Vaalea nainen valkoisessa kaavussaan tallustaa halki maiden, läpi synkkien puistojen. Metsässä rehevässä, nuhruisessa säässä se sinut katseellaan kaataa. Mukaansa se sinut kaappaa ja mielessään kauaksi metsään raahaa. Sinä häneen takerrut ja jo huomaat häntä lyöväsi. Puristat häntä vyötäisiltä, tuijotat suoraan sinertäviin silmiin. Katsot tuota armoa anovaa ilmettä ja lyöt kunnes tuon olennon ruumis veltostuu ja nuukahtaa kuin kuihtuva kukka. Huudat apua, mutta pelkkä kaiku vastaa. Mies jatkaa lyömistään ja riuhtoo hiuksistasi. Itken….Havahdan ja herään sängystäni yltä päältä hiestä. Mietin, noinkohan se ajattelee?…
Vanha seinäkello takoo vastapäisessä nurkassa ja jokainen sekuntiviisarin lyönti muistuttaa lähinnä kirkonkellon kolketta, kuin seinäkellon sekuntiviisarin tikitystä. Joka helvetin unessa vanha ukko käy suhun käsiksi ja kiduttaa niin kauan, että kuolet. Olenkohan tulossa skitsoksi?
Tik Tak Tik Tak Tik Tak…vanha seinäkello raksuttaa. Apaattisesti tuijotan sen viisareita ja jokaista liikettä. Olen kuin huumattu. En saa silmiäni irti kellosta, katson vain kuinka sekunti toisensa perään vaihtuu toiseen. On taas yö, mietin. Vilkaisen ympärilleni ja silmilläni koetan hakea riekaleisia farkkuja ja vanhoja lenkkitossuja. Vihdoin silmäni etsiytyy nurkkaan jossa on läjä vaatteita, roskia ja kirjoja. Vedän lumput niskaani ja suuntaan kulkuni portaikkoon. En jaksa, enkä edes halua muistella mitä päivällä tapahtui. Haluan vain taas ulos ja pois. Koko koulu ja elämä menee päin persettä. Eikö silloin ole oikeus vähän ilotella edes perjantaina? Jos tuleva ammatti on parturi, niin jääkö maailma mistään paitsi, vaikka tällainen hutsu ryyppäisi itsensä henkihieveriin?
On pimeä. Lamppu on aulasta palanut. Vaivoin etsiydyn ulko-ovelle ja pujahdan yön pimeyteen. Sää on kurja ja sateinen. Ensimmäisiä syysmyrskyjä. Kesä on jäämässä taka-alalle ja talvi tekee tuloaan.
Katuvalojen vilkkuessa tummat hahmot vaihtavat vain katseitaan. Ne jatkavat matkaansa kullakin vain omat päämäärät mielessään. Asvaltti on musta ja kylmä. Sateen kastelema kova ja kolkko. Vain kopse kuuluu kun tummat, pitkäviittaiset hahmot lierihatut päässään ja useimmilla savuke suussaan taittavat matkaansa. Joillakin on daamit kainalossaan. Joskus voi kuulla kimeää kikatusta taikka humalaisten voivottelua. Pieni tuulenvire käy läpi puiston. Tihkusade iskee vasten kasvoja. Nostan kauluksen ja jatkan tuijottamistani öiselle kadulle. Katse seuraa jokaista öistä kulkijaa.
Koetan hakea sopivaa tyyppiä, joka voisi käväistä kaupassa ja hakea muutamat siiderit. Vituttaa, kun ei pääse edes baariin.
Vihdoin joku pulsu lampsii edestäni ja on valmis hakemaan tilaamani tuotteet. En edes nimeä kysynyt, löin vain rahat kouraan ja jäin kaupan eteen odottamaan. Toihan se ne yhdeksän siideriä, jotka tilasinkin.
Mikä vittu minussa on? Kiroan mielessäni. Miksi en ole niin kuin muut ja nuku öitäni, miksi teen juuri päin vaston?
Miksi juuri tänään, syysmyrkyssä, kaatosateessa, puistonlaidassa seisoskelen ja tuijotan tuota tietä ja kotitaloani? Eikö ihminen keksi muutakaan tekemistä, kuin tuijottaa vanhaa rakennusta ja sateista autiota tietä keskellä yötä?
