Puumalan kunta hereillä?

Kusetus todella eikä ainoastaan kuntaa vaan myös monia yrittäjiä kohtaan

Konkurssikypsä hevosyritys. Laskut hoituu vain perinnän kautta. Jatkossa vain käteisellä.

Tallin tilat rakennettu... Ja ilman lupia. Pitääkin itse tehdä samoin, hommataan luvat vasta kun on mökki pystyssä.

Onnea paikallisille päättäjille.

Raatilan Ratsupalvelut Oy
Puumala

Protestit

04.04.2017 - 223€ (Visma Duetto Oy)
05.08.2016 - 1179€ (Sergel Oy)

Velkomustuomiot

26.09.2017 - 2667€ (Lindorff Oy)
04.07.2017 - 2138€ (Robert Samuel Antman)
27.03.2017 - 4061€ (Lindorff Oy)
13.03.2017 - 6465€ (Lindorff Oy)

"Talvi 2015-2016 meni jonkinlaisessa sumussa. Näin jälkeenpäin ajateltuna en tosiaan muista siitä paljoakaan. Pidin tunteja, tein tallihommia ja asuin tallilla, koska olimme mieheni kanssa päätyneet asumuseroon. Olin todella ahdistunut ja masentunut, mutta en osannut hakea apua. Sen sijaan purin kiukkuani hevosiin, asiakkaisiin ja kaikkiin muihin kanssaihmisiin; näin jälkeenpäin ajateltuna häpeän suunnattomasti käytöstäni.

Kun avioero sitten tuli, tein todella nopean päätöksen muuttaa Puumalaan hevosten kanssa; täysin harkitsematta tai seurauksia ajattelematta. Minulla oli Puumalan kunnalta tontti vuokrattuna hevostoimintaa varten, mutta alun perin tarkoitus oli, että Puumala olisi ollut kesäleiripaikka ja Askolassa olisimme olleet talvet. Mutta miettimättä yhtään realistisia mahdollisuuksia, mahdollisia resursseja tai mitään muutakaan, pakkasin tavarat ja lähdin. Poltin todella monta siltaa takanani, mitä olen katunut syvästi. Olin ajatellut, että aloitan uuden elämän tuosta noin vain ja heitän kaiken vanhan romukoppaan.

Mutta eihän se niin toimi. Masennukseni vain syveni ja syveni kesällä 2016 ja asiakaspalvelumme oli todella surkeaa; jätin sinä kesänä leiriläisetkin täysin oman onnensa nojaan ja tunteja piti milloin kukakin tuuraaja. Kaipasin lapsiani, jotka olivat eron myötä jääneet isälleen asumaan, kaduin muuttopäätöstäni ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi ja huonoksi ihmiseksi. Oloni oli toivoton enkä nähnyt minkäänlaista ulospääsyä tilanteesta, ainoastaan pelkkää mustaa. Tunsin, että ei ole mitään syytä edes elää. Itsemurhayrityksen kautta pääsin mielenterveyshoidon piiriin. Itse en ollut tajunnut apua hakea, mutta tilanteen eskaloiduttua apu löytyi. Paraneminen ei kuitenkaan tapahdu sormia napsauttamalla.

Olin mielisairaalassa muutaman päivän ja minulle aloitettiin masennuslääkitys. Tämä ei kuitenkaan tuonut helpotusta tilanteeseeni vaan olin koko talven ja kevään 2017 aika lailla kykenemätön huolehtimaan itsestäni; en jaksanut syödä, en käydä suihkussa enkä tehdä mitään muutakaan. Työntekijäni yritti parhaansa mukaan pitää hevosista huolta, mutta minulla ei ollut voimia edistää tilojen rakentamista hevosille. Olen todella kiitollinen siitä, että tässä kohdassa eläinsuojelu puuttui asiaan ja pakotti minut rakentamaan asialliset ja lainmukaiset olosuhteet hevosille; suuri kiitos kuuluu myös rakentajille, jotka käytännössä ilman kunnollisia ohjeita saivat tilat rakennettua.

Syksyllä 2016 tapasin myös nykyisen avomieheni. Hän piti minusta huolta koko tuon vaikean masennusjakson ajan, pakotti syömään ja käymään suihkussa. Ei jättänyt minua hetkeksikään yksin, etten tekisi itselleni mitään. Maaliskuussa 2017 teimme päätöksen, että hevoset on laitettava jonnekin muualle, koska en ollut työkykyinen enkä millään tavalla kykenevä huolehtimaan niistä; enhän kyennyt huolehtimaan edes itsestäni.

Tuli kevät, aurinko alkoi lämmittää ja pikku hiljaa mielialakin alkoi kohota. Hevosia muutti takaisin kotiin ja aloin taas painaa töitä ihan täysillä. Nyt näen, että se ei ollut millään tavalla järkevää, että työskentelin taas kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa. Syksyllä 2017 tähän tulikin sitten taas totaalinen stoppi. Aloin saada todella pahoja paniikkikohtauksia jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi mennä tallille. Avomieheni oli jo koko kevään ja kesän työskennellyt kanssani tallilla jätettyään oman päivätyönsä; jätin kokonaan hänen vastuulleen hevosista huolehtimisen ja lukittauduin jälleen neljän seinän sisälle; en halunnut nähdä ketään muuta kuin lapsiani tai avomiestäni enkä edes puhua kenenkään muun kanssa.

Näihin aikoihin mielenterveyshoitajani, jonka kanssa olemme tavanneet 1-3 viikon välein koko ajan mielisairaalassa vietetyn jakson jälkeen, alkoi epäillä, että kyseessä olisikin kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä ainoastaan vakava burnout ja siitä syntynyt masennus. Mitä enemmän itsekin asiaa mietin, etsin tietoa ja luin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivien ihmisten tarinoita, sitä enemmän aloin ymmärtää omaa käytöstäni. Joulukuussa 2017 psykiatri viimein vahvisti diagnoosin ja lääkitys uusittiin täysin.