsellä olleen todella vaikea lapsuus ja mielenterveysongelmia. En haluaisi olla samanlainen...
Tuntuu että monissa sosiaalisissa tai muuten vaativissa tilanteissa tuo lapsuuden olo "aktivoituu". Vielä aikuisenakin. Olen luullut että hyväksyn itseni juuri tällaisena, mutta nyt tuntuu että olen kaukana siitä. Häpeän itseäni, enkä oikein edes tiedä miksi.
Kokemuksia, neuvoja? Luulen että tarvitsen todellakin pitkää terapiaa... Pelottaa kun koen että sisälläni on niin paljon käsittelemätöntä tuskaa ja ulkopuolisuutta, joka on ihan yhtäkkiä taas noussut pintaan...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Luultavasti joka 10. vastaantuleva ihminen kokee samantapaista sisimmässään kuin sinäkin.
Älkää uhriutuko !
Muista/muistakaa, että vaikka ihmisellä on joskus ollut huonot olosuhteet, ei se tee ihmistä huonoksi !
Huonot olosuhteet ei anna kellekään yhtäkään syytä hävetä itseään.
Olet ehkä toistanut liikaa päässäsi: Olen ulkopuolinen, olen arvoton outo ulkopuolinen.
Olet alkanut uskoa siihen. Lopeta itsesi vähätteleminen.
Jospa harjoittelisit opiskelijaryhmässä tai työssä ajattelemaan: Olen tämän yhteisön jäsen !
Jokainen yksilö on yhtä arvokas.
Oma asenne on joskus este paremmalle. Asennettaan voi muuttaa. Se antaa itsetuntoa ja rohkeutta.
Sinähän olet yhtä hyvä kuin kaikki muutkin !
En minä hoe noin itselleni, vaan päinvastoin. TIEDÄN että olen arvokas, mutta en TUNNE niin. Siinä ongelma. Jossakin syvällä minussa on kokemus siitä etten ikinä tule riittämään.
Ajattelun muuttaminen ei ole vaikeaa, mutta tunteet ovat kinkkisempi juttu... :( Tuntuu että tarvitsen paljon korvaavia, positiivisia sosiaalisia kokemuksia, mutta olen niin sosiaalisesti kömpelö ettei niitä ole helppo saada...
Riittämättömyyden tunne on aika yleistä, joskus se voi johtua siitäkin, että vaatii itseltään liikaa, enemmän kuin on tarvis. En oikein osaa uskoa, että olisit sosiaalisesti kömpelömpi kuin kukaan muukaan. Jokainen on vaihtelevasti "sosiaalisesti lahjakas" ja riippuu tilanteistakin.
Jossain tilanteissa ja paikoissa on helpompi olla oma itsensä ja jolloin on helpompi olla sosiaalisempi. Eli kannattaisi kai alkaa opetella olemaan sinut paikkojen, vaihtelevien tilanteitten ja itsensä kanssa eikä jännitellä turhaan.
Ota ihan iisisti vain ilman ennakkopaineita mistään !
Voi sinua. Olet siinä iässä, että elämässä pitää alkaa ottamaan vastuuta itsestään, kelvata ja todistaa tälle yhteiskunnalle ja ihmisille, että pärjäät. Elämä ja maailma on pelottava paikka, jos ei ole tarpeeksi läheisiä ihmissuhteita, joille voi asioitansa jakaa ja pelkojansa purkaa.
Luulen, että sinulla on tuo meille hyvin tyypillinen "kaikki muut, mutta minä en"-ajatus. Siitä kannattaa päästä eroon. Et ole löytänyt sisäistä rauhaa itsesi kanssa, etkä voikaan, jos aina vertaat itseäsi muihin, kilpailet itseäsi, muita ja maailmaa vastaan.
Elämä on matka, se on itsensä löytämistä ja lopulta hyväksymistä itsensä juuri sellaisena kuin on. Monta mutkaa tulee matkalla, monia hyviä asioita, monia pettymyksiä, mutta tärkeintä ei ole niiden pelkojen kanssa eläminen, vaan niistä ylipääseminen ja voittaminen. Se pelko voitetaan rakkauden voimalla. Elämästä tulee rikas ja sinusta vahva, kun tajuat sen, miten paljon sinussa on voimavaroja hyvään ja hyvyyteen, niin itseäsi kuin muitakin kohtaan.
Opettele kuuntelmaan ja ymmärtämään omaa sydäntäsi ja etsimään voimasi rakkauden kautta. Kun tajuat, että me kaikki olemme lopulta samanlaisia, tarvitsemme ja kaipaamme samoja asioita. Lopulta kaikessa, koko ihmisen olemisen sietämättömyydessä ja elämässä on kyse rakkauden kaipuusta. Kun joku rakastaa minua, hyväksyy, arvostaa, sanoo voimasanoja minulle, niin vahvistun ja alan rakastamaan itseäni ja toisia.
Yksi sinulta puuttuu RAKKAUS ja sen myötä kaikki. Tämä on hyvä muistaa. Elä rohkeasti.
Hei kumpavoisinhyväksyä
Olet valinnut hienon ja osuvan nimimerkin. Toivoisit voivasi hyväksyä itsesi sellaisena kuin olet ja nähdä omat vahvuutesi ja ainutlaatuisuutesi positiivisessa valossa.
Minulle tuli mieleen, että hyötyisit varmasti suuresti terapiasta tai muusta keskusteluavusta. Sen tukemana voisit oppia hyväksymään menneisyytesi osaksesi mutta ajattelemaan tulevaisuudesta toiveikkaammin. Onpa ihmiselle tapahtunut mitä tahansa, se tulisi jotenkin sopeuttaa yhdeksi elementiksi oman elämän historiaa, antamaan anteeksi haavoittaville tapahtumille ja ajatella, että Siitä Huolimatta voin elää eteenpäin. Ulkopuolisuuden tunne, jota kuvaat, kertoo toiveesta, että sinulla olisi oikea aito, toimiva vuorovaikutussuhde, jossa et tätä tunnetta kokisi. Tasaväkisessä, kunnioittavassa keskustelussa myös tarve vertailla itseään vähenee, sitä myötä kun oppii arvostamaan ja kunnioittamaan omia voimavarojaan ja hyväksymään omat varjonsa ja haavansa. Niitä kun on kaikilla.
Toivon elämääsi uusia, antoisia kokemuksia
Diakoni Merja
Kumma ettei kirkon työntekijä kerro vapauttavasta uskosta eikä rakastavasta Jeesuksesta. Ehkä onkin Merja, joka tarvitsee terapiaa.
pelko voi myös rajoittaa, joten jos altistuisit peloille, jos on jotain lukkoja syntynyt, ja opettele vähitellen suoraan katsomaan ihmisiä,opettelemaan kontaktia, puhumaan, muista, kukaan ei ole seppä syntyessään