Tänään se taas tuli mieleen, se rakkauden ideaali ihannemies joka saattaa vielä olla jossakin kohtalon huomassa, siirtymässä pikkuhiljaa kohti minua tai jotakin muuta henkilöä niin että se johtaa myös minulla siihen että löydän oikeasti vielä jonkun jota rakastaisin.
Omituista mutta totta. Todennäköisesti erittäin totta. Oikeastaan asia aina tulee mieleeni kun herään yöllä, tai yksin ajaessani autoa, tai kun kirjoitan jotakin joka tuo mieleen sen että minäkin olen oikeasti olemassa. Ihannemies olisi sellainen vähän luonnonläheinen, ei mitenkään kovin temperamenttinen, ehkä kovinkin kiltti, ei rahanahne, ei tarvitsisi olla kovin komeakaan muuten kuin minuun vetoavalla tavalla, ehkä kokkaustaitoinen, ehkä keskustelutaitoinen tai sellainen joka kuuntelisi jos jotakin sille sanoisi, ehkä jopa vähän laiskakin, ehkä jokin sellainen joka alkaisi hymyilyttämään jos miettisi kesken päivän että mitäköhän sinne kuuluu.
Minimalismi sekä ylpeys omasta itsestä olisivat plussaa. Prototyyppi olisi sellainen vähän ehkä viileä tyyppi, ei mikään hottis tai omasta itsestä liikaa tietoinen mies. Olisi ihanaa myös voida vähän palvella miestä, mutta ei mitenkään työnteon muodossa. Ei tarvitsisi olla mikään fitness tyyppi vaan sellainen luontainen hyötyliikuntaa harrastava olisi aivan ihanteellinen. Olisi ihanaa tuntea sellaista vastustamatonta rakkautta jotakin sellaista kohtaan joka ei olisi täydellinen, mutta silti tutustumisen arvoinen ja omana itsenään mielenkiintoinen ja arvokas. Mies ei saisi olla mikään jyrä mielipiteiltään eikä sillä tavalla saavuttamaton ja jyrkkä, omista mielipiteistään ja oikeassa olemisestaan viimeiseen saakka kiinni pitävä henkilö, koska en itsekään loppujen lopuksi ole sellainen vaikka puolustankin omia arvojani hyvinkin viimeiseen saakka.
Miehen pitäisi olla myös jollakin tapaa sitoutunut minuun, ei mitenkään virallisesti vaan lähinnä henkisesti ja omasta tahdostaan, ja parasta olisi jos hän olisi sitoutunut minuun sen takia että on kuolettavan loputtoman peruuttamattoman rakastunut minuun, eikä vaan voi asialle mitään. Itse hän ei tietenkään sitä myöntäisi, mutta olisi vaan, ja minä tietäisin asian satavarmasti ja naureskelisin itsekseni koska olisin niin varma että saisin hänet omakseni lopuksi elämääni, ja kuoltuanikin ja hänen kuoltuaan olisimme yhdessä jossakin ajattomassa paikassa ja tuhkamme uurnattaisiin lehtoon missä ne lepäisivät ilta-auringon lempeässä valon siivilöityessä puiden oksien lävitse ja lehtien pudotessa syksyllä hiljaa peittämään maan kevyinä ja äänettöminä.
Omituista mutta totta. Todennäköisesti erittäin totta. Oikeastaan asia aina tulee mieleeni kun herään yöllä, tai yksin ajaessani autoa, tai kun kirjoitan jotakin joka tuo mieleen sen että minäkin olen oikeasti olemassa. Ihannemies olisi sellainen vähän luonnonläheinen, ei mitenkään kovin temperamenttinen, ehkä kovinkin kiltti, ei rahanahne, ei tarvitsisi olla kovin komeakaan muuten kuin minuun vetoavalla tavalla, ehkä kokkaustaitoinen, ehkä keskustelutaitoinen tai sellainen joka kuuntelisi jos jotakin sille sanoisi, ehkä jopa vähän laiskakin, ehkä jokin sellainen joka alkaisi hymyilyttämään jos miettisi kesken päivän että mitäköhän sinne kuuluu.
