Tämä ei nyt koske mitään tiettyä palvelua vaan on enemmänkin abstrakti kysymys.
Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi palveluista, joihin voi ottaa yhteyttä kokiessaan kiusaamista tai henkistä väkivaltaa, jos siellä käytännössä työskentelee ihmisiä, jotka suhtautuvat hyväksyvästi kiusaamiseen tai henkiseen väkivaltaan ?
Mitä hyödyttää vain jakaa sitä että joo mua on kiusattu, että voi voi niin on monia muitakin, että kun sille ei valitettavasti voi mitään, että nyt sun elämä on sitten varmasti tosi kurjaa ja sun varmaan pitäisi puhua siitä kurjuudesta lopun ikääsi selvitäksesi. Mä olen ihmetellyt tuota jo 30 vuotta.
Miksi ei voi lähteä samanlaisesta asenteesta kuin tehokkaimpien koulukiusaamisprojektienkin yhteydessä ? Tai enemmänkin nollatoleranssista kiusaamiselle ja henkiselle väkivallalle ?
Mutta mitä hyötyä on esimerkiksi palveluista, joihin voi ottaa yhteyttä kokiessaan kiusaamista tai henkistä väkivaltaa, jos siellä käytännössä työskentelee ihmisiä, jotka suhtautuvat hyväksyvästi kiusaamiseen tai henkiseen väkivaltaan ?
Mitä hyödyttää vain jakaa sitä että joo mua on kiusattu, että voi voi niin on monia muitakin, että kun sille ei valitettavasti voi mitään, että nyt sun elämä on sitten varmasti tosi kurjaa ja sun varmaan pitäisi puhua siitä kurjuudesta lopun ikääsi selvitäksesi. Mä olen ihmetellyt tuota jo 30 vuotta.
Miksi ei voi lähteä samanlaisesta asenteesta kuin tehokkaimpien koulukiusaamisprojektienkin yhteydessä ? Tai enemmänkin nollatoleranssista kiusaamiselle ja henkiselle väkivallalle ?
Vastaukset 88
Vanhimmat
Ja saat nämä aikuisiän kiusaajat kiinni miten? Kaikkiko samanaikaseen puhutteluun? Kenen toimesta? Miten määrittelet kaikki aikuisiän kiusaamistapaukset? Montako noita kiusaamistapauksia ajattelet olevan?
Entä voivatko aikuiset asettaa toisilleen avoimia kysymyksiä? Ja jos voivat niin minkälaisia? Mitä jos joku kokee itselleen asetetun kysymyksen kiusallisena ja ennenpitkää kiusaamisena? Kuka kuulee kysymyksen asettajaa? Montako kysymystä ajattelet nousevan vuodessa tutkittavaksi ja kuka niitä tutkii? Entä kuka tutkii kysymysten tutkijoita? Kuka tekee lopulliset määrittelyt? Mistä varat?
En tarkoita lainkaan mitään tuollaista enkä kenenkään kiinni ottamista yhtään mistään, vaan ainoastaan sitä että minä kokisin sen suurimmaksi avuksi että auttava taho periaatteessa ja eettisesti ei lainkaan hyväksyisi kiusaamista.
Ei siitä tarvitse niille kiusaajille edes mitään kertoa.
Koska minulle suurin ongelma on vaistota se että kiusaaminen eettisesti hyväksytään. Siitä tulen hyvin huonovointiseksi ja sitten ihmetellään mikä minulla on.
Sekin tuottaa huonovuontisuutta kun he alkavat kuvitella noin kuten sinä että minun mielestäni niille kiusaajille pitäisi tehdä jotain. Olen hyvin lempeä ihminen ja jos suinkin mahdollista haluan jättää kiusaajat rauhassa elämään omaa elämäänsä. Ei heille tarvitse tehdä mitään. Ei vain pitäisi eettisesti siunata kiusaamista.
Koska mielestäni jos auttajalla itsellään ei ole eettisesti nollatoleranssia kiusaamiseen hän tietyllä tapaa menee siihen mukaan.
Jos mä olisin auttaja ja joku kertoisi kiusaamisesta, vastaisin; "Mikäli tieto pitää paikkansa, se on epäilyksettä väärin." Mitään sen enempää en veivailisi.
Siksi lopetan täällä palstallakin koska en aio asiasta enää veivailla. Veivasin 30 vuotta.
"Miksi ei voi lähteä samanlaisesta asenteesta kuin tehokkaimpien koulukiusaamisprojektienkin yhteydessä ? "
Jos tunnistat oman aloituksesi, niin näin kirjoitit. En tiedä, tiedätkö mitään tehokkaimmista koulukiusaamisprojekteista, mutta ovat nimenomaan tehokasta toimintaa. Siksi seurasi kysymystulva, että miten voi aikuisten maailmassa toimia samoin.
No ehkä huonosti ilmaistu kun pidin vahingossa itsestäänselvyyteenä ettei samoilla käytännöillä kuin lapsilla, mutta olen havainnut ympärilläni sellaista, että koulukiusaamista on tehokkaasti saatu kuriin nollatoleranssilla, siis sillä että ketään ei kiusata ja piste,
mutta vaivatessa veivailu on loputonta.
Niin ajattelin että tuo voisi tavallaan päteä aikuisiinkin. Kyllä ainakin noihin mun narsistiin ja psykopaattiin. Siis ei he oikeastaan käytännössä voi kiusata kuin siinä rajoissa missä on se tunnelma että se hyväksytään, vaikka luonne ei muutukaan.
Jos mä olisin voinut kertoa kertoa niille koko ajan, että kyllähän ne kaikki auttajatkin jo paheksuu tuollaista, niin kyllä se sitä hilltsisi ilman mitään toimia ja se kun kerron että auttajat laittaa vain vettä myllyyn, niin kyllähän he siitä innostuu jatkamaan..