- Kraak Kraak. korppi rikkoon äänillään yön hiljaisuutta ja levittää siipensä, haroo ilmaa, kuin ei noteeraisi mitenkään minuun. Se haroo ilmaa siivillään, ikään kuin lentoon lähdössä. Ei se silti mihinkään ole lähdössä, kunhan sulkiaan puistelee ja painaa jälleen päänsä siipiensä suojaan. Kai se jo nukahti, ajattelen ja jatkan jälleen öisen maiseman tuijotusta.
Pitkä hiljaisuus. Liikenne kohisee korvissa. Synkkyys, harmaus ja kosteus täyttää ilmaa, peittää alleen valon ja valkeuden. Maa tirskuu asteltaessa. Vihreä sammal on kuin pesusieni, täynnä vettä. Kävelen edestakaisin, kuin odottaisin jotain.
Maailma on kuin sodassa itseään vasten. Korppi kiittää ilmassa. Maailma synkkenee entisestään. Salamat rävähtävät tuoden valon hetkeksi maailmaan. Se on sinistä valoa, voimakasta, häikäisevää. Ilmassa on sähköä ja tuntuu kuin jokin hivelisi ruumistani, kuin jokin viima kulkisi ohitseni. Tunnen ehkä vihaa ja raivoa tuolla pimeydessä. En tiedä mihin siellä olen menossa, kunhan kuljen.
Tunnen kuinka pisarat iskeytyvät kasvoilleni ja kuinka kostea tuuli riuhtoo vaatteitani ja kaikkea irtainta mitä synkkyyden keskellä vain on. Lehtipuut kahisivat syksyisessä myrskysäässä pahaa enteilevästi, kuin olisivat tahtoneet kertoa minulle jotain. Kuolemaa tekevät puut irrottivat jo verenpunaisiksi muuttuneita lehtiään ja täyttivät maailman punertavan lehtimassan peittoon. Maailma on musta ja autio. Vain silloin tällöin välähtelevät salamat toivat valoa maailmaan paljastaakseen synkkyydessä piileskelevien hahmojen naamat. Salamaa seuraavat jyrähdykset saivat maailman vaikenemaan hetkeksi rinnallaan. Seuraa pieni hiljaisuus ja sade kiihtyy. Korppi räkättää lähistöllä. Kraak kraak. Avaan viimeisen siiderin, joka minulla oli. Yhdeksän niitä ostin taikka jokuhan ne mulle haki. Kulautan sen hetkessä alas ja kaivan takkini taskusta röökiaskin. Pistän palamaan. Aikaa kuluu ja ajatukset lentää…
Olen tulossa hulluksi. Perhe-elämä on ollut perseestä jo vuosia. Asuin vuosia vanhempieni luona siinä kurppasessa juoppojen kämpässä. Kyllästyin ja lähdin. Nyt asun tuossa kolkossa yksiössä, pähkäilen hulluja ja tuijotan päivät pitkät kelloa. Yöt norkoilen puistoissa. Joskus nukahdan hetkeksi ja samat pirulliset unet tulevat uudestaan ja uudestaan.
Kävelyni on jo muuttunut raskaaksi. Olen menettänyt toivoni ja nääntyneenä, viimeisillä voimillani koetan laahustaa eteenpäin kaiken keskellä. Lehtimetsää, tyhjiä puita, vain jokunen punertava taikka kellertävä lehti tuottaa tuota kahisevaa ääntää joka soi jo korvissani niin, että se saa mitä kauheimpia muotoja. Kuulen ääniä sisälläni, jotka toistavat nimeäni yötä päivää yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Päätäni särkee ja hikipisarat tunkeutuvat ihoni lävitse. Mahaan koskee, mitään ei ole. Hirveä känni ja tuudittava tunne polttaa.
Kävely on jo niin näännyttävää, että rojahdan ensin polvilleni, sitten mahalleni tuon kostean sammaleen päälle.
Lysähdän maahan ja naamani painuu sammaleeseen. En tiedä kuinka kauan siinä makasin, ennen kuin sitten kuulin äänen yläpuoleltani. Kohotin katseeni ja näin tuon linnun ylläni.
- Olikohan se tullut pelastamaan minua vaiko kuvittelinko vain?
Painoin kämmeneni sammaleelle ja tunsin kuinka vesi tirskahti sormieni väleistä. Suljin silmäni ja mietin hetken kulkemiani polkuja. Sopertelin jotakin itsekseni, en edes tiedä mitä, mutta jotakin, jotakin sopersin nälkiintyneenä, nääntyneenä ja epätoivoisena. Koetin vastata jollekin, en tiedä kenelle. Hetken siinä maattuani kuitenkin virkosin tuosta koomastani. Nousin istumaan ja hieraisin silmiäni. Katsoin taivaanrantaan ja näin, että pilvet olivat väistyneet valon tieltä. Näin taas tielle, näin asuntoni ja nousin maasta. Olin taas yltä päältä kurassa ja naarmuja täynnä.
