Moi.
Olen tänä vuonna 34 vuotta täyttävä nainen. Oon jännässä tilanteessa. Tai varmaan kohtalotovereitakin on, mutta aina tätä elämää katselee ja kokee vain täältä omasta pisteestä. Olen aina ollut sinkku vaikken niin tahtoisi. Lyhyitä tapailuita, ihastumisia, tykästymisiä ja rakastumisia elämään on mahtunut, mutta hommat ovat sitten aina päättyneet yleensä siihen, että miesten kiinnostus on loppunut. Eli mussa on kai jokin pahasti vikana.
Aluksi on aina ihanaa. On paljon viestittelyä, puhelinsoittoja, usein näkemistä. On kauniita sanoja: kuinka voit olla sinkku, olet kyllä vaimomatskua, kuinka voit olla edes olemassa, olen kyllä onnekas kun olen tavannut sinut. Ja vastavuoroisesti pulppuan onnellisena takaisin hellyyttä ja kauniita sanoja suoraan sydämestä.
Sitten homma alkaa lässähtää, miesten kiinnostus hiipuu ja lopulta homma päättyy. Kun asiasta hyvässä hengessä keskustellaan, saan edelleen kuulla olevani ihana, aurinkoinen ja usein päättymisen jälkeen jatkankin kavereina miesten kanssa, joiden kanssa tapailin. Tekemisissä emme ole kuin sattumalta, ja riitoja ja välienmenemisiä ei ole ollut koskaan kenenkään kanssa.
Tuntuu niin hassulta, että olen tässä kohtaa elämääni ja edelleen ilma puolisoa ja perhettä. Olen siis samassa pisteessä missä olin vaikkapa 12 vuotta sitten. Ja surulliseksi tilanteen tekee se, että lapsia rakastavana ihmisenä ja lasten parissa työskentelevänä taidan jäädä ilma omia palleroita.
Jännää, että elämä meni näin. Viimeisimmän päätyyneen muutaman kuukauden tapailun jälkeen on alkanut tuntua siltä, että mikään ei enää kiinnosta. Olen ollut koko ikäni aktiivinen ja liikunnallinen. Nyt rakkaisiin harrastuksiin lähteminenkin on alkanut tuntua pakkopullalta.
Lisäksi töissä teen huomaamattani runsaasti ylitunteja, joista kaikista ei edes makseta... Ahdistaa lähteä töistä kotiin, töissä sentään tunnen itseni tärkeäksi ja merkitykselliselliseksi ja saan kehuja siitä kuinka hyvin hoidan työni ja teen usein muidenkin osuudet projekteissa. Esimiehetkin patistelevat välillä töistä jo kotiin.
Tinder. Saatan selata sitä ja painaa rastia. Ihmisissä ei sielläkään ole mitään vikaa, mutta en vain kiinnostu. Kukaan ei herätä enää oikeastaan ihastumisen tunteita. Ja jos oikein villiinnyn eli laitan jollekin henkilölle sydämmen ja sattuman oikuista tulee match, en jaksa laittaa viestiä tai jaksa välttämättä edes vaatata, jos toinen ottaa yhteyttä.
Olenko kenties sairastunut masennukseen joka kerta päättyneiden suhteiden/tapailuiden vuoksi? Ruokakaan ei oikein maistu tai ei ole nälkä. Ja olen kyllä laihtunutkin viimeisen homman päättymisen jälkeen.
Miten kaivaa takaisin energisyys, iloisuus ja usko tulevaisuuteen? Millä välineillä te muut nousette elämän kuopakkeista, joita sydänsurut aiheuttaa?
Olen tänä vuonna 34 vuotta täyttävä nainen. Oon jännässä tilanteessa. Tai varmaan kohtalotovereitakin on, mutta aina tätä elämää katselee ja kokee vain täältä omasta pisteestä. Olen aina ollut sinkku vaikken niin tahtoisi. Lyhyitä tapailuita, ihastumisia, tykästymisiä ja rakastumisia elämään on mahtunut, mutta hommat ovat sitten aina päättyneet yleensä siihen, että miesten kiinnostus on loppunut. Eli mussa on kai jokin pahasti vikana.
Aluksi on aina ihanaa. On paljon viestittelyä, puhelinsoittoja, usein näkemistä. On kauniita sanoja: kuinka voit olla sinkku, olet kyllä vaimomatskua, kuinka voit olla edes olemassa, olen kyllä onnekas kun olen tavannut sinut. Ja vastavuoroisesti pulppuan onnellisena takaisin hellyyttä ja kauniita sanoja suoraan sydämestä.