No minä nyt sanon sinulle: Älä ota vastaan minkäänlaista muuta informaatiota ja ohjetta kuin sellaista, missä on lähtökohtana että nollatoleranssi kiusaamiselle. Noin voit lakaista muunlaisen ikkunasta ulos eikä sitä tarvitse edes pohtia. Sitten voit sanoa niille kiusaajillesi että kaikki auttajat paheksuu sellaista kiusaamista. Etkä edes valehtele koska muunlaiset eivät auttajia sinua kohtaan ainakaan ole.
Aivan. Kesti monta vuotta päästä tähän pisteeseen, koska koko aika neuvottiin muuta.
Fyysisesti etuoikeutetut ihmiset? Ymmärrän mitä taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen näkökulmaa, joka näkökulma on hieno. Kuten myös ajatus siitä, että vanhenemme ja ikä usein tuo tullessaan säröjä terveyteemme. Usein iän myötä kuin liuvumme pois täydellisemmästä terveydestämme kohti vammaisen maailmaa.
Mutta hyvin väsynyt toistaiseksi terveenä ihmisenä olen koko ajan painostettuna ajattelemaan sairaita ja kaikkea heidän kauttaan.
Minun harras toiveeni on saada pysyä terveenä ja saada kokea elämää itseni kautta ilman, että minua kampitettaisiin niin usein. Muu vuorovaikutus on hyvin tervetullutta esim. autistin silmin näkemiseksi. Mutta se, että terveitä nimitellään etuoikeutetuiksi, on väärin koska tämä nyt vain tulee ja on toivottavaa ja tervetullutta. Tämän puolesta taistellaan ja on arvona useimmille vapaavalintainen ykkönen. Mahdollisimman iso terveysaste myös vammaisille on tärkeää useimmiten.
En hyväksy, että oikeutta terveyteen, minun oikeuttani elää tällaisena kuin haluan elää kyseenalaistetaan. Etuoikeutettu ihminen on jotain muuta kuin luonnostaan terve... Luonnollista terveyttä ei pidä verrata esim. rodullisiin etuoikeuksiin tai muuhun eettisesti kyseenalaiseen etuoikeuteen. Jota termiä etuoikeus käytetään juuri noissa yhteyksissä.
Kiusaamisesta puheen ollen.
Olet oikeassa. terveillä pitäisi olla oikeus terveyteensä kuten esim. minullakin ennen vammautumistani. Se ei ole mikään etuoikeus.
Ne jotka kyseensalaistaa toisten oikeuden terveyteensä, ovat mielestäni väärässä. Oman vammaisuuden takia ei ole eettistä kyseensalaistaa kenenkään toisen oikeutta terveyteensä. Siinähän mennään sitten kaikki alämäkeen jos niin tehdään. Mutta vammaisia pitäisi tukea terveeksipäin. Siis oikeasti terveeksipäin mikä ei ole sama kuin sopeuttaminen vammaiseksi, mutta ei se ole sitäkään, että yritetään muuttaa muuksi kuin mitä on. Ei ole oikeasti edes mahdollista muuttua muuksi kuin mitä on kuin ainoastaan siinä määrin kuin luonnollista kasvua voi tapahtua. Sen enemmän väkisin muuttaminen vaurioittaa väistämättä.
Ja minun mielestäni luonnollinen vanheneminen ja vammautuminen ovat täysin eri asioita. Ei vanha ole mitenkään sama kuin vammainen tai vanheniminen samaa kuin vammautuminen.
Tulee tässä taiteiljoista mieleen vain lehdestä lukemani Aira Samulin. Mielestäni ihanteellinen esimerkki ikääntymisestä.
Mutta erittäin harvinainen.
minua ei useinkaan sillä perusteella uskota, että kertomani asia, ilmiö tai kokemus on harvinainen. Minun mielestäni sillä ei ole niin merkitystä silä harvinaisuudella.
Mun elämässä on vaikka kuinka paljon sitä ns. "harvinaista", Se harvinainen alkaa tässä jo olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ehkä ihmiset ei huomaakaan kuinka yleistä harvinainen on, koska aina kun tulee ajateltu "harvinainen" vastaan siltä suljetaan silmät.
Eli nähdään vain asiat joista on etukäteisuskomus, että se on yleistä. Tuli vain mieleen sanasta harvinainen. Maailma on aivan täynnä kaikkea harvinaista, jos realistisia ollaan oikeasti ja avataan silmät sille...
"Mun elämässä on vaikka kuinka paljon sitä ns. "harvinaista", Se harvinainen alkaa tässä jo olemaan enemmän sääntö kuin poikkeus. Ehkä ihmiset ei huomaakaan kuinka yleistä harvinainen on, koska aina kun tulee ajateltu "harvinainen" vastaan siltä suljetaan silmät. "
Tuota ajatellut tänään. Minulla myös muutama juttu joka menee noin. Hyvää tahtovat ihmiset ovat, minä mukaan lukien, vähän kuin yhdessä sotkeneet ainakin minun asiani.
Taas kerran, minulla mielessa, että en voi muuta kuin muuttaa maasta. Jonnekin, missä kukaan ei tunne minua eikä osaa etsiä minusta sitä tietoa jota joudun pakenemaan. Nimenmuutoskin olisi välttämätön. Eikös sen saa kerran vaihtaa.
Tässä tultu mentyä vellinkeittäjien ja piirakanleipojien paksuposkisessa laumassa vuosikymmenet, niin ettei ymmärrä enää itsekään että se en ole minä joka siinä elää.
Joo, "apu" vaan vieraannutti minua itsestäni.
Mutta olen nyt ymmärtänyt toisenkin syyn miksi suomalainen psykologia ei minulle sovellu: Minulla ihan oikeasti on erilainen tunnemaailma kuin mitä ihmisten tunnemaailmasta suomalaisen psykologian perusoppikirjoissa (ainakin niissä vähän vanhentuneissa) opetetaan.