Mitä helvettiä minulle on tapahtumassa?
Kampesin itseni vaivoin ylös ja aloin miettimään yöllisiä kokemuksiani. Suuntasin matkani asunnolleni.
Vanha seinäkello takoo vastapäisessä nurkassa ja jokainen sekuntiviisarin lyönti muistuttaa lähinnä kirkonkellon kolketta, kuin seinäkellon sekuntiviisarin tikitystä. Joka helvetin unessa vanha ukko käy suhun käsiksi ja kiduttaa niin kauan, että kuolet. Olenkohan tulossa skitsoksi?
Tik Tak Tik Tak Tik Tak…vanha seinäkello raksuttaa. Apaattisesti tuijotan sen viisareita ja jokaista liikettä. Olen kuin huumattu. En saa silmiäni irti kellosta, katson vain kuinka sekunti toisensa perään vaihtuu toiseen. On taas yö, mietin. Vilkaisen ympärilleni ja silmilläni koetan hakea riekaleisia farkkuja ja vanhoja lenkkitossuja. Vihdoin silmäni etsiytyy nurkkaan jossa on läjä vaatteita, roskia ja kirjoja. Vedän lumput niskaani ja suuntaan kulkuni portaikkoon. En jaksa, enkä edes halua muistella mitä päivällä tapahtui. Haluan vain taas ulos ja pois. Koko koulu ja elämä menee päin persettä. Eikö silloin ole oikeus vähän ilotella edes perjantaina? Jos tuleva ammatti on parturi, niin jääkö maailma mistään paitsi, vaikka tällainen hutsu ryyppäisi itsensä henkihieveriin?
On pimeä. Lamppu on aulasta palanut. Vaivoin etsiydyn ulko-ovelle ja pujahdan yön pimeyteen. Sää on kurja ja sateinen. Ensimmäisiä syysmyrskyjä. Kesä on jäämässä taka-alalle ja talvi tekee tuloaan.
Katuvalojen vilkkuessa tummat hahmot vaihtavat vain katseitaan. Ne jatkavat matkaansa kullakin vain omat päämäärät mielessään. Asvaltti on musta ja kylmä. Sateen kastelema kova ja kolkko. Vain kopse kuuluu kun tummat, pitkäviittaiset hahmot lierihatut päässään ja useimmilla savuke suussaan taittavat matkaansa. Joillakin on daamit kainalossaan. Joskus voi kuulla kimeää kikatusta taikka humalaisten voivottelua. Pieni tuulenvire käy läpi puiston. Tihkusade iskee vasten kasvoja. Nostan kauluksen ja jatkan tuijottamistani öiselle kadulle. Katse seuraa jokaista öistä kulkijaa.
Koetan hakea sopivaa tyyppiä, joka voisi käväistä kaupassa ja hakea muutamat siiderit. Vituttaa, kun ei pääse edes baariin.
Vihdoin joku pulsu lampsii edestäni ja on valmis hakemaan tilaamani tuotteet. En edes nimeä kysynyt, löin vain rahat kouraan ja jäin kaupan eteen odottamaan. Toihan se ne yhdeksän siideriä, jotka tilasinkin.
Mikä vittu minussa on? Kiroan mielessäni. Miksi en ole niin kuin muut ja nuku öitäni, miksi teen juuri päin vaston?
Miksi juuri tänään, syysmyrkyssä, kaatosateessa, puistonlaidassa seisoskelen ja tuijotan tuota tietä ja kotitaloani? Eikö ihminen keksi muutakaan tekemistä, kuin tuijottaa vanhaa rakennusta ja sateista autiota tietä keskellä yötä?
- Kraak Kraak. korppi rikkoon äänillään yön hiljaisuutta ja levittää siipensä, haroo ilmaa, kuin ei noteeraisi mitenkään minuun. Se haroo ilmaa siivillään, ikään kuin lentoon lähdössä. Ei se silti mihinkään ole lähdössä, kunhan sulkiaan puistelee ja painaa jälleen päänsä siipiensä suojaan. Kai se jo nukahti, ajattelen ja jatkan jälleen öisen maiseman tuijotusta.
Pitkä hiljaisuus. Liikenne kohisee korvissa. Synkkyys, harmaus ja kosteus täyttää ilmaa, peittää alleen valon ja valkeuden. Maa tirskuu asteltaessa. Vihreä sammal on kuin pesusieni, täynnä vettä. Kävelen edestakaisin, kuin odottaisin jotain.
