Suhde ahdistaa.

Olen kohta kolmekymppinen nainen, puolisoni on muutaman vuoden vanhempi. Olemme olleet yhdessä jo useamman vuoden, mutta lapsia ei ole. Emme myöskään ole naimisissa. Molemmista asioista on kuitenkin puhuttu.

Olen kuitenkin jumissa itseni kanssa. Ahdistun helposti ja en osaa tai uskalla edetä elämässä. Monet asiat ovat hankalia ja tunnen oloni voimattomaksi. Kannan suurta surua siitä, että en uskalla sitoutua. Puolisoni on minulle niin hyvä ja rakastan häntä, näen yhteisen elämänkin. Jostain syystä ajatus avioliitosta vain ahdistaa. Meillä on jo yhteinen talo ja laina, jota jännitin myös. Nyt reilun vuoden talossa asumisen jälkeen tämä tuntuu ainoalta oikealta tavalta olla - en siis kadu. Mutta heti kun puhumme avioliitosta, menen paniikkiin ja ahdistun. Tuntuu että jään jumiin ja pelkään heti eroa, siis jos menisimme naimisiin. Se tuntuu tyhmältä, sillä emme ole nytkään eroamassa. Askel tuntuu kuitenkin niin suurelta.

Omat vanhempani erosivat kun olin seiskalla. En ole vieläkään varmaan kunnolla käsitellyt asiaa ja välini isääni ovat hyvät, mutta toivon niiden olevan läheisemmät. Uskon tämän vaikuttavan ajatuksiini avioliitosta. Kaikki hyvä rikkoutui yhtäkkiä ja jouduimme muuttamaan kotoa pois. Pelkään oman suhteeni rikkoutumista yli kaiken ja siksi paniikissa mietin keinoja, miten välttäisin suuret sydänsurut. En siis halua naimisiin, koska avioero ajatuksena on niin pelottava. Sama pätee lapsiin: tiedän, että olisimme loistavat vanhemmat yhdessä, mutta ajatus siitä, että (tulevista) lapsistamme tulee avioerolapsia, saa minut ahdistumaan.

Olen lukossa.