Mua ei mitään auta oikeassa elämässä se että joku pänttää jotain puolivanhentunutta psykologian perusoppikirjaa ja yrittää sitä soveltaa minuun. Jos auttaisi niin halvemmaksi tulee yhteiskunnalle että luen ne kirjat itse.
Olen nyt itse hankkinutkin kirjan joka pohjautuu uusimpaan tietoon tunteiden muodostumisesta, ja kyseenalaistaa vanhoja malleja...
Mä aion nyt elämäntehtäväkseni tehdä taidetta psykologian oppikirjoista poikkeavasta tunnemaailmasta, niin vähän huonosti sopisi tähän jotenkin avuksi se niiden oppikirjojen soveltaminen minuun.,
Olen aika inspiroitunut tästä uudesta elämäntehtävästä, vaikka se on vasta ihan aluillaan.
Mä teen niistä narsistien kieltämistä tunteista oikein liioitellun tunteellisesti taidetta. Eikö olekin hyvä idea ?
Kaikki mun hävetty tunteellisuus oikein näkyvästi esiin. Ja sit mä mainostan mun narsisteille kuinka saan somessa seuraajia tälle yltiötunteelliselle näytökselleni...
Kuulostaa kivalta :)
Ehkä minä tuolla aiemmassa vähän liioittelin, että minun pitäisi muuttaa maasta... Mutta pitkän lenkin raittiissa ilmassa vaati että pääsin ajatuksesta.
Vai kävikö siinä niin että menetin järkeni siellä hapekkaassa ulkoilmassa enkä enää ymmärrä että minun pitäisi muuttaa maasta.
Voisinkohan minä alkaa tekemään jotain "lähtötaidetta", jossa olisin aina satamassa tai lentokentällä ja olisi vain sitä lähdön tunnelmaa ja taivaanrannassa siintelisi parempi tulevaisuus.
No en mä kestäisi elää Suomessa, jos en pitäisi koko ajan jotain nettiyhteyksiä ulkomaille ja välillä kuvittelisi olevani siellä.
Siis ymmärrän tunteesi. Kannattanee henkisesti elää vain puoliksi Suomessa.
Täällä on todellakin aika ahdasta verrattuna maailman menoon ainakin mitä erilaisuuden suvaitsemiseen tulee. Mittasuhde ero on siinä valtava.
Mulla on vielä tullut mieleen vähän kritiikkiä "avusta",
Miksi "auttajat" käsittelevät tunneasiota huomioimatta toisen tunteita ?
Eikö se ole hieman ristiriitaista ?
Mielestäni jos ei halua huomioida autettavan tunteita on parempi olla puhumatta tunneaiheita.
Mun psykopaatti sano hyvin puhelun lopuksi: Palataan...niin jos palataan ..
Suomalaiset ammattiauttajat on koulutettu etsimään vaikeuksien syytä ihmisestä ja hänen elämänhistoriastaan. Tämä on oikea lähestymistapa silloin, kun ongelma todellakin on asiakkaalla itsellään, kuten vaikkapa bipolaarinen häiriö. Mikäli ihminen on henkisen väkivallan uhri, useimmat auttajat pahentavat hänen tilannettaan syyllistämällä. Koulutuksensa mukaisesti auttajan johtoajatuksena on, että syy löytyy aina asiakkaasta itsestään. Näin ajaudutaan käsitykseen, että väkivalta on seurausta uhrin vääränlaisesta käyttäytymisestä, ulkonäöstä, taustasta, osaamattomuudesta, perheestä tai perheettömyydestä. Auttaja kaiketi ajattelee, että asiakasta sopivasti uudelleen muovaamalla päästään tilanteeseen, jossa häneen ei enää kohdisteta henkistä väkivaltaa. "Parhaassa" tapauksessa hänet saadaan lähtemään työpaikasta tai koulusta tai hänelle jopa löydetään diagnoosi, joka selittää hänen "vaikeutensa sosiaalisessa kanssakäymisessä". Tässä kohtaa uhrilla toivottavasti on vielä voimia jäljellä niin, että hän lopettaa hoitosuhteen alkuunsa. Muutoin seuraa vain lisää sisäistä sekaannusta ja itsesyytöksiä, ehkä tarpeettomia masennuslääkityksiä.
Olen ollut työpaikassa, jota hallitsi kunnon sekopään johtama kiusaajaporukka. Jouduin itsekin uhriksi ja lopulta päädyin työterveyteen valittelemaan oireitani ja kertomaan mistä ne johtuvat.
Syyllistäminen alkoi välittömästi, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt. Lääkäri ei tuntunut hetkeäkään ajattelevan, että syy voisi olla muualla kuin minussa. Häneen puheensa vaikuttivat oudoilta kuten, että vanhemmilla työntekijöillä on oikeus toimia, kuten tahtovat, eivätkä nuoremmat saa lähteä vaatimaan heiltä asiallista käytöstä. Käsitin, että kyseisen tohtorin juttusilta kannattaa poistua mahdollisimman pian. Myöhemmin, toivuttuani olen tietysti lukenut varmaan liikaakin kiusaamisilmiöstä ja yhteiskunnan kyvyttömyydestä sen edessä. Liki kaikki uhrit tuntuvat törmäävän samaan seinään. Sivullisten ja auttajien toiminta/toimimattomuus tuntuu olevan osa henkistä väkivaltaa. Uhri jää yksin. Selviytyminen tapahtuu ystävien ja läheisten tuella.
Joo hyvä kirjoitus.
Maailmassahan tapahtuu vaikka mitä mikä ei voi johtua ihmisestä itsestään. Se on fakta.
En tiedä, mihin sinä olet joutunut, mutta minä en voi tuohon yhtyä. Työterveyslääkäri tosin kokeili kepillä jäätä ja kysyi minulta kiusaamistilanteessa, olenko ajatellut vaihtaa työpaikkaa. Jos nyt olisin tyyppiä joka imisi isteensä kaiken sellaisenaan, niin tuonkin olisin voinut niellä. Sen sijaan sanoin heti, että en missään nimessä aio vaihtaa työpaikkaa, ei tule kuuloonkaan.
