Seison rantakalliolla Sastamalassa, Rautaveden aallot liplattavat. Kaislikko tuoksuu. Hiukset kiertyvät tuulessa kasvoilleni. Edessäni kohoaa ”Koiramäen kirkko”, kuten lapsemme sanovat. Jykevä Tyrvään Pyhän Olavin kivikirkko, yllään tumma, kuvioveistetty paanukatto, kahteen kertaan talkoilla uudistettu.
Vuosisatoja vanhaan tunnelmaan on helppo päästä. Tuuli ja aallot peittävät pellon takana kulkevan maantien ääniä. Luonto tuoksuu väkevästi. Olen hetkessä kaukana muinaisuudessa: kirkkoväki kulkemassa tummissa huiveissaan ja sarkatakeissaan, kävellen ja hevoskärryillä ja veneillä…
Takanani lipuu kirkkovene Vammaskosken suuntaan matalia tyrskyjä halkoen. Vasemmalla kauempana näkyy hevosia riukuaidan takana ja hyvin vanhoja hirsirakennuksia. Oikealla puolellani, aivan vedenrajassa, lymyää talas – harmaa, hirsinen venevaja.
Olen sattunut paikalle kesäillan rukoushetken aikaan. Seurakunnan kesäteologi lukee Raamattua ja tuttuja rukouksia. Urkuri polkee lehterillä harmonia ja veisuu kimpoilee holvikatossa: Taas kukkasilla kukkulat, Lönnrotin virsi vuodelta 1871; On kaunis synnyinmaamme, Havaksen virsi vuodelta 1944; Suvivirsi 1600-luvun lopulta.
Monisteessa on Suvivirren sanat vuodelta 1701. Niiden muoto on nykyistä kankeampi. Silti tuntuu, että monessa kohdassa asia on esitetty syvemmin. Satoja vuosia sitten on uskottu Korkeimpaan vahvasti. Voimakkaasti on rukoiltu Luojalta myös ajallista satoa. Sanoja lukiessani mietin, että luottamus Jumalan johdatukseen on kansamme keskuudessa vähentynyt. Ihmiset yrittävät yksin.
Tilanne on monella tavalla sykähdyttävä. Historia tulee lähelle sekä kirkkopenkissä että pihamaalla. Asehuoneessa on esillä talkoissa käytettyjä vanhanaikaisia työkaluja. Ajattelen esi-isiäni, menneitä sukupolvia. Aherrusta, uskoa, lujaa luottamusta Jumalan johdatukseen. Katovuosia, tuhoa, köyhyyttä ja nälkää. Yhä uudelleen on yritetty ja rukoiltu siunausta, uskottu rukouksen voimaan. Kirkkovierailu muistuttaa kiitollisuuden aiheista ja antaa myös ajattelemista pitkäksi aikaa.
Vuosisatoja vanhaan tunnelmaan on helppo päästä. Tuuli ja aallot peittävät pellon takana kulkevan maantien ääniä. Luonto tuoksuu väkevästi. Olen hetkessä kaukana muinaisuudessa: kirkkoväki kulkemassa tummissa huiveissaan ja sarkatakeissaan, kävellen ja hevoskärryillä ja veneillä…
Takanani lipuu kirkkovene Vammaskosken suuntaan matalia tyrskyjä halkoen. Vasemmalla kauempana näkyy hevosia riukuaidan takana ja hyvin vanhoja hirsirakennuksia. Oikealla puolellani, aivan vedenrajassa, lymyää talas – harmaa, hirsinen venevaja.
Olen sattunut paikalle kesäillan rukoushetken aikaan. Seurakunnan kesäteologi lukee Raamattua ja tuttuja rukouksia. Urkuri polkee lehterillä harmonia ja veisuu kimpoilee holvikatossa: Taas kukkasilla kukkulat, Lönnrotin virsi vuodelta 1871; On kaunis synnyinmaamme, Havaksen virsi vuodelta 1944; Suvivirsi 1600-luvun lopulta.
Monisteessa on Suvivirren sanat vuodelta 1701. Niiden muoto on nykyistä kankeampi. Silti tuntuu, että monessa kohdassa asia on esitetty syvemmin. Satoja vuosia sitten on uskottu Korkeimpaan vahvasti. Voimakkaasti on rukoiltu Luojalta myös ajallista satoa. Sanoja lukiessani mietin, että luottamus Jumalan johdatukseen on kansamme keskuudessa vähentynyt. Ihmiset yrittävät yksin.
Tilanne on monella tavalla sykähdyttävä. Historia tulee lähelle sekä kirkkopenkissä että pihamaalla. Asehuoneessa on esillä talkoissa käytettyjä vanhanaikaisia työkaluja. Ajattelen esi-isiäni, menneitä sukupolvia. Aherrusta, uskoa, lujaa luottamusta Jumalan johdatukseen. Katovuosia, tuhoa, köyhyyttä ja nälkää. Yhä uudelleen on yritetty ja rukoiltu siunausta, uskottu rukouksen voimaan. Kirkkovierailu muistuttaa kiitollisuuden aiheista ja antaa myös ajattelemista pitkäksi aikaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.