Maailma on kuin sodassa itseään vasten. Korppi kiittää ilmassa. Maailma synkkenee entisestään. Salamat rävähtävät tuoden valon hetkeksi maailmaan. Se on sinistä valoa, voimakasta, häikäisevää. Ilmassa on sähköä ja tuntuu kuin jokin hivelisi ruumistani, kuin jokin viima kulkisi ohitseni. Tunnen ehkä vihaa ja raivoa tuolla pimeydessä. En tiedä mihin siellä olen menossa, kunhan kuljen.
Tunnen kuinka pisarat iskeytyvät kasvoilleni ja kuinka kostea tuuli riuhtoo vaatteitani ja kaikkea irtainta mitä synkkyyden keskellä vain on. Lehtipuut kahisivat syksyisessä myrskysäässä pahaa enteilevästi, kuin olisivat tahtoneet kertoa minulle jotain. Kuolemaa tekevät puut irrottivat jo verenpunaisiksi muuttuneita lehtiään ja täyttivät maailman punertavan lehtimassan peittoon. Maailma on musta ja autio. Vain silloin tällöin välähtelevät salamat toivat valoa maailmaan paljastaakseen synkkyydessä piileskelevien hahmojen naamat. Salamaa seuraavat jyrähdykset saivat maailman vaikenemaan hetkeksi rinnallaan. Seuraa pieni hiljaisuus ja sade kiihtyy. Korppi räkättää lähistöllä. Kraak kraak. Avaan viimeisen siiderin, joka minulla oli. Yhdeksän niitä ostin taikka jokuhan ne mulle haki. Kulautan sen hetkessä alas ja kaivan takkini taskusta röökiaskin. Pistän palamaan. Aikaa kuluu ja ajatukset lentää…
Olen tulossa hulluksi. Perhe-elämä on ollut perseestä jo vuosia. Asuin vuosia vanhempieni luona siinä kurppasessa juoppojen kämpässä. Kyllästyin ja lähdin. Nyt asun tuossa kolkossa yksiössä, pähkäilen hulluja ja tuijotan päivät pitkät kelloa. Yöt norkoilen puistoissa. Joskus nukahdan hetkeksi ja samat pirulliset unet tulevat uudestaan ja uudestaan.
Kävelyni on jo muuttunut raskaaksi. Olen menettänyt toivoni ja nääntyneenä, viimeisillä voimillani koetan laahustaa eteenpäin kaiken keskellä. Lehtimetsää, tyhjiä puita, vain jokunen punertava taikka kellertävä lehti tuottaa tuota kahisevaa ääntää joka soi jo korvissani niin, että se saa mitä kauheimpia muotoja. Kuulen ääniä sisälläni, jotka toistavat nimeäni yötä päivää yhä voimakkaammin ja voimakkaammin. Päätäni särkee ja hikipisarat tunkeutuvat ihoni lävitse. Mahaan koskee, mitään ei ole. Hirveä känni ja tuudittava tunne polttaa.
Kävely on jo niin näännyttävää, että rojahdan ensin polvilleni, sitten mahalleni tuon kostean sammaleen päälle.
Lysähdän maahan ja naamani painuu sammaleeseen. En tiedä kuinka kauan siinä makasin, ennen kuin sitten kuulin äänen yläpuoleltani. Kohotin katseeni ja näin tuon linnun ylläni.
- Olikohan se tullut pelastamaan minua vaiko kuvittelinko vain?
Painoin kämmeneni sammaleelle ja tunsin kuinka vesi tirskahti sormieni väleistä. Suljin silmäni ja mietin hetken kulkemiani polkuja. Sopertelin jotakin itsekseni, en edes tiedä mitä, mutta jotakin, jotakin sopersin nälkiintyneenä, nääntyneenä ja epätoivoisena. Koetin vastata jollekin, en tiedä kenelle. Hetken siinä maattuani kuitenkin virkosin tuosta koomastani. Nousin istumaan ja hieraisin silmiäni. Katsoin taivaanrantaan ja näin, että pilvet olivat väistyneet valon tieltä. Näin taas tielle, näin asuntoni ja nousin maasta. Olin taas yltä päältä kurassa ja naarmuja täynnä.
Mitä helvettiä minulle on tapahtumassa?
Kampesin itseni vaivoin ylös ja aloin miettimään yöllisiä kokemuksiani. Suuntasin matkani asunnolleni.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.