Siitä seurasi se, että kävin silloin tällöin kyseisellä työpaikkalääkärillä ja hyviä keskusteluja meillä oli. Myös muissa tilanteissa olen aina pitänyt puoleni terapeuttien kanssa. Täytyy muistaa aina tuoda oma näkökanta esiin, että ei lähde heti imemään syyllisyyttä itseensä, vaan ilmaisee oman hyvin perustellun kantansa.
Jos toimisin toisin kuin olen toiminut, olisinkin ilmeisesti heikompi ihminen... joka sitten kaipaisi ehkä toisenlaista vahvistusta kuin mitä sinnittely epäsuotuisissa olosuhteissa voisi minkään työpaikkalääkärinkään tuella olla.
Asioilla on monta puolta, eikä liikenne ihmisten välillä käy vain yhteen suuntaan.
Nimenomaan auttajat voivat olla ihan hyviä jos osaa pitää puolensa, mutta jos ihminen menee pyytämään apua siihen että hänellä on sellainen ongelma, ettei hän ole osannut eikä osaa pitää puoliaan ja häntä on helppo manipuloida, tilanne on katastrofaalinen, koska auttajat itse innostuvat manipuloimaan ja käyttämään valtaa sen sijaan että opettaisivat kuinka sellaiselta puolstaudutaan. Ja mä ihmettelen kuinka auttajat ajattelee sen eettisesti.
Ja varsinkin jos on halvaantunut on vaikea ilmaista itseään ja omaa kantaansa tehokkaasti. Siksi mun mielestä kykyä siihen ei pitäisi edellyttää ainakaan halvaantuneiden kohdalla tai halvauksen ollessa se nimenomainen ongelma. .
Mutta mä kyseenalaistan sen miksi auttajan kanssa tulee ylipäätään asetelmaa jossa pitää pitää puolensa, jotta asiat menevät hyvin ?
Mistä johtuu, että pitää pitää puolensa ?
Miksi kohdellaan huonosti heti jos ei aktiivisesti pidä puoliaan ?
"auttajat itse innostuvat manipuloimaan ja käyttämään valtaa sen sijaan että opettaisivat kuinka sellaiselta puolstaudutaan."
Niin mutta sinun kohdallasi asia olikin muistaakseni niin, että et niitä oikeita ammattilaisia ollut käyttänyt, niin ei silloin heitä voi arvostellakaan. En usko oikeiden ammattilaisten innostuvan sairaan ihmisen manipulointiin. Eihän sellainen mistään ole kotoisin.
Jos joku, esim. minä haastavassa tilanteessa, niin kaipa ensimmäinen vaihtoehto ennen suurempia korjausliikkeitä, jotka jollekin työterveyshuollolle olisivatkin olleet täysin mahdottomia työterveyshuollon alkuaikoina, ennen vakiintunutta asemaa. Niin kaipa se ensimmäinen vaihtoehto tilanteen korjaamiseksi olen silloin minä. Tavalla tai toisella. Jos työilmapiiri on huono, niin lähinnä pomojen asia johtaa paremmin. Siihenkin on usein mahdoton puuttua, ja ainakin valittaja saa lähteä seuraavien vähennysten yhteydessä.
Muuten on hyvä jos työterveyshuolto pystyy tukemaan kiusattua henkisesti puolustautumaan, tai pysymään irti riidoista, katsomaan niitä yläpuolelta, asettumaan ala-arvoisen mittelön ulottumattomiin, kohottamaan itsensä... kehittymään ihmisenä...
Tavoite saavutettu mitä tulee naurettaviin ala-arvoisiin kisojen virittelyihin.
Kiitos valveutuneen työterveyslääkärin ja asiakkaan yhteistyön. Pienikin lause, kun se on asetettu oikein, voi olla korvaamattoman arvokas apu tukalassa tilanteessa olevalle.
"Mistä johtuu, että pitää pitää puolensa ?"
Ilmaiset sen, mitä tahdot, tietenkin. Jos et tahdo mitään niin eiköhän ne suuremmat olleet sitten siinä.
Tuosta olen samaa mieltä, että sanojen asettelu hyvin on erittäin tärkeää. Sitä mun auttajat ei niin ole ymmärtäneet vaan sanotaan aina että sanat on vaan sanoja.
Just siitä tulee niitä ristoriitoja kun mun mielestä sanat pitää asettaa tarkasti oikein ja se on erittäin ensiarvoista. Ja mä olen aina suhtautunut elämään niin. Mutta sitten kun etsin "apua" niin sanoja myllättiinkin ihan miten sattuu, kun sanat on vaan sanoja ja on suurinpiirtein samantekevää mitä puhutaan kunhan puhutaan ettei ole yksinäinen. Ja kun mä koen just päinvastoin. Mulla on mukavaa kun olen yksin ja sanat hyvässä järjestyksessä päässä, paljon mukavampaa kuin seurassa ja sanat pyörien päässä mullinmallin.
Mutta kun sekin on vika jos on tarkka siitä että asiat sanotaan oikein.
Kun mä koen niin että toiseen ihmiseen ei sopisi käyttää valtaa vaikkei hän sanoisi yhtään mitään eikä pitäisi puoliaan, jos ollaan vilpittömästi hänen parhaakseen.
Mistä nyt sitten puhutaankaan. Vallankäyttöä on jossakin aina... ihan aina. Toisinaan näkymättömämpää ja toisinaan näkyvämpää.
Minusta on täysin välttämätöntä että on tiettyjä velvollisuuksia ja sääntöjä, sekä velvollisuus noudattaa esim. lakia. Löydän lukemattomia esimerkkejä joissa vallankäyttö on erittäin toivottavaa ja välttämätöntä.
Mun mielestä mykkänä nököttävä ei ole taitavaa puhujaa alempiarvoisempi eikä ansaitse häneen kohdistettavan sen enempää henkistä valtaa kuin taitavaan puhujaankaan.
