Olen kohta täsmälleen puolisen vuotta kärsinyt armottomasta jännittämisestä ja kahvikuppineuroosista. Kyllä tuo on haitannut ja haittaa edelleenkin vähäsen normaalia elämää, mutta sitäkin enemmän koulun käyntiä. Olen kuitenkin jaksanut sinnitellä lopettamatta koulua.
Asiasta olen jutellut terkkarille, koulupsykologille ja äitille, mutta valitettavasti juttelut ovat tuoneet vain tilapäistä helpotusta. Joka päivä turvaudun kouluun menessäni Propraliin (puolikas tabu 10 mg:sta). Ilman sitä oloni on turvaton. En kuitenkaan ole lääkkeeseen koukussa, sillä esim. viikonloput/lomat menevät täysin ilman lääkettä.
Aloitin vuoden vaihteessa ahkeran B-vitamiinin käytön ja lisäksi olen alkanut käydä kuntosalilla sekä kuuntelemaan rentoutusäänitteitä ja sitä kautta oppinut etenkin ennen nukkumaan menoa rentoutumaan täysin. Kuuntelun jälkeen olen todella tyyni. Tilanteeni on saanut vähäsen uutta toivoa, kun joko B-vitaaminin ansiosta tai äänitteiden myötä esim. kaupoissa käyntiä en enää jännitä, enkä ahdistu esim. kassalla. Minusta tuntuu jopa, että olen paremmalla tuulella kuin ennen ja se on kivasti joistain tilanteista poistanut ahdistusta/jännitystä. Kahvikuppineuroosini on saanut myös vähän kyytiä, sillä useamman päivän peräkkäin olen ollut harvinaisen rento ruokapöydässä ja uskaltanut syödä annokseni loppuun ja jopa keskustella rennosti muiden läsnäolijoiden kanssa. Minua kuitenkin pelottaa, että joku hirveä päivä saan taas jonkun käsientärinäkohtauksen ja toivonu murtuu..
Sitten esiintymisistä. Ne ovat yhtä piinaa! Jopa parin minuutin ryhmäesityksiä jännitän kauheasti etukäteen. Olen usein ajatellut, että "en minä pysty tähän".. On tullut niin outo olo, ruvennut huimaamaan, tärisyttämään ja hengitys on ollut pinnallista ja raskasta. Tähän olen kuitenkin havainnut yhden tehokkaan keinon. Jos pääsen purkamaan jännitystä ennen esiintymistä, esim. reippalla kävelyllä ulkona ja jos pääsisin suoraan sen jälkeen esiintymään, en jännittäisi paljoakaan. Mutta tämä lienee aika mahdotonta koulussa.. Jännittämiseni on pahinta ennen esiintymispäivää olevana yönä ja erityisesti aamusta, kun herään.. Silloin on sellainen olo, ettei ruoka maistu ja haluaisi paeta tilanteesta. Sitten lähden ulos kävelylle tai hölkkäämään ja saan jännityksen purkautumaan. Sen jälkeen olen usein suoriutunut esiintymisestä ihan hyvin, tosin aina mulla on turvana Propral (max. 10 mg x1) Äitini on sanonut, että pitäisi lopettaa Propralin käyttö, sillä olen näin nuori ja hänen mielestään mitä kauemmin käytän lääkettä, niin sitä vaikeammin siitä koskaan pääsen eroon. Itse tunnen taas ajoittain itseni muita huonommaksi juuri tuon lääkkeen käytön takia. Ajattelen, enkö pärjää ilman lääkettä, miksi muut sitten pärjäävät...
En tiedä, miten koskaan pääsen unelma-ammattiini (juontaja/näyttelijä) jännittämiseni takia.. Tiedän, että minulla olisi paljon kykyjä menestymiseen, mutta jos kerta oman luokan edessä esiintyminen parille kymmenelle tutulle ihmiselle on jo näin vaikeutunut, niin tällä hetkellä tuntuisi suorastaan uskomattomalta esiintyä tuhatpäiselle yleisölle..
Kaikki neuvot ovat tervetulleita! Kertokaa, miten selviän näistä oireista tai lievennän niitä ja samalla pyrin kohti unelmaani? :)
Mukavaa lopputalvea!
Asiasta olen jutellut terkkarille, koulupsykologille ja äitille, mutta valitettavasti juttelut ovat tuoneet vain tilapäistä helpotusta. Joka päivä turvaudun kouluun menessäni Propraliin (puolikas tabu 10 mg:sta). Ilman sitä oloni on turvaton. En kuitenkaan ole lääkkeeseen koukussa, sillä esim. viikonloput/lomat menevät täysin ilman lääkettä.
