Erotessa vanhemmat elää omia kasvukipujaan, ne voivat olla niin rankkoja, että omat lapset oikeastaan unohtuvat.
Ajatukset eivät riitä näkemään tätä asiaa. Ajatellaan liian helposti, että siinä ne mukana menevät.
No pienten lasten kohdalla vanhemmat joutuvat pakon perään olemaan lapsen elämässä, kun täytyy viedä hoitoon ja hakea hoidosta ja ei voi vielä muutoinkaan jättää yksin.
Kaveriksi riittää jopa se lähivanhempi.
Lapsi kasvaa ja alkaa ajatella asioita enemmän, hän kuulee ja näkee vanhempiensa puheet ja touhut ja monesti ymmärtää väärin asioita. Hän tuntee olevansa liikaa, sillä onhan yksinhuoltajalla niin paljon tekemistä, pitää käydä työssä ja muutoinkin tehdä kaikki asiat yksin. Lapset saattavat yrittää olla kaikin tavoin avuksi, ovat liiankin kilttejä ja jää huomaamatta kuinka paljon stressaantuvat, heitä pelottaa vanhemman puolesta, saattaneet kuulla asioita tiukasta taloustilanteesta ja muista kiperistä asioista.
Toisaalta he eivät missään voi olla vapautuneita, kun pitää kodin salisuuksia, heille on saatettu sanoa että ei saa puhua kavereille ei isovanhemmille, aina pitää olla varuillaan ja esittää "roolia".
En millään tavoin pienemmässään määrin halua syyllistää lähivanhempaa, sillä hänellä on varmasti erittäin paljon muutenkin ajateltavaa.
Pyytäisin vain sellaista, että kertokaa yli kymmenen vuotiaille lapsille jotakin omasta tilanteesta, jotta heidän ei tarvitse salaa kuunnella ja ahdistua ja kokea että heistä ei välitetä. Jospa kaverit saisivat tulla leikkimään teidän kotiinne.
Vapauttakaa lapsenne pelosta ja turvattomuudesta.
Puhukaa jokainen ilta lastenne kanssa, sillä lapsi tuntee olevansa teille tärkeä. Ja on tietenkin asioita, joita ei kerrota ihan kaikille. senkin lapsenne ymmärtävät.
Tunnen pienen lapsen, jonka sydän on ihan syrjällään, hän ei uskalla puhua siitä vanhemmalleen, koska tietää tällä olevan nyt juuri suuria murheita.
Ajatukset eivät riitä näkemään tätä asiaa. Ajatellaan liian helposti, että siinä ne mukana menevät.
No pienten lasten kohdalla vanhemmat joutuvat pakon perään olemaan lapsen elämässä, kun täytyy viedä hoitoon ja hakea hoidosta ja ei voi vielä muutoinkaan jättää yksin.
Kaveriksi riittää jopa se lähivanhempi.
Lapsi kasvaa ja alkaa ajatella asioita enemmän, hän kuulee ja näkee vanhempiensa puheet ja touhut ja monesti ymmärtää väärin asioita. Hän tuntee olevansa liikaa, sillä onhan yksinhuoltajalla niin paljon tekemistä, pitää käydä työssä ja muutoinkin tehdä kaikki asiat yksin. Lapset saattavat yrittää olla kaikin tavoin avuksi, ovat liiankin kilttejä ja jää huomaamatta kuinka paljon stressaantuvat, heitä pelottaa vanhemman puolesta, saattaneet kuulla asioita tiukasta taloustilanteesta ja muista kiperistä asioista.
Toisaalta he eivät missään voi olla vapautuneita, kun pitää kodin salisuuksia, heille on saatettu sanoa että ei saa puhua kavereille ei isovanhemmille, aina pitää olla varuillaan ja esittää "roolia".
En millään tavoin pienemmässään määrin halua syyllistää lähivanhempaa, sillä hänellä on varmasti erittäin paljon muutenkin ajateltavaa.
Pyytäisin vain sellaista, että kertokaa yli kymmenen vuotiaille lapsille jotakin omasta tilanteesta, jotta heidän ei tarvitse salaa kuunnella ja ahdistua ja kokea että heistä ei välitetä. Jospa kaverit saisivat tulla leikkimään teidän kotiinne.
Vapauttakaa lapsenne pelosta ja turvattomuudesta.
Puhukaa jokainen ilta lastenne kanssa, sillä lapsi tuntee olevansa teille tärkeä. Ja on tietenkin asioita, joita ei kerrota ihan kaikille. senkin lapsenne ymmärtävät.
Tunnen pienen lapsen, jonka sydän on ihan syrjällään, hän ei uskalla puhua siitä vanhemmalleen, koska tietää tällä olevan nyt juuri suuria murheita.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.