Mulla kun on tämä harvinaisempi kokemus siitä, että mä olen tavallaan kumpaakin. Kokemusta on ilmaisukyvyttömyydestä monella tapaa ja myöskin aika taidokkaasta ilmaisusta.
Ilmaisu ja kommunikointi voi olla melkein mahdotonta tässä asemassa, jossa kiteytyy moni sosiaalisesti kielletty tabuaihe. Sen lisäksi että niihin liittyy henkilökohtaisia koteloituneita traumatuntemuksia, jotka saattaa vetää takaisin lapsen mykistettyyn, kyvyttömään ja vallattomaan moodiin, niin yritykset usein myös kilpistyy vastaanottajan tunneperäisiin torjuntoihin ja hyökkäyksiin aikuisilta normien edustajilta.
Mitä sitä PiTÄÄ piirtää kuvistunnilla kun käsketään piirtää oma perhe? Mitä SAA kirjoittaa äikän aineeseen tehtävänantona minun perhe?
Kyllä minä vakaviakin pahoinpitelyjä ja väärinkäytöksiä olisin voinut kohdata, mutta kun niistä ei saa puhua ja pahimmillaan käännetään asiat vielä minun syyksi. Jos normit (enemmän tai vähemmän julkituodut) kehottaa elämään itselle (lapselle, uhrille) tuhoisassa toisten laskettelemassa valheessa on uhrin tilanne mahdoton.
Kyllä minä olisin ollut aina valmis kehittäämään ilmaisuani ja kommuniakaatiotani näissä asioissa. Kuten olemme nähneet, vastaanotto on yhä uudelleen traumatisoivaa.
Ja koska olen ilmeisesti valehtelijaksikin leimattu, niin ei varmaan tarvitse sitten olla tekemisissä. Eiköstä niin.
Muistui tästä mieleen hassu muisto koulusta.
Kuten olen kertonut niin yleensä sain luokan parhaita numeroita lähes kaikesta, mutta kerran sitten kirjoitin äidinkielen aineen siitä kuinka kurjaksi tunnen olonni koulussa. Sain siitä aineesta sitten huonoimman numeron kuin mistään koko koulaikana oli joku seitsemän kieppeillä se numero. Noh, menin opettajalta kysymään miksi olen saanut niin huonon numeron aineestani. Opettaja sanoi: "Odotas minä katson sitä vähän " ja sitten vähän ajan päästä hän pyysi hakemaan aineen ja siinä oli numero vaihdettu kahdeksan puoli. Olikohan tabuaihe..heheh
Tilanne oli tuo minullakin, mutta nyt minulla menee vähän paremmin kun olen lopettanut avun etsimisen ihmisiltä. Paitsi ihan konkreettisissa asioissa.
On karu ajatus, että väkivallan uhrin pitää suomalaisessa yhteiskunnassa pystyä puolustamaan itseään nyt jo auttajiakin vastaan. Mihin kukaan tarvitsee tällaista "apua"?
Kiusaamisen uhri huomaa olevansa keskellä merkillisiä kuvioita, jollaisia hän ei tod.näk. aiemmin ole uskonut olevan olemassa. Itse olin tuolloin aikuinen ihminen ja olin täysin ymmälläni. Voin vain kuvitella, mitä lapsen tai nuoren psyykelle tapahtuu tilanteessa, jossa osa ympärillä olevista ihmisistä ei enää noudata yleisiä arvoja ja käytöstapoja, vaan kohtelee häntä toistuvasti epäihmisenä. Tätäkin pahempaa on, että ne, jotka tilanteen näkevät ja tietävät, hyväksyvät sen olemalla kuin ei mitään. Jos sitten lapsen hakiessa aikuisilta apua tulee ikään kuin nyrkkiä palleaan, henkinen murtuminen ja seuraukset tulevaisuuteen ovat jokseenkin selviö.
Minua työpaikkakiusanneet uhkasivat järjestää vaikeuksia. Heidän päätavoitteensa oli, että menetän työni ja toimeentuloni. Erikoisten tapahtumien alettua olin tietenkin todistellut, miten asiat oikeasti olivat, mutta tämä johti uusiin ja yhä pahempiin hyökkäyksiin. Mennessäni työterveyteen en ollut pystynyt nukkumaan lainkaan muutamaan vuorokauteen. Siinä tilassa en taatusti pystynyt argumentoimaan älykkäästi. Vielä vähemmän olin varautunut tai kyvykäs puolustautumaan lääkärin edessä. Vähän myöhemmin jaksoin hankkiutua toiselle lääkärille, jolla ei ollut kytköksiä työnantajaan. Hän ymmärsi tilanteeni hyvinkin ja auttoi todella.
Koska henkisen väkivallan uhri ei valu verta, häntä ei ehkä mielletä väkivallan uhriksi, mutta sitä hän todellakin on. Hänellä shokki päällä ja tämä pitäisi lääkärien, hoitajien sekä terapeuttienkin ymmärtää.
Muuten: jos googlettaa ohjeita kiusatuille englanniksi, huomaa, että toisaalla henkisen väkivallan uhreja ohjeistetaan vaihtamaan auttajaa välittömästi, mikäli tämä alkaa syyllistämään. Mielenkiintoinen kulttuuriero.
Kuka-olikaan- nutcase kirjoitti:
"On karu ajatus, että väkivallan uhrin pitää suomalaisessa yhteiskunnassa pystyä puolustamaan itseään nyt jo auttajiakin vastaan. Mihin kukaan tarvitsee tällaista "apua"?"
"Muuten: jos googlettaa ohjeita kiusatuille englanniksi, huomaa, että toisaalla henkisen väkivallan uhreja ohjeistetaan vaihtamaan auttajaa välittömästi, mikäli tämä alkaa syyllistämään. Mielenkiintoinen kulttuuriero"
Lisäksi jotkut ihmisiä vaikeissa tilanteissa neuvovat tahot ovat sanoneet minulle, että he eivät ole "auttajia". Herää kysymys: Mitä he ovat ?