Aloitin vuoden vaihteessa ahkeran B-vitamiinin käytön ja lisäksi olen alkanut käydä kuntosalilla sekä kuuntelemaan rentoutusäänitteitä ja sitä kautta oppinut etenkin ennen nukkumaan menoa rentoutumaan täysin. Kuuntelun jälkeen olen todella tyyni. Tilanteeni on saanut vähäsen uutta toivoa, kun joko B-vitaaminin ansiosta tai äänitteiden myötä esim. kaupoissa käyntiä en enää jännitä, enkä ahdistu esim. kassalla. Minusta tuntuu jopa, että olen paremmalla tuulella kuin ennen ja se on kivasti joistain tilanteista poistanut ahdistusta/jännitystä. Kahvikuppineuroosini on saanut myös vähän kyytiä, sillä useamman päivän peräkkäin olen ollut harvinaisen rento ruokapöydässä ja uskaltanut syödä annokseni loppuun ja jopa keskustella rennosti muiden läsnäolijoiden kanssa. Minua kuitenkin pelottaa, että joku hirveä päivä saan taas jonkun käsientärinäkohtauksen ja toivonu murtuu..
Sitten esiintymisistä. Ne ovat yhtä piinaa! Jopa parin minuutin ryhmäesityksiä jännitän kauheasti etukäteen. Olen usein ajatellut, että "en minä pysty tähän".. On tullut niin outo olo, ruvennut huimaamaan, tärisyttämään ja hengitys on ollut pinnallista ja raskasta. Tähän olen kuitenkin havainnut yhden tehokkaan keinon. Jos pääsen purkamaan jännitystä ennen esiintymistä, esim. reippalla kävelyllä ulkona ja jos pääsisin suoraan sen jälkeen esiintymään, en jännittäisi paljoakaan. Mutta tämä lienee aika mahdotonta koulussa.. Jännittämiseni on pahinta ennen esiintymispäivää olevana yönä ja erityisesti aamusta, kun herään.. Silloin on sellainen olo, ettei ruoka maistu ja haluaisi paeta tilanteesta. Sitten lähden ulos kävelylle tai hölkkäämään ja saan jännityksen purkautumaan. Sen jälkeen olen usein suoriutunut esiintymisestä ihan hyvin, tosin aina mulla on turvana Propral (max. 10 mg x1) Äitini on sanonut, että pitäisi lopettaa Propralin käyttö, sillä olen näin nuori ja hänen mielestään mitä kauemmin käytän lääkettä, niin sitä vaikeammin siitä koskaan pääsen eroon. Itse tunnen taas ajoittain itseni muita huonommaksi juuri tuon lääkkeen käytön takia. Ajattelen, enkö pärjää ilman lääkettä, miksi muut sitten pärjäävät...
En tiedä, miten koskaan pääsen unelma-ammattiini (juontaja/näyttelijä) jännittämiseni takia.. Tiedän, että minulla olisi paljon kykyjä menestymiseen, mutta jos kerta oman luokan edessä esiintyminen parille kymmenelle tutulle ihmiselle on jo näin vaikeutunut, niin tällä hetkellä tuntuisi suorastaan uskomattomalta esiintyä tuhatpäiselle yleisölle..
Kaikki neuvot ovat tervetulleita! Kertokaa, miten selviän näistä oireista tai lievennän niitä ja samalla pyrin kohti unelmaani? :)
Mukavaa lopputalvea!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Valitettavasti mulla ei ole tarjota juuri muuta kuin myötätuntoa. Kärsin itse myös esiintymispelosta. Ensi viikolla olisi esitelmän pito ja nyt jo se hermostuttaa.
Ei se aina ole tuntunut yhtä pahalta. Viime keväänä jokin muuttui ja rupesin jännittämään hirveesti. Punastuminen ja äänenvapina -ei kivaa. Esityksen jälkeen aina harmittaa... Jotenkin pettyy itseensä. Se menee kyllä ohi mutta kuitenkin.
Uskon, että jos oikeasti haluaa jotain, niin se on myös mahdollista saavuttaa. Ehkä kun tarpeeksi opettelet ja totuttelet esiintymään, niin pystyt tekemään sitä työksesi. Ehkä (itse)suggestiot auttaisivat, kun niillä on tarkoitus ns. uudelleen ohjelmoida käyttäytymistä haluttuun suuntaan.
Hyvää jatkoa!
Itse muistan kouluajan esitelmänpidostani olleeni kuin transsissa, niin jännitin.
Minusta äärimmäisen ujosta lapsesta ja nuoresta aikuisesta tuli kuitenkin ihminen, joka työkseni olen esillä ja puhun ihmisten kanssa, eikä tee heikkoakaan.
Minulla käänne tuli kun sain lapsia. Kun oli ajateltava toisia ihmisiä, ei aikaa jäänyt enää omaan turhantärkeään pingottamiseen. Myös eräs paha yksityiselämässäni tapahtunut asia teki nöyräksi; niin sanotusti mokailin pahimman päälle ja se oli vain hyväksyttävä itsessään.
Minun neuvoni: koeta olla armollinen itsesi ja tekemistesi suhteen, opettele nauramaan itsellesi! Jokainen möhläilee ja mokailee, kukin omalla tavallaan. Mitä se siis haittaa, jos sinäKIN teet sitä?
Minullakin on täysin samanlaiset nämä "oireet" mitä sinullakin..
Sitä ei vain tiedä, mistä se johtuu. Mitään syytä en jännitykselle käsitä, mutta esiintymis- ja ruokailutilanteet koulussa tuntuu kuin helvetiltä.
Tuntuu, että jokainen tuijottaa. Kääntelen katsettani - kaikki kuitenkin vain keskustelevat keskenään, ei ketään kiinnosta millä tavalla joku henkilö jossakin nurkassa syö - rupean taas syömään - kauhea vapina ja jännitys, taas se alkaa alusta..
Tosin olen huomannut, että aivan normaalien asioiden tekeminen tuossa syömisen aikana helpottaa, varsinkin jos ne parhaat ystävät syövät samassa pöydässä, tai vaikkapa kännykän näpyttely siinä samalla, kunhan vain saa keskittyä johonkin muuhun kuin siihen syömiseen. Mutta se yksin olo siellä..
Sama juttu minullakin, että tuo liikunta ja varsinkin sellainen lievä väsymys helpottaa todella paljon, väsyneenä ei sillä tavalla jaksa ajatella tilannetta jossa on.
Kerrot selkeästi ja avoimesti itsestäsi, mikä osoittaa, että pystyt kyllä esiintymään, onhan täällä koko joukko "kuulijoita" nettilangoilla. Eli hyvin tuo esityksesi meni! En tiedä miten muuten rohkaisisin, että oppisit uskomaan itseesi, sillä olet kertomuksesi mukaan ihan kunnon tyyppi.
Itsekin olen kärsinyt vastaavista ongelmista elämän eri vaiheissa. Koulussa mm. esitelmät olivat kovia koetuksia. Välillä oli sitten parempiakin aikoja. Opiskelin lukion jälkeen paljon ja yritin unohtaa itseni ja ongelmani. Tällöin kyseisestä ujousongelmasta oli siis se hyöty, että keskityin opiskeluun enkä luovuttanut. Väittelin lopulta tohtoriksikin, väitöstilaisuus oli aluksi miltei kestämätön paikka, mutta alkoi sitten sujua paremmin ja selvisin siitä hengissä. Käytin tosin tuolloin lievää mielialalääkitystä.
Nykyisin luennoin korkeakoulussa, ja ne luennot menevät mielestäni hyvin, kun rutiini on kehittynyt. Olen joutunut pitämään aika paljon muitakin esitelmiä. Tällöin kuvittelen mielessäni, että menenpä itse tuonne takapenkkiin kuuntelemaan, kun tuo esitelmöitsijä puhuu, hän osaa varmaan hommansa ilman minuakin. Tuo ajattelutapa on ollut tosi hyödyllinen. Lisäksi olen oppinut (eräällä videolle otetulla esiintymiskurssilla), että jännitys ei näy ulospäin läheskään niin paljon, kun luulee.
Työpaikan vaihto pari vuotta sitten toi tuon ongelman, joka siis välillä jäi unholaan, yllättäen uudelleen esiin. Jouduin taas lievään paniikkiin, ja sain lievän mielialalääkityksen, joka on ollut ohi n. 3 kk. Nyt minulla on jälleen luottamus itseeni, ja aion jatkaa sinnikkäästi eteenpäin. Töissä menee aika hyvin eikä monikaan huomannut ongelmaani.
Tärkeintä on uskoa itseensä. Ajattelen myös, että kanssaihmiset eivät ole yhtään sen kummempia sukankuluttajia kuin minäkään, ja minulla on oikeus olla oma itseni tässä joukossa. Jos punastun, sen ei saa antaa haitata, onhan punainen ehdottomasti paras värivalinta, joksi voi muuttua, jos niikseen tulee. Olen huomannut, että muillekin käy niin, eikä se heitä haittaa, ei siis minuakaan. Hankalia tilanteita odottaessa olen ajatellut myös, että siinä on yksi hyvä puoli: se menee aina OHI. En halua antaa periksi, ja ehkä siksi olen pärjännyt.
Elämä on edessäsi ja kuinka toivonkaan, että sinnikkyydellä ja itsesi hyväksymisellä pääset eteenpäin elämässä. Toki on hyvä etsiä henkilö/ammattiauttaja jolta saa tukea. Pahimmissa paikoissa voi saada lääkitystäkin, mutta ilmankin voi ja tulee koittaa pärjätä.
Toivotan valoisampia päiviä! Täältä keski-iästä taaksepäin omia kokemuksia katsellessa olen varsin vakuuttunut, että niitä on sinullekin tarjolla, kun etsit uskoa itseesi etkä anna periksi.
Sinulle sen verran, että eivät nämäkään jotka työkseen esiintyvät ole mitään kylmähermoista porukkaa, kyllä heitäkin jännittää aina, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Pieni jännityshän on vain hyväksi =) Sitä ei kannata murehtia. Tiedän ihmisiä joilla on lavakammo, suorastaan kauhea, vielä vuosienkin jälkeen, mutta rakkaudesta esiintymiseen he nousevat kerta toisensa jälkeen lavalle ja menestyvät, ovat suomen suosituimpia ihmisiä, joten rohkeasti vain tuulta päin, sinähän voit kehittää itsellesi tavan millä "rentoudut" ennen esiintymistä ja harjoittaa positiivisia mielikuvia.