En halua elää tällaista elämää. En halua pelätä kotonani, olla vankina. En voi paeta, olen mielenterveysongelmaisen lapseni "vankina". Aikuinen lapseni ei vaan pärjää yksin omillaan, on juuri saanut korkeakouluopiskelupaikan. Yritän tukea ja tsempata häntä, että edes saisi opinnot aloitettua. En vaan jaksa uskoa, että hän pystyisi suoriutumaan opinnoista, tarvitsisi todella paljon tukea. En jaksa enkä pysty. Huutamista, uhkailua, vastuunpakoilua, aina kaikki on muitten syytä. Viimeinen niitti oli hänen rakkaan lemmikkinsä kuolema alkukesästä. Alkoholia ja lääkkeitä, sekoilua. Sairaudentuntoa hänellä on, mutta ei minkäänlaista halua lähteä apua hakemaan, vaikka kaiken järjestäisin valmiiksi. Tunnen suurta huolta ja välillä vain vihaa (herättää mua öisinkin, lääkkeet hukassa, tai uusi lemmikki vieroksuukin hänta tai vaan ilmottaa ottaneensa 10 diapamia...). Diagnoosina hänellä epävakaa persoonallisuun = mulla syyllisyys vääränlaisesta kasvatuksesta.
Kamalaa elämää
Väsynytmutsi
174
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mistä olet saanut apua ? Oletko hakenut ? Mistä lapsesi on saanut apua ? Onko saanut ?
Tilanne on todella vaikea, yritä jaksaa, yritä saada lapsesi lähtemään ammattiauttajalle, olisko se lääkäri, psykiatri vai kuka ? Mikä "instanssi" tällaisessa tapauksessa voi auttaa ?
Aikuisen lapsen pitäisi tulla vanhanaikasesti järkiinsä, alkaa käyttäytyä aikuismaisesti, ottaa vastuuta elämästään, ettei koko elämäänsä pilaa.
Jaksamista sinulle !