Lisäksi nyt olen kuullut jo monelta ihmiseltä liittyen keskusteluapuun ajatuksen ikäänkuin keskustelijalla olisi vain kaksi vaihtoehtoa:
a. Olla hijaa ja yksipuolisesti vain kuunnella reagoimatta
b. Esittää eriäviä mielipiteitä tai vastustaa auttettavan esittämiä ajatuksia
Olen kovasti jäänyt ihmettelemään missä on vaihtoehto c:
Kuunnella empaattisesti eläytyen toisen puheeseen ja keskustella siltä pohjalta vastustamatta sitä mitä autettava puhuu omista kokemuksistaan ?
(minä yleensä aina keskustelen niin, jos kukaan toinen ihminen kertoo minulle omia elämänkokemuksiaan. En minä yleensä koskaan sano mitään vastaan. Niin outo kokemus tuo, jos minä puhun asioistani, niin koko ajan sanotaan jotain vastaan.
Ja yleensä kun puhun jotain toisista, puhun vain tasan tarkkaan mitä he ovat itse itsestään kertoneet. En mitään muita omia keksintöjäni.
Esim. minun psykopaattini on erittäin selkeästi itse ilmaissut vastenmielisyyttä empatiaa, lempeyttä, rakkautta jne. kohtaan. Niin tavallaan kerron lähinnä eteenpäin vain hänen kokemustaan siltä pohjalta kuinka hän itse ilmaisee asian, en niinkään mitään minun kehittelemääni juttua. Enkä minä nyt häntäkään aio sen kummemmin vastustaa, selittäköön itse.
Niin siis olen ihmetellyt suuresti samaa kulttuurieroa. Se on aika silmiinpistävä.
Niin filosofinen kysymykseni on:
Miksikä ilmiöksi määritellä "apu", jota vastaan pitää kyetä puolustautumaan, jotta elämä itsellä ja muilla menisi mahdollisimman hyvin ? Olen sitä ihmetellyt nuoresta tytöstä asti. Onko se "apu" silloin todella oikea sana vai ikäänkuin peitenimi jollekin muulle ilmiölle ? Mille ?
Ja ne auttajat sanovat keskustelevansa autettavaa askarruttavista asioista, mutta harvoin he haluavat puhua mistään minua askarruttavasta. Kun ei minua oikeastaan juuri koskaan askarruta mikään muu muin "filosifiset" ja eettiset yms. kysymykset. Ja sitten he kyselevät minulta asioita, jotka askarruttavat heitä ikäänkuin ne muka olisivat minua askarruttavia asioita, vaikka ne ei kiinnoataisi minua hippustakaan.
Kyllä minulle joskus voidaan vastata: "No joo, siinä onkin sinulla pohdittavaa."
Mutta ei he ala minun kanssa edes keskustella minua askarruttavista kysymyksistä alkuunkaan. siksikin olen ihmetellyt mitä järkeä on keskusteluavussa. Siis vastailla vaan keskusteluauttajaa askarruttaviin kysymyksiin ja sitten kiitos se oli siinä. ja vielä mahdollisesti maksaa siitä paljon.
Ja yleensä vielä aina vastata samoihin kysymyksiin niin että väsyy toisteluun. Ja jos ehdottaa, että voisko välillä jotain uuttakin ajatusta, niin sitten saa arvostelun että olen kuulemma vaativa, kun eihän sitä kuulemma aina voi jotain uutta.
Ja sitten arvostellaa minua, että junnaan aina samaa, kun itse ei suostuta siirtymään keskustelun uusille tasoille ja uusiin ajatuksiin ja ideoihin .
Sen takia kun he koko ajan itse keksiii toisesta jotakin mitä tämä ei ole itse itsestään kertonut, niin varmaan sen takia he epäilee, että minäkin tekisin semmoista.
En mä nyt esim.- psykopaatiksi alkaisi ketään sanomaan aivan vastoin tämän omia puheita.
Loukkaavaa, kun minua semmoiseksikin typerykseksi on epäilty. Niinkuin että heidän pitäs huolehtia mun puolesta etten syyllisty vaikka kunnianloukkaukseen. Kai mä nyt tietenkin itse sen tiedän paremmin . En mä nyt tietenkään tietoisesti tee mitään missä olisi riski jostain rikkeestä. Se on itsestäänselvyys minulle.
Suomessa muuten nuo erilaisuuden "esitaistelijat" on niitä kaikkein karstautuneimpia hanttiinlaittajia näissä asioissa mitä minä olen koettanut tuoda esiin. Se voisi olla kertakaikkisen hupaisaa ellen olisi kärsinyt siitä niin paljon kaiken menettäen.
Mä saan jo tanssittua aika villisti ja hullunkurisesti tuohon Energy radiokanavan musiikkiin .
Kuten on todettu narsistien lapsille ei varsinaista apua ole joten ainoa apu lienee lopettaa tarjottujen kurjuuteen johtavien ajatusratojen mukaan meneminen.
Mistä ajatusradoista? En minä aio luopua hahmottamistani syy-seuraussuhteista, vaikka ne kurjia ja kovia onkin. Eikö kenelläkään muulla ole velvollisuutta koettaa muuttaa ajatusratojaan, koska sielä se piilee meikäläisten kurjuuden syy.
En mä sitä tarkottanu.
Vaan enemmänkin sitä että mä keksin omaa psykologiaa :)
Minulle riittää kunhan pystyn tekemään taidetta. Mun psykopaattikin on ilmeisesti hakeutunut taiteilijaseuraan kun kehui tuossa juuri taiteiljoita mukaviksi ihmisiksi.
Siis ei omista oivalluksistaan pidä luopua vaan niistä tarjotuista.
Psykopaatti kehui ihmisiä? Ilman takaa-ajatuksia? Haloo!
En ole tässä sitä selvittänyt mistä syystä.
Hänellä on ollut tapana matkia ideoitani,
Kun olin parikymppinen , hän tuli kaikkiin harrastuksiini perässä. ja teki kaikkea samaa ku minä mutta ei siis minun kanssani vaan mieluummin minun tilaltani.
Ehkä hän on hankkinut hyvää taiteilijaseuraa, jottei vain minulla olisi sellaista.
Sitten hän voi puhua kovin "pätevästi" siitä taiteesta ja vaikuttaa hyvin sivistyneelle mun puheita kuunneelleena. Hänellä on paljon kaikkea erilaista kerrottavaa ihmisille, kun hän toistelee mun puhumisia ja siten hänen elämä on varmaan aika mielenkiintoista kun hän voi kertoa kaikkea mun kautta oppimaansa mitä monet ihmiset ei tiedä.
Mites sun omat sosiaaliset suhteet? Kerroit jossain vaiheessa uusista kontakteista. Vai tarkoititko some-yhteyksiä?
Ilmeisesti äitisi on aika pätevä sosiaalisesti. Ehkä on sitä turha surra, jos hänellä tai hänessä ei itsessään ole muuta sisältöä.
No mä viihdyn aika vähillä sosiaalisilla yhteyksillä kun kuitenkin tiedän aina jotain sellaisia saavani jos välttämättä haluan jos en ole ihan halvaantunut. Tosin en niitä ihmisiä, jotka kiinnostaisi eniten.
Siis aiemmin elämäni on täyttynyt ihmissuhteista, joita en halua (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta), siten että ne ihmissuhteet, jotka minua olisivat kiinnostaneet ovat estyneet.
Täten en nyt halua täyttää elämääni ihmissuhteilla, joita en erityisemmin halua ja jotka ei erityisemmin kiinnosta, ettei nyt sitten taas käy samoin.
Esim. en halua jotain ystäväpalvelu ystävää halvaantuneenakaan, ettei se sitten estä jotain mielenkiintosempaa ystävää.
Kun semmonenhan vois hyvinkin estää jos esittelis ittensä niinku että mä oon joku tyyppi jolla on ystäväpalvelu ystävä.
Ja mä en usko sitäkään, että mikään esim. terapia mitenkään kehittäisi ihmissuhteita, koska sellainen stigmatisoi, jo pelkkä väärä luulo siitä, että joku kävisi terapiassa stigmatisoi, joten mä koen että kun mua kerran kiinnostaa kehittää ihmissuhteita, niin terapiaan ei mun ainakaan kannattaisi mennä päämääräni saavuttamiseksi.
Oletko nyt ihan varma että haluat sellaisia ihmissuhteita, keiden mielestä terapiassa käynti stigmatisoi. Tai sellaisia, joille pitäisi omistautua kokonaan niin, että muut ihmissuhteet estyvät? Kuulostaa vähän ehkä pelottavala.
Olen joutunut luopumaan joistain ihmissuhteista juuri omistushaluisuuden ja ehkä mustasukkaisuuden takia, ja sitten on ollut sitä suvaitsemattomuutta ja pakotusta samaan muottiin... niin että eiköhän muutama kunnon stigma ja terapiahistoria karsisi tehokkaasti ainakin tiettyä epätoivottua ainesta.
Tällä hetkellä ainakaan minulla ei riitä voimavarat enää tutustua ihmisiin, kun on ollut niin rankkoja pettymyksiä ja luopumisia takana. Olen huomannut ettei oikeasaan huvita yhtään.
Mutta minulla on ollut ennen vammautumista sosiaalisesti äärimmäisen mukava työtehtävä ja niistä suhteista ei ole pienintäkään valittamista. Joka tapauksessa tän palstan maailma on taas alkanu tuottaan mulle huonovointisuutta, joten kaikkea hyvää!!
Kiitos samoin sinulle. Minusta on ollut kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia kanssasi.
No mulla on jo riittävästi niitä karsivia tekijöitä muuten ilman terapiahistoriaa.
Ja kun siitä stigmasta voi olla haittaa sitten niin monessa paikkaa, että arvioin haitat paljon hyötyjä suuremmiksi. Mielestäni on eettisesti väärin että ihmisille tulee stigmaa terapiasta, mutta pidän myös valheellisuutena ja vastuuttomuutena väitettä, ettei tule. Kyllä helpostikin tulee, nykymaailman meno on käytännössä sellainen. Ja minulla on rajoitteita jo elämässä tarpeeksi ilman sitäkin.
En tiedä ketä nämä stigmatisoijat sitten olisi, kun tuntuu että joka toinen käy tai on käynyt jossain terapiassa milloin mistäkin syystä. Ei sitä nyt kukaan erityisemmin mainosta, mutta ei sitä myöskään erityisemmin piilotella tai hävetä. Voi olla, että olen jossain kuplassa asian suhteen.
Sinulla taitaa olla aika vanhanaikainen käsitys terapiasta. Ei sellaisen tarvitse olla mitenkään mittavaa sielunkääntöä...
Eihän sillä ole merkitystä stigman kannalta mitä terapiassa käsitellään.
Vaikka käsiteltäisiin puutarhanhoitoa ja siinäkin vain pikkiriikkisintä rikkaruohoa.
Ja varmasti on niin, että terapiassa kerrankaan käymistä voidaan käyttää hyvinkin vakavaan stigmatisoisintiin, jos sopivat tyypit osuu kohdalle ja saavat tiedon jotenkin käsiinsä vaikka käynti koskisi jotain ihan pientä asiaa, vaikka kahvikuppineuroosia pienempää.
Ainakin jos on käynyt terapiassa sen jälkeen on syytä olla erityisen varuillaan millaisten tyyppien kanssa esim. juttelee rennosti.
Ja sanokaa mun sanoneen että tämä on niin uudenaikaista ettette kenties vielä tiedä...
