Tyhjän pesän syndroma

Mitä höpiset,
vanhan ihmisen yksin on hyvä elää, voimat ovat kadonneet jonneki,
hyvä on kun käyvät ja yhteyttä pitää, mutta hyvä on kun terveenä iloisena lähtevät omaan elämäänsä,
lapset on laina vain se on ikuinen totuus,
me vanhukset voimme vain rukoilla lastemme ja lastenlastemme puolesta menestustä ,
suojelua ja siunausta heidän elämäänsä,
rukoilen ja ajattelen heitä lakkaamatta sinne jonnekin,,,,

Onhan otsikko nyt Lorenall, terveiset vaan tuolta auringonpaisteiselta pihalta. Ruusupensaat kukkii, ja heinäkuinen rauha vallitsee,..
Katri Helena ~~~~" Vasten auringon siltaa"

https://www.youtube.com/watch?v=WxVWFeMUMqY

Pesän tyhjeneminen viimeisenkin lähdettyä oli ainoa vaihe avioliitossamme jolloin vaimoni oli hieman omissa maailmoissaan pari kuukautta.
Olimme mielestämme valmistelleet tenaviamme itsenästymään mutta viimeisen kohdalla se tuntui jotenkin lopulliselta.
Pojan armeija-ajan poissaolot olivat kuitenkin tilapäisiä mutta vähien muuttokamojen vienti muutaman sadan kilometrin päähän oli toinen juttu.

Asutimme rinnetaloamme vielä pari vuotta kahdestaan mutta muutto kerrostaloon oli selkeä ja järkevä ratkaisu.

Lastemme ikäero on 6 vuotta, joten esikoisen lähdettyä opiskelemaan kuopus oli vasta yläkouluainen ja asui vielä monta vuotta kotona. Esikoinenkin olisi voinut opiskella kotoa käsin, mutta halu itsenäistyä oli kova. Kuopus asui kotona vielä opiskeluaikansa alun, saimme siten pehmeän laskun lasten lähtöön. Eivätpä nuo kauaksi lähteneet, äidin ruokapöytä houkutteli lähes joka viikko, ja vävykokelaatkin pääsivät anoppikokelaan lihapadoista nauttimaan. Isoäidiksi pääsin melko pian, ja väki vaan lisääntyi pöydän ympärillä, lasten huoneet toimivat pian vierashuoneina kasvavalle lähisuvulle.

Pientä haikeutta tunsin alkuun, tässäkö tämä minun osuuteni nyt olikin, eikö minua enää tarvita. Mutta enemmän iloitsin lasten vastuun ottamisesta omasta elämästään ja valinnoistaan. Tarpeellinenkin olen ollut, varhennetulle eläkkeelle jäätyäni sain olla apuna lapsiperheiden arjessa ja iloita tästä elämän jälkiruuasta, isovanhemmuudesta. Vielä lastenlapsissa on alakoululaisiakin, varsinkin koulujen loma-aikoina vietämme aikaa heidän kanssaan, kun vanhempien lomat ovat paljon lyhyemmät.

Aika kuluu niin nopeasti, nyt jo ensimmäinen lapsenlapsi aloittaa syksyllä opintonsa, ainakin alkuun kotonaan asuen , opiskelupaikka on lähellä. Nyt opiskelijoiden tuetkin ovat huonommat, kotona asuminen on järkevää, jos se vain on mahdollista.

Laitan tähän Maarit Hurmerinnan kappaleen "lainaa vain". Minusta se on hyvin koskettava, lapsesta on voitava päästää oikealla tavalla irti. Äitiys ei lakkaa koskaan, siihen sitoutuu eliniäkseen heti kun näkee vastasyntyneensä. Kasvuun kuuluu itsenäistyminen ja omat valinnat. Tukena ja ohjaajana pitää olla, mutta ei lapsen puolesta voi elää tämän elämää.

Tässä "Lainaa vain"

https://www.youtube.com/watch?v=_sMns8ODSOA

Tuosta syndroomasta tulee mieleen tyhjän pään syndrooma (tps). Itsellä oli eilen sellainen tila päällä. Kännykkä vielä katosi. Hyvä Nokia 108. Maksoin siitä 20 ekua.
Luulin sen pudonneen jonnee maastoon se takii kun yritin varakalikalla herättää sen soimaan. Ei soinut ei kuulunut.

Aamulla se löytys kuitenkin haalarin takataskusta. Jälleennäkemisen riamua se oli.
Tps:n tilassa kaikki näyttää mustalta kiitosanakin vinoilulta.
Pesäni tyhjyys alkoi kun ambulanssi vei vaimoni. Uskoin että viikon päästä hän soittaa että voit tulla hakemaan minut kotiin.
Aikanaan vaimon "uudesta kodista" soitettiin - ruumiiden kuljetusyksikköön että täällä olisi teille keikka.

Minulla ei kuulkaa ole tätäkään murhetta. Kun ei ole lapsia eikä lastenlapsia ja aikoinaan tuli avioerokin asteittain. Mies oli paljon reissuhommissa ja pois kotoa. Olen oppinut elämään itsekseni jo kouluaikaan ja nyt yli 20 vuotta.
Olen kyllä joskus miettinyt että miltä se mahtaa tuntua vanhemmista kun lapset ja se nuorinkin lentää pesästä ja tulle vain kuin vierailulle lapsuuden kotiin. Ja eihän se ole edes pitkä aika ole kun vauva kasvaa poismuuttavaksi nuoreksi. Joskus jopa 16-vuotiaat muuttavat opiskelemaan toiselle paikkakunnalle ja jos ei ole monta lasta niin se lastenkasvatusprosessi menee ohi noin 20 vuodessa.
Onhan se niin ettei edes omaa ikääntymistä huomaa kun elämässä ei ole näitä siirtymä- ja murrosvaiheita. Taidan olla sittenkin ihan onnellisessa asemassa.

Tyhjä pesä taas tulossa. Kuopus pakkaa tavaroita ja minulla on haikea olo. Viime syksynä hän pääsi opiskelemaan ja se oli haikeaa aikaa. Tyhjyyttä ja huonovointisuutta. Onneksi olen työelämässä ja ja se etäännyttää ikävästä. Tiedän että tämä helpottuu ajan kanssa, mutta nyt vain on hyväksyttävä tämä vähän avuton olotila. Nyt siis kesätyöt loppuneet ja opiskelut kutsuvat. Ihanaa kun on löytynyt sopiva opiskelupaikka ja elämä menee eteenpäin, mutta ikävä on silti.
Viime syksy oli vaikea vähän aikaa, mutta olo kyllä helpottui suht´ nopeasti. Nyt on helpompaa mutta silti niin ikävä. Ja se ikävin tuntuu silloin kun näkee ne pakkaustouhut, onneksi helpottaa vähän sen jälkeen kun nuori on lähtenyt. Tämä on miten minä sen tunnen. Ja minulla soi päässä Pave Maijasen MInulla on ikävä.