Minimalismi sekä ylpeys omasta itsestä olisivat plussaa. Prototyyppi olisi sellainen vähän ehkä viileä tyyppi, ei mikään hottis tai omasta itsestä liikaa tietoinen mies. Olisi ihanaa myös voida vähän palvella miestä, mutta ei mitenkään työnteon muodossa. Ei tarvitsisi olla mikään fitness tyyppi vaan sellainen luontainen hyötyliikuntaa harrastava olisi aivan ihanteellinen. Olisi ihanaa tuntea sellaista vastustamatonta rakkautta jotakin sellaista kohtaan joka ei olisi täydellinen, mutta silti tutustumisen arvoinen ja omana itsenään mielenkiintoinen ja arvokas. Mies ei saisi olla mikään jyrä mielipiteiltään eikä sillä tavalla saavuttamaton ja jyrkkä, omista mielipiteistään ja oikeassa olemisestaan viimeiseen saakka kiinni pitävä henkilö, koska en itsekään loppujen lopuksi ole sellainen vaikka puolustankin omia arvojani hyvinkin viimeiseen saakka.
Miehen pitäisi olla myös jollakin tapaa sitoutunut minuun, ei mitenkään virallisesti vaan lähinnä henkisesti ja omasta tahdostaan, ja parasta olisi jos hän olisi sitoutunut minuun sen takia että on kuolettavan loputtoman peruuttamattoman rakastunut minuun, eikä vaan voi asialle mitään. Itse hän ei tietenkään sitä myöntäisi, mutta olisi vaan, ja minä tietäisin asian satavarmasti ja naureskelisin itsekseni koska olisin niin varma että saisin hänet omakseni lopuksi elämääni, ja kuoltuanikin ja hänen kuoltuaan olisimme yhdessä jossakin ajattomassa paikassa ja tuhkamme uurnattaisiin lehtoon missä ne lepäisivät ilta-auringon lempeässä valon siivilöityessä puiden oksien lävitse ja lehtien pudotessa syksyllä hiljaa peittämään maan kevyinä ja äänettöminä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kirjoitus.
Kauniisti ja melko vaatimattomasti henkäisty vieno toivomus tuuleen, joka vaikuttaa lisäksi aivan kohtuulliselta toteutuakseen. Itse pidän melkoisen haastavana löytää elämänmittainen kumppanuus, mutta uskon mahdollisuuksiin edelleen. Matkaa on tehty yksin, täytetty reppua ja tyhjennetty välillä pois turhaa painolastia. Näin olen oppinut itsestäni ja alkanut arvostamaan hyviä asioita, jotka olen elämääni saanut. Olen valmiimpi, kuin aikaisemmin kohtaamaan hänet. Uskon, että luonnonlait auttavat, kahta toisilleen sopivaa ihmistä löytämään toisensa. Eräät kutsuvat sitä sattumaksi, kuvailisin itse sitä ihmisen luontaiseksi hakeutumiseksi terveyteen ja tasapainoon. Itseäni suurempi voima, jota kunnioitan, auttaa matkalla kohti tavoitettani. Olettaisin, että tuolla nöyryydellä myös sinä löydät vielä puoliskosi. Onnea matkaan!
Kuinka mielenkiintoista kaikki onkaan, kuinka paljon on sellaista mikä katoaa ja mikä kuitenkin on jo niin pitkällä että sitä ei saa pois millään tapaa. Jos vauhtia on liikaa, tuntuu kuin aina olisi päivä ja koskaan ei voisi levätä. Jos aika pysähtyy, saapuu yö, ja kun nukumme, aika pysähtyy ja kaikki vajoaa yöhön tai ainakin toiselle puolelle maapalloa kun elämä ja kuolema ja aurinko kiertävät ympäri maapalloa jolta emme koskaan pääse pois.
Saammeko koskaan tätä hommaa järjestykseen?
Onnistummeko koskaan palauttamaan tasapainoa jonka olemme itse rikkoneet, ja oikea kätemme, joka ei tiedä mitä vasen tekee, kuitenkin toimii sen kanssa täydessä balanssissa?
