Onko palstalla muita, jotka ovat olleet jotenkin elämän syrjässä kiinni, mutta jossain kohdin elämää koettu kiusaaminen on jotenkin traumatisoinut ja saanut putoamaan kelkasta pois? Olen mennyt koko elämäni vuoristorataa. Ala-asteella paljon kavereita, yläasteella ei, ammattikoulussa kyllä, työelämää ja loppuunpalamista, toipumista, lisää työtä, kiusaamista, työttömyyttä omasta tahdosta. Kolmikymppinen ja ihan kypsä ihmisiin, kykenemätön tutustumaan vastakkaiseen sukupuoleen vaikkakin toiselta puolelta olisi kiinnostusta, mutta nuorempana koetut jutut jättivät niin syvän henkisen lukon, ettei käytännössä pysty toimimaan normaalisti heidän kanssaan. Jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko muodostunut, koska on joutunut niin monesti pettymään ihmisiin ja saanut kokea aiheetonta kiusaamista. Jotenkin oppinut olemaan näkymätön ja viihtymään kotona.
Menestyjästä syrjätyneeksi
Kiusaaminen
25546
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
No ite oon 24 ja mulla oli todella kova nousu hetken aikaa mutta nyt tämän vuoden puolella alkanut hiipumaan. Olin opetellut jo uuden ajatusmallinkin, mutta liian vakavasti taisin suhtautua asioihin enkä ole pystynyt nyt nousemaan enää uudestaan kun tietää millasta tuskaa se kiipeäminen ylös on.
Koulu vuodet kiusattu. Ei mitenkään kauhean julmasti, mutta kiusaajia oli aina enemmän kuin ystäviä. Nykyään olen työ elämässä, menee työn kannalta ihan mukavasti. Työporukka on mukavaa ja huumorintajuista sakkia, ei ole ketään huomion hakuista isoon ääneen räkyttäjää. Yksityis elämässä on sitten aika yksinäistä. Sen verran syviä haavoja kuitenkin sai koulu aikoina, että on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Rupeaa ahdistamaan suuret hilpeät ihmismassat, siellä on kuitenkin aina joitakin, jotka repivät huvinsa muiden kustannuksella. Parisuhdetta olisi mukava päästä kokeilemaan, mutta kun olen näkymättömäksi oppinut niin on luonteen vastaista tyrkyttää itseäni naisille. Naisetkaan harvoin ovat aktiivisia minua kohtaan, silloin kun joku yrittää tutustua niin tilaisuus menee yleensä sen ihmettelemiseen "että miten minulle nyt näin kävi, eiväthän ne ikinä minusta ole kiinnostuneita". Netti treffeillä olen sitten jonkin verran aktiivisempi, mutta sekin on yhtä tyhjän kanssa, kukaan ei yleensäkään vastaa takaisin. Olen nyt 30v, joten pitkä ja yksinäinen elämä on vielä tiedossa.
Tekstisi voisi olla omasta pääkopastani. Pikkuhiljaa tässä rupeaa hyväksymään tilanteen...
Tuo on muuten totta, että porukoista löytyy aina niitä joilla on hauskaa muiden kustannuksella. Nyt aikuisiällä olen alkanut tajuta, että usein se, jonka kustannuksella pilailtiin olinkin minä. Puhetyylilleni, ulkonäölleni, sanomisilleni ym. naureskeltiin tiettyjen tyyppien taholta. Kaipa sekin vaikutti siihen, että nykyään itsetuntoni on todella huono, ja häpeän olemustani ja ulkonäköäni. Olin nuorempana kai naiivi hölmö, kun kuitenkin pidin näitä ihmisiä ystävinäni, enkä hakeutunut parempaan seuraan.
Toisaalta se, ettei minua arvosteta omana itsenäni ei ollut minulle mitään uutta, vaan samaa naljailua ja lyttäämistä se oli kotonakin. Luulin aina olevani jotenkin erilainen ja vääränlainen,koska kaikki ympärilläni ovat minulle sitä toitottaneet enkä osannut tai osaa vieläkään pitää puoliani. Nyt tiedostan sen, että lopulta olen ihan normityyppi, vaikkakin olen joutunut kestämään kovia ympäristön taholta. Mutta kun vahinko on jo tapahtunut, ei olekaan niin helppoa kasvaa enää mieleltään terveeksi, vaan vääristyneet ajatusmallit ovat juurtuneet syvään ja vaikuttavat jokapäiväiseen elämääni.
Totta. Se minkälaista kohtelua sinä olet nuoruudessa saanut muiden taholta, niin se on perus oletuksena kaikissa nykypäivän kanssakäymisissä.
Kun on tottunut ottamaan herjaa ja haukkuja vastaan muilta ihmisilta nuoruudessa, niin sitä automaattisesti olettaa saavansa huonoa kohtelua kaