Kirjoitan purkaakseni oloa , en keksi muutakaan paikkaa nyt kuin tämän palstan.
Olen 26-vuotias nainen enkä tiedä mitä tehdä masennuksen ja muiden mt-ongelmien kanssa, en ole tiennyt vuosiin. Olen sinnitellyt ja yrittänyt saada kiinni "normaalista" elämästä vaikka en siitä kykene nauttimaan. Yläaste, lukio ja ammattikoulu olivat tuskallisia, mutta kykenin tekemään ne hyvin arvosanoin loppuun. Sitten tuli totaalinen hajoaminen. Neljä vuotta olen ollut sairaslomalla mt-ongelmien takia, välillä yrittänyt opiskella tai olla työtoiminnassa. En koe tällä hetkellä olevani opiskelu- tai työkuntoinen. Sosiaaliset tilanteet ovat usein niin vaikeita ja uuvuttavia, että tekee mieli eristäytyä. Mikään ei tunnu auttavan. Kaikki ammattiapu on kokeiltu: terapiat, osastohoitojaksot, pitkä liuta eri lääkkeitä, ruokavaliot, mindfullnessit sun muut.
Joskus kauan sitten nautin musiikista, kirjojen lukemisesta, elokuvista, maalaamisesta jne. Olin fiksu ja lahjakas, minulla oli unelmia ja tavoitteita. Olin hyvinkin kiinnostunut maailman ilmiöistä ja vaikka mistä. Nyt en ole vuosiin kyennyt syventymään mihinkään kunnolla. Välillä yritän lukea ja pakotan itseni katsomaan leffan tai dokkarin vaikka se on vaikeaa. Pelkään, että aivoni surkastuvat käytön puutteesta ja että minusta tulee niin passiivinen ja tyhmä ettei minulla ole enää keskusteltavaa edes ystävieni kanssa.
Tänään olen itkenyt suuren osan päivästä. On yksinäinen ja turha olo, samaan aikaan totaalisen väsynyt ja kuitenkin liian levoton voidakseni rentoutua. Haluaisin tehdä jotakin mutta en keksi mitään mikä kiinnostaisi vähääkään. Kävin kirjastosta kirjoja aamulla, mutta en kyennyt keskittymään lukemiseen. Yritin siis taas ja tuli vain paha mieli.
Perheelleni ja ystävilleni minun on vaikea näyttää oikeaa tilaani. Perheeni joutui aikoinaan kärsimään paljon minun takiani ja opin kantapään kautta, ettei vanhempien ja sisarusten nähden kannata hajoilla. En myöskään halua vyöryttää ongelmiani ystävieni harteille, pelkään että heille tulee avuton olo kun eivät kykene auttamaan. Tästäkin on kokemusta.
Olen ollut ihastunut useita kertoja ja seurustellutkin muutaman kerran. Tällöin minulla on yleensä ollut jokin "normaaliin" elämään kuuluva juttu meneillään, esimerkiksi opiskelu. En kuitenkaan ole kyennyt nauttimaan läheisyydestä ja lopulta olen halunnut erota. Haluaisin kovasti löytää kumppanin joka ymmärtää minua ja ongelmaani, mutta luulen sen olevan käytännössä mahdotonta.
Minulla ei ole aavistustakaan onko minulla enää toivoa paremmasta koska psyykeni alkoi koulukiusaamisen takia oireilla jo varhain. On epätodennäköistä, että elämästäni tulisi joskus elämisen arvoista. Itsemurha on mielessä usein, mutta en uskalla tehdä sitä.
Mietin vain, että milloin tämä loppuu.
Olen 26-vuotias nainen enkä tiedä mitä tehdä masennuksen ja muiden mt-ongelmien kanssa, en ole tiennyt vuosiin. Olen sinnitellyt ja yrittänyt saada kiinni "normaalista" elämästä vaikka en siitä kykene nauttimaan. Yläaste, lukio ja ammattikoulu olivat tuskallisia, mutta kykenin tekemään ne hyvin arvosanoin loppuun. Sitten tuli totaalinen hajoaminen. Neljä vuotta olen ollut sairaslomalla mt-ongelmien takia, välillä yrittänyt opiskella tai olla työtoiminnassa. En koe tällä hetkellä olevani opiskelu- tai työkuntoinen. Sosiaaliset tilanteet ovat usein niin vaikeita ja uuvuttavia, että tekee mieli eristäytyä. Mikään ei tunnu auttavan. Kaikki ammattiapu on kokeiltu: terapiat, osastohoitojaksot, pitkä liuta eri lääkkeitä, ruokavaliot, mindfullnessit sun muut.
Joskus kauan sitten nautin musiikista, kirjojen lukemisesta, elokuvista, maalaamisesta jne. Olin fiksu ja lahjakas, minulla oli unelmia ja tavoitteita. Olin hyvinkin kiinnostunut maailman ilmiöistä ja vaikka mistä. Nyt en ole vuosiin kyennyt syventymään mihinkään kunnolla. Välillä yritän lukea ja pakotan itseni katsomaan leffan tai dokkarin vaikka se on vaikeaa. Pelkään, että aivoni surkastuvat käytön puutteesta ja että minusta tulee niin passiivinen ja tyhmä ettei minulla ole enää keskusteltavaa edes ystävieni kanssa.
Tänään olen itkenyt suuren osan päivästä. On yksinäinen ja turha olo, samaan aikaan totaalisen väsynyt ja kuitenkin liian levoton voidakseni rentoutua. Haluaisin tehdä jotakin mutta en keksi mitään mikä kiinnostaisi vähääkään. Kävin kirjastosta kirjoja aamulla, mutta en kyennyt keskittymään lukemiseen. Yritin siis taas ja tuli vain paha mieli.
Perheelleni ja ystävilleni minun on vaikea näyttää oikeaa tilaani. Perheeni joutui aikoinaan kärsimään paljon minun takiani ja opin kantapään kautta, ettei vanhempien ja sisarusten nähden kannata hajoilla. En myöskään halua vyöryttää ongelmiani ystävieni harteille, pelkään että heille tulee avuton olo kun eivät kykene auttamaan. Tästäkin on kokemusta.
Olen ollut ihastunut useita kertoja ja seurustellutkin muutaman kerran. Tällöin minulla on yleensä ollut jokin "normaaliin" elämään kuuluva juttu meneillään, esimerkiksi opiskelu. En kuitenkaan ole kyennyt nauttimaan läheisyydestä ja lopulta olen halunnut erota. Haluaisin kovasti löytää kumppanin joka ymmärtää minua ja ongelmaani, mutta luulen sen olevan käytännössä mahdotonta.
Minulla ei ole aavistustakaan onko minulla enää toivoa paremmasta koska psyykeni alkoi koulukiusaamisen takia oireilla jo varhain. On epätodennäköistä, että elämästäni tulisi joskus elämisen arvoista. Itsemurha on mielessä usein, mutta en uskalla tehdä sitä.
Mietin vain, että milloin tämä loppuu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aivosi eivät surkastu etkä sinä tyhmene. Älä huolehdi sellaisesta. Masennus on ikävää, mutta ei se onneksi kamalan pitkään niin pahana jatku, ettei mitään pystyisi tekemään. Sitten kun on voimia, alkaa lukea, katsella elokuvia, tavata ystäviä, seurustella, opiskella ja niin edelleen. Välillä masennus voi tulla uudestaan, mutta olethan sinä ennenkin sen kestänyt. Kyllä se elämä sitten aikanaan loppuu, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin.
Olen sinua joitakin vuosia vanhempi nainen, ja samaistuin tekstiisi kovasti. Halusin vain sanoa sen. Olisi ehkä kiva keskustella enemmänkin. Et ole ainoa noita ajatuksia läpikäyvä. Kiva kuulla, että sinulla on ystäviä ja perhettä. Osaat myös mielestäni hienosti kirjoittaa ja jäsentää ajatuksiasi, joten selvästikään aivosi eivät ole vielä surkastuneet.
Kuulostaa ikäväl tilanteelt. Kiva et oot kuitenkin jaksanut yrittää kaikkea. Mä oon pari vuotta vanhempi seurustellut kerran alkoholistin kaa, jotain säätöjä, oon työtön täl hetkel ja mt ongelmia löytyy. Et ole yksin ajatustesi kanssa, en pysty puhuu perheelle joten puhun ammatti auttajille. En usko et löydän enää rakkautta saan lapsia. Oon enemmän tai vähemmän masentunut. Kukaan ei kuuntele kun ei enää jaksa ja uudet ystävät kaikkoo.
Mulki terapeutit monet auttaneet, lääkitys nytki. Rajatila persoonallisuus näkyy eniten. Usein on kiinnostuksen puutetta ja muuta syömisongelmaa, itku kohtauksia eron jälkeen mm. Onneksi on kolme pupua piristäs elämää. Sosiaalinen luonne olen mut masentuneena se on uuvuttavaa. Itekin käyny kouluja mut en oo työkykyinen. Jos haluat kirjoittaa mulle niin annan sähköpostin.