Minne ihminen menee kuoltuaan? Nukahtaako hän vain? Kaikki valtakunnat jotka tähän paikkaan ovat mielissämme rakennettuja, ovat sortuneet ja hajonneet yksi toisensa jälkeen. Ei ole olemassa olomuotoa, joka olisi tämän olomuotomme kanssa niin rinnakkainen että saisimme siellä tietoisuutemme takaisin saman ihmisenä minä olimme olleet ennen kuolemaamme, joka olisi myös elämämme antaja. Minä on kaikilla maailman kielillä vain maanpäällinen, rajallinen, huijattavissa oleva olento, maan pinnan otus joka on nimeltään minä, ja joka sanoo olleensa olemassa silloin kun se ei ole vielä syntynyt siihen ihmiseen joka sille nimen antaa sillä hetkellä kun se tuntee olleensa minänä olemassa jo aikaisemmin.
Kaikkihan sitä tekevät, syntyvät ja kuolevat, mutta olomuoto ja tietoisuus eivät kuitenkaan ole muuta kuin olomuoto ja tietoisuus. Kaikki ne ovat vain vaatteita joita voi heittää niskaan yksi toisensa jälkeen, kuin persoona toisensa perään, ja jokaista yhdistää kuitenkin vain se että se on jonkinlainen minuuden riekale joka siinä hetkessä tuntuu omalta. Vesi heijastaa, sen ominaisuuksia voi pohtia, sen päällä voi kävellä ja siitä hakea kuvajaista, mutta kertooko se mitään uutta mistään? Mikä on oikea tapa miettiä sen antamia lahjoja ihmiselle, pitäisikö meidän noudattaa vesi-dieettiä, välttää kotimaisia viljoja, nauttia enemmän kalaa, paastota parina päivän viikossa? Saisimmeko uuden elämän? Nuortuisimmeko, eläisimme koomasta heränneinä vielä muutaman vuosikymmenen, tekisimme uusia sukupolvia?
tietoisuus matkaa... ?
Miehiä tai naisia, enemmänkin, toisensa löytäneitä.
Rakkaani, ihanaiseni, muistan sinut aina kun vuosittain ----- ------ ja sitten ------ ja laitan pientä mukavaa -------- siihen, olet mielessäni, tälläkin hetkellä kun kirjoitan tätä.
https://www.youtube.com/watch?v=TpMQO99BMZQ
Romantikkojen höpinöitä. Vaaleanpunaista höttöpaskaa.
Tarina.
Kauan aikaa sitten, silloin kun ihmiset olivat vielä nuoria, nainen oli nukahtanut yöksi aavikolle pyramidin juurelle. Yöllä sfinksi ilmestyi unessa naiselle ja sanoi, että tämä tulisi kohtaamaan eläimen, joka olisi tuleva hänen puolisokseen, ja tästä tulisi koko tunnetun maailman hallitsija.
Edellytyksenä oli, että tämä opettaisi eläimelle sen, mikä on yön ja päivän ero.
Päivä on se, kun valo nousee idästä ja laskee länteen, yö on kun aurinko on mennyt maailman toiselle puolelle, pimeys laskeutuu olevaiseen maailmaan, ja valtakuntaa hallitsevat taruolennot; koirankuonolaiset, koiran perilliset, koirantähteläiset, koiran sedät, koiruliinit sekä koiramäen väkeläiset joita hallitsevat tassuttelijat, karvatassulaiset sekä karvajalkaiset puolituiset otukset.
Yöllä taivasta valaisee kuu, jonka painovoima nostaa meriä, ja kaikki vedet kurottuvat kohti kuun valoa toisella puolen maailmaa, ja toisella puolen ne taas vetäytyvät kohti syvänteitä. Taivaalle piirtynyt käärme olisi vain tähtikuvio, jonka kaukainen valo olisi jotakin muuta kuin olevaisen maailman valo, kuten kaikkien muidenkin tähtien ja kuvioiden. Se ei kykenisi koskaan nielaisemaan auringon valoa, vaan aurinko nousisi aina uudelleen kun aamu saapuu, ja kuu kiertäisi auringon ja maan ympärillä, ja sen painovoima nostaisi vesiä ja laskisi niitä.
Vain oma maailmankaikkeutemme olisi oman valomme alla, eikä mikään olisi samanlaista kuin sen valo on, ja se kykenisi hallitsemaan ja luomaan jotakin sellaista joka hallitsisi kaikkia sen alla kulkevia. Mikään ei eläisi ilman sitä, nekin jotka kuvittelisivat, eläisivät vain sen heijastumista, varjoista, ja näkisivät niiden avulla. Nekin, jotka eivät näe, eivät näkisi sen takia että tuota valoa heillä ei olisi, vaan heidän näkemättömyytensä perustuisi siihen että ne jotka eivät näe eivät katso, ja valo on sama kaikille niille jotka näkevät, tai eivät näe.
Siihen aikaan auringon uskottiin matkaavan vaunuilla koko taivaankannen halki joka päivä, ja joka aamu riemuittiin kun se palasi takaisin maanalaiselta reissultaan, eikä käärme saanut nielaistua sitä. Valon vaunut olivat kevyet, kuin keveimmästä kullasta tehdyt, ja niiden muoto oli ihmeellinen ja ihmisten mieliin jäävä. Lipuessaan maailmankannen poikki päivisin ne toivat uuden toivon, niin kauan kunnes ne kiertäessään ympäri tunnettua maailmaa saivat aikaan sen, että vettä ei enää noussut maan pinnalle, ja joki ei enää noussut kuun mukana kuten piti, ja kaloja ei ollut enää joissa eikä vesissä, kasvit eivät kasvaneet eivätkä puut vihertyneet keväisin. Pikkuhiljaa kaikki kuoli ja hiipui pois, ja tuo maailma, joka oli, katosi koska se oli luottanut vain siihen että auringon vaunut toisivat sille kaiken sen rikkauden ja siunauksen jota ne pyysivät, ja kuolemattomuuden myötä maan kansalaiset eläisivät ikuisesti valon valtakunnassa.
Kirouksen ajan koittaessa ihmiset syyttelivät vaunuja ja puhuivat toisilleen; on niiden vika, että maailmaa koettelee kirous, Jos valo vain saisi nousta taivaalle ilman hienoja vaunujaan, se valaisisi maailmaa ja kaikkia sen olevaisia muotoja, eivätkä sen vaunut saisi valtaa tämän maan päällä. Niitä on piirretty liikaa, joka puolelle, ja niiden takia joudumme aina kärsimään koska palvomme aurinkoa, ja sen valoa, emme mitään ulkoisia välineitä joilla se matkaa maailman halki. Ihmiset kasvoivat vanhemmiksi ja oppivat sen, että maapallo kääntyi akselinsa ympäri ja aurinko pysyi paikallaan, maan kiertäessä sitä, auringon ollessa lähes ikuinen ja tarjoten valoaan sen miljoonissa erilaisissa muodoissa ja olemassa olevissa elämissä sen alla.
Ihmisten viisastuessa, myös eläimet tuntuivat muuttuvan viisaammiksi ja ajattelevan omilla aivoillaan, omaksi parhaakseen. Ne ymmärsivät, että myös niillä olisi mahdollisuus saada itselleen kultaiset kevyet auringon vaunut, eivätkä ne olisi vain ihmisen etuoikeus. Ne loivat oman maailmanjärjestyksensä, ja antoivat ihmiselle vain osan sen aikaisemmasta vallasta koska ihminen ei ollut osannut käyttää sitä oikein eikä ymmärtänyt sitä, että ei se ollut hallitsija eikä kuningas, joka oli nostettu ylimmälle paikalle kaikkien maailman olevaisten joukossa, vaan se oli vain se, joka ensimmäisenä annettu valon kultaisille, höyhenenkevyille ilmassa lipuville vaunuille jotka tarjosivat matkaa taivaankannen halki.
Kuultuaan ja ymmärrettyään kaikki taruolennot, koirankuonolaiset, koiran perilliset, koirantähteläiset, koiran sedät, koiruliinit sekä koiramäen väkeläiset joita hallitsevat tassuttelijat, karvatassulaiset sekä karvajalkaiset puolituiset otukset menivät omiin valtakuntiinsa ja kertoivat tarinaa eteenpäin, ja ne ymmärsivät sen että ihminen, huolimatta omasta luulostaan kaiken maanpäällisen hallitsijana, on itsekin vain osa suurta palapeliä johon se on asetettu aikojen alussa, omaan järjestykseensä ja omaan paikkaansa jonka sen oma historia on sille määritellyt.
Tämä on kirjoitettu vasta sen jälkeen, kun oli ennustettu puhuvien eläinten ilmaantuvan maailman äärelle.
Kysymys 1.
Onko uusi musta todellakin uusi musta? Ja että kuka valoa pyytää saa valon?