Jos olen jotain elämässä

Totta. Harvat oikeasti kuuntelevat mitä toinen sanoo, enempi olettavat ett muut kuuntelevat heitä. Itse huomannut tuttavista, ett heille on turha puhua mistään,ei he kuuntele. Enempi kuuntelen muita, olen ajatellut, ett jokainen tarvitsee jonkun joka oikeasti kuuntelee häntä. Jos mun tehtävä on olla kuuntelija, niin sitten olen sitä. En mä enää oikeasti odota, ett joku kuuntelis mua, sama kuin seinille puhuis. Apuakaan on turha pyytää, ei kukaan ennenkään ole oikeasti,siis oikeasti kuunnellut. Ja varoittaminen jostain, sekin tuppaa menemään harakoille. Mun pitäis oikeasti kuunnella mun sisäistä varoituskelloa, joka antaa ymmärtää ettei joku asia pääty hyvin, olis säästynyt muutamilta kolhuilta

Kirjoitat asiasta, jonka niin moni tosiaan huomaa vasta, kun on liian myöhäistä. En enää juurikaan jaksa jutella asioistani ihmisille, kijoittelen tunnoistani paperille. Sit heti hävitän kaikki, yleensä samantien. Saapahan edes tuotua ilmoille ajtuksensa, ei ihmisten ilmoille, vaan just ilmoille. Ihmisillä on vaan tapana sanoa jotain maneereita, jotka ei tarkota oikeesti mitään. Jos joudun olemaan työn takia tekemisissä välinpitämättömien ihmisten kanssa, en enää välitä asiasta. Olen oppinut olemaan omassa henkisessä tilassani, enkä anna typerien vaikuttaa mieleeni. Se on taito, joka kannattaa opetella. Mutta jos sit käy se ihme, että tapaa ihmisen, joka osoittautuu kuuntelevaksi ja myös välittäväksi, niin sen kyllä muistaa. Ehkä pari krt elinkaaressa näin voi käydä.

...