vammautuneita. Terve mieli pyrkii näkemään asioissa aina positiivisemman puolen, mutta sairastunut mieli näkee kaiken synkkänä. Tiedän sen itsekin suomalaisena miehenä, miten syvällinen on synkkyyden ja huonon itsetunnon kulttuuri keskuudessamme. Huvittavaa on se, että Suomi elää vahvaa nousukautta tällä hetkellä, mutta media on täynnä traumatisoituneita ekonomisteja ja muita asiantuntijoita, jotka burnoutinsa keskellä saavat välillä sen verran energiaa kerätyksi, että ryömivät koloistaan kertomaan, että nousukausi loppuu aivan pian, ja kenelläkään Suomen asukkaalla ei ole mitään mahdollisuutta selvitä Suomessa. Elämä on turha, kröhkröhkrööh, lähden tästä taas hautomaan itsemurhaa, kiitos kun sain valistaa teitä asioiden surkeasta tilasta. Näkemiin.
Toinen journalisti valistaa siitä, miten koko Helsinki on rakennettu väärin 50-luvulta lähtien. Valtio on menettänyt valtavasti rahaa, kun lähiöiden välille on rakennettu moottoriteitä ja junaratoja, ja se metron pätkä, jonka laajentaminen on yksi universumin haasteellisimmista projekteista. Kamoon, mitä ihmeen väliä muutamalla kehätiellä on, maailmassa on jos jonkinlaista suurkaupunkia.
Negatiivisuus on niin kaikenläpäisevää, että se muuttuu koomisuudeksi. Valittamisen ymmärtää, jos kyseessä on jollain tavalla vähäosainen ihminen, mutta kun eniten valittavat Suomessa ne, joilla on eniten rahaa ja resursseja. Syntyy vaikutelma ihmisistä, joilla on jokin luonteeseen liittyvä geneettinen heikkous, tai sitten niin pahoja traumoja, ettei niistä voi päästä yli.
Negatiivisuus myös leviää tavalla tai toisella. Siitä tulee osa kulttuuria. Sekin, joka pyrkii negatiivisuudesta eroon, huomaa pelon hiipivän mieleensä, kun hän miettii tulevaisuutta maassa, jossa suuri osa miesväestöstä kuuluisi lukkojen taakse hoitoon. Miten voi rakentaa elämää ja saavuttaa asioita, jos ne, joiden kanssa se pitäisi tehdä, ovat poikkeuksetta sekaisin rakkauden puutteesta johtuen? Näin synkkyys valtaa alaa.
Jossain vaiheessa ovelimmat ihmiset huomaavat kokemuksesta, että ainoa keino pysyä "voittajana", eli toimintakykyisenä, on pysyä "luusereista" erossa. Tämä mekanismi lisää negatiivisuuteen taipuvaisten yksinäisyyttä, mikä puolestaan lisää syrjäytymistä. Yhteiskunta kärsii siitä kokonaisvaltaisesti.
Lisäksi syntyy kierre, jossa ihmiset pakonomaisesti pyrkivät keinolla millä hyvänsä voittajien joukkoon ja pettävät toisiaan näissä leikeissä. Kun mielikuva on se, ettei mieleltään sairasta voi auttaa, koska kokemus kertoo että heidän sisäiset ongelmansa ovat niin vaikeita, ettei apu ole eliniän aikana löydettävissä, on parasta vain varmistaa oma onnellisuus ja hyljätä särkyneet oman onnensa nojaan, omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. Koska jos siihen kajoaa ulkopuolisena, joutuu itsekin sen nielemäksi.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus suomalaisessa kulttuurissa on näihin aikoihin saakka estänyt näitä luonnollisia mekanismeja toimimasta täydellä voimalla, mutta nyt kun kulttuuri on muuttumassa ja viidakon lait pääsevät valtaan, särkyneille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rääkyä tuskaansa jokaisella mahdollisella foorumilla.
Toinen journalisti valistaa siitä, miten koko Helsinki on rakennettu väärin 50-luvulta lähtien. Valtio on menettänyt valtavasti rahaa, kun lähiöiden välille on rakennettu moottoriteitä ja junaratoja, ja se metron pätkä, jonka laajentaminen on yksi universumin haasteellisimmista projekteista. Kamoon, mitä ihmeen väliä muutamalla kehätiellä on, maailmassa on jos jonkinlaista suurkaupunkia.
Negatiivisuus on niin kaikenläpäisevää, että se muuttuu koomisuudeksi. Valittamisen ymmärtää, jos kyseessä on jollain tavalla vähäosainen ihminen, mutta kun eniten valittavat Suomessa ne, joilla on eniten rahaa ja resursseja. Syntyy vaikutelma ihmisistä, joilla on jokin luonteeseen liittyvä geneettinen heikkous, tai sitten niin pahoja traumoja, ettei niistä voi päästä yli.
Negatiivisuus myös leviää tavalla tai toisella. Siitä tulee osa kulttuuria. Sekin, joka pyrkii negatiivisuudesta eroon, huomaa pelon hiipivän mieleensä, kun hän miettii tulevaisuutta maassa, jossa suuri osa miesväestöstä kuuluisi lukkojen taakse hoitoon. Miten voi rakentaa elämää ja saavuttaa asioita, jos ne, joiden kanssa se pitäisi tehdä, ovat poikkeuksetta sekaisin rakkauden puutteesta johtuen? Näin synkkyys valtaa alaa.
Jossain vaiheessa ovelimmat ihmiset huomaavat kokemuksesta, että ainoa keino pysyä "voittajana", eli toimintakykyisenä, on pysyä "luusereista" erossa. Tämä mekanismi lisää negatiivisuuteen taipuvaisten yksinäisyyttä, mikä puolestaan lisää syrjäytymistä. Yhteiskunta kärsii siitä kokonaisvaltaisesti.
Lisäksi syntyy kierre, jossa ihmiset pakonomaisesti pyrkivät keinolla millä hyvänsä voittajien joukkoon ja pettävät toisiaan näissä leikeissä. Kun mielikuva on se, ettei mieleltään sairasta voi auttaa, koska kokemus kertoo että heidän sisäiset ongelmansa ovat niin vaikeita, ettei apu ole eliniän aikana löydettävissä, on parasta vain varmistaa oma onnellisuus ja hyljätä särkyneet oman onnensa nojaan, omaan henkilökohtaiseen helvettiinsä. Koska jos siihen kajoaa ulkopuolisena, joutuu itsekin sen nielemäksi.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus suomalaisessa kulttuurissa on näihin aikoihin saakka estänyt näitä luonnollisia mekanismeja toimimasta täydellä voimalla, mutta nyt kun kulttuuri on muuttumassa ja viidakon lait pääsevät valtaan, särkyneille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin rääkyä tuskaansa jokaisella mahdollisella foorumilla.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vatipää,vatipää,vatipää
Höpötihöö taas
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Mihin olemme menossa ja jos hylätään kristillinen elämänkatsomus kokonaan, niin mikä tulee olemaan meitä johdattava ja ohjaava voima?
Suomalainen mies ei ole kuitenkaan huonolaatuisinta ainesta, jos verrataan moneen muuhun maahan. Verrattuna näihin muihin kulttuureihin skoolaan ja kohotan maljan oman maan uroksille. Miksi tämä purk aus juuri tällä palstalla?
Taidat olla itse niin syvissä vesissä ettet nää metsää puilta, tai sitten vaan keskityt niihin epäkohtiin liiaksi. En lähtisi yleistämään, mitään koskaan.