Sitten homma alkaa lässähtää, miesten kiinnostus hiipuu ja lopulta homma päättyy. Kun asiasta hyvässä hengessä keskustellaan, saan edelleen kuulla olevani ihana, aurinkoinen ja usein päättymisen jälkeen jatkankin kavereina miesten kanssa, joiden kanssa tapailin. Tekemisissä emme ole kuin sattumalta, ja riitoja ja välienmenemisiä ei ole ollut koskaan kenenkään kanssa.
Tuntuu niin hassulta, että olen tässä kohtaa elämääni ja edelleen ilma puolisoa ja perhettä. Olen siis samassa pisteessä missä olin vaikkapa 12 vuotta sitten. Ja surulliseksi tilanteen tekee se, että lapsia rakastavana ihmisenä ja lasten parissa työskentelevänä taidan jäädä ilma omia palleroita.
Jännää, että elämä meni näin. Viimeisimmän päätyyneen muutaman kuukauden tapailun jälkeen on alkanut tuntua siltä, että mikään ei enää kiinnosta. Olen ollut koko ikäni aktiivinen ja liikunnallinen. Nyt rakkaisiin harrastuksiin lähteminenkin on alkanut tuntua pakkopullalta.
Lisäksi töissä teen huomaamattani runsaasti ylitunteja, joista kaikista ei edes makseta... Ahdistaa lähteä töistä kotiin, töissä sentään tunnen itseni tärkeäksi ja merkitykselliselliseksi ja saan kehuja siitä kuinka hyvin hoidan työni ja teen usein muidenkin osuudet projekteissa. Esimiehetkin patistelevat välillä töistä jo kotiin.
Tinder. Saatan selata sitä ja painaa rastia. Ihmisissä ei sielläkään ole mitään vikaa, mutta en vain kiinnostu. Kukaan ei herätä enää oikeastaan ihastumisen tunteita. Ja jos oikein villiinnyn eli laitan jollekin henkilölle sydämmen ja sattuman oikuista tulee match, en jaksa laittaa viestiä tai jaksa välttämättä edes vaatata, jos toinen ottaa yhteyttä.
Olenko kenties sairastunut masennukseen joka kerta päättyneiden suhteiden/tapailuiden vuoksi? Ruokakaan ei oikein maistu tai ei ole nälkä. Ja olen kyllä laihtunutkin viimeisen homman päättymisen jälkeen.
Miten kaivaa takaisin energisyys, iloisuus ja usko tulevaisuuteen? Millä välineillä te muut nousette elämän kuopakkeista, joita sydänsurut aiheuttaa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Se voi olla mahdollista. Masennushan liittyy usein johonkin toteutumattomaan toiveeseen. Siihen, kun tajuaa, ettei saavuttanutkaan sitä, mitä toivoi. Kyllä mä kävisin juttelemassa työterveyslääkärillä asiasta. Ei kannata päästää tilannetta kehittymään pahaksi. Vaikutat tosi kivalta ihmiseltä, ei vain ole tullut sopivaa ihmistä kohdalle. Voimia tuohon prosessiin ja sen käsittelyyn. Ja muista, että vielä ehtii hyvinkin vauva-asioita elämässä jos sopiva eteen putkahtaa ja muitakin keinoja on.
Tuttu tilanne. Minulla ei valitettavasti ole siihen mitään viisasta sanottavaa. Luultavasti niillä joilla on vaikeaa löytää suhdetta ei ole hyviä neuvoja itselleen eikö muille, ja taas niillä jotka löytävät suhteen tosi helposti ei ole muita neuvoja kuin että senkun vain etsit suhteen...
Muistutan kuitenkin, että sinulla on enää enintään 5 vuotta aikaa tulla raskaaksi. Joillain onnistuu yli nelikymppisenäkin, mutta sen varaan ei kannata laskea kun et voi tietää omaa tilannettasi ennen kuin olet yrittänyt, ja silloin se tieto tulee liian myöhään. Samalla kun teet ratkaisuja parisuhdeasioissa, mieti erillisenä asiana miten tärkeää lapsensaanti on sinulle ja mikä on suunnitelma b siinä asiassa. On täysin mahdollista, että löydät pian jonkun hyvän miehen, joka on valmis tekemään lapsen tai pari melkein heti, ja sitten elätte onnellisina elämän loppuun asti (yllättävän moni onnistuu tässä oikeasti). Tai sitten menet paniikkiratkaisuna suhteeseen ensimmäisen vastaantulijan kanssa. Tai et löydä ketään etkä saa yhtään lasta, tai löydät jonkun, mutta liian myöhään, tai löydät jonkun joka jättää sinut 40-vuotiaana. Tai hankit lapset yksinään. Mieti.