Pitää paikkansa. Toisaalta sen tyyppiset ihmiset ilkeilee myös siitä että ei ole siellä terapiassa käynyt, mahdollisesti. Ilkeilijä kun on ilkeilijä joka tapauksessa.
Totta. Kyllä ilkeilijät jonkun asian keksii ja löytämällä löytää, sehän on niiden missio ja tapa olla olemassa.
Joo ja jostain vaikka pienestä huonosti asetellusta hiustupsusta kehitellään syy kyseenalaista mittava määrä vakavia tosiasioita, jotka voivat vaikuttaa useiden ihmisten elämään. Minusta se on aivan uskomatonta, että ihmiset hyväksyy sellaista.
En tiedä onko se juuri tämä vanhempien narsismi -aihe, vai mikä nyt niin vimmatusti saa kaikki sekaantumaan ja sekoomaan nyt tästä asiasta. Kun noin yleensä ottaen tuntuu että harvaa kiinnostaa ja silloinkin ei pientä mittaa enempää. Kyse on tosiaan ihan ihmisten hengestä ja terveydestä.
Olisiko sellainen juttu, että narsismiongelma siinä mielessä poikkeaa muista ongelmista, että jos asiaa aidosti ja todella haluaa ymmärtää muissa ja muiden elämässä ja narsisteissa niin oikeastaan tulisi olla tietoisesti käsitellyt myös suhdetta omaan egoonsa, sillä muutoin asiassa helposti alkaa sekoilemaan ?
Ja jos asiaa ei ole ikinä ennen miettinyt ja tulee narsismiaihe pohdittavaksi, niin siinä voisi ryöpsähtää omat olotilat pintaan ?
Totta!
Mä olen itse pohtinut egoteemaa vuosikymmeniä ennen narsismiin tutustumistani ihan muusta syystä varsin intensiivisesti koska olin kiinnostunut erilaisista uskonnoista ja filosofioista, joissa ego -käsitettä käsiteltiin paljon, niin olen pohtinut myös eri kulttuurien erilaista suhdetta tuohon käsitteeseen siinä mielessä kun jos nyt ajatellaan vaikka jotain hindulaisuutta niin sen filosofia tavallaan ihannoi egosta luopumista, mutta tilanne ei ole sama jossain vaikka suomalaisen psykologin vastaanotolla. Tosin minulle tämä psykologian suhtautuminen vaikuttaa jotenkin epämääräiselle, kun toisaalta epäillään koko ajan egoistiseksi negatiivisessa mielessä ja toisaalta jos ei ole osannut esim. puolustaa omaa egoaan pidetään sitä omana vikana ja jollain tapaa vikana. Niin on jäänyt jotenkin epäselväksi tässä suomalaisessa psykologiassa että ollaanko siinä egon puolesta vai egoaa vastaan, kun minusta tuntuu, että sikinsokin kumpaakin. Ihanne varmaan olisi sellainen sopivan kokoinen ego, mutta kun se sopivan kokoinenkin on sitten eri kokoinen eri ihmisille, niin mikä sitten on sopivan kokoinen.
Ja toisaalta jos henkilö olisi samaan aikaan innostunut kilvoittelemaan vaikkapa hindulaisen henkisyyden tiellä, niin kuinka sitten siinä tapauksessa ?
Kuinka suomessa terapoitaisiin esimerkiksi hindulaista egokysymyksissä ?
Arvaus: Jos on työtätekevä osallistuva jalat maassa tyyppi, niin ongelmansa mukaan luultavasti.
Mutta jos on vaikka kiertävä munkki joka elämäntehtäväkseen luopuu egostaan ?
Tai henkilöä joka on koko elämänsä ajan pohtinut tämänkaltaisia kysymyksiä ? Ja häntä ei askarruta juuri mikään muu noin luonnostaan ?
Arvaus: ongelmansa mukaan. Mutta mistäpä hänelle ongelmaakaan olisi tullut jos häntä ei edes askarruta muu. Jos sekoaa kokonaan niin laitetaan sisälle johonkin hoitopaikkaan turvaan.
Niin ei mua mikään askaruttanutkaan kuin se että kuinka ihmiset ei ymmärrä mikä on fyysinen hermostovaurio. Ja sit mä jouduin keskustelemaan sekottavasti heidän kanssaan kaikkia heitä askarruttavia outoja kysymyksiä. Siis kun heitä niin askarrutti mun tunteet yms.
Ja hermostovaurio ei juuri ketään kiinnostanut aidosti.
Aika kummallisia vastauksia sillä nämä ovat aivan fiksuja kysymyksiä joita käsitteleviä alan kirjojakin on englannin kielellä olemassa, mutta minulla vaan ei ole rahaa ostaa kun maksavat 200-300 euroa kappale.
Mun on ollu vaan vähän vaikea lukea viime vuosina kun tulin puolisokeaksi siitä hermostovauriosta.
Anteeksi mutta mua pännii se että kun mä olen yrittänyt tuoda esiin saaneeni fyysisen hermostovaurion, niin olenkin joutunut puhumaan jotakin mulle ihan älyttömälle tuntuvaa "psykologiaa" ihmisten kanssa. Kun mä en sitä psykologiaa tarvinnu ennenkään sitä hermostovauriota, niin en mä hermostovaurion jälkeenkään tarvitse sitä sellaisissa kysymyksissä jotka olin jo pohtinu ennen hermostovauriota ja pidemmällekin.
Mun pohtimiskyvyssä ei ole ikinä ollut mitään vikaa, vaan mä sain fyysisen vaurion, jonka kanssa mua ei autettu koska läheiset on narsisteja. Se on totuus.
Tuskin täältä kovin avartavia vastauksia tulee. bye bye
Jos ihmisiä ahdistaa se tarkoittaa että ihmiset tarvitsee jotain avarampaa, henkisesti avarampaa tilaa. Mua ahdistaa lähinnä vain ihmiset jotka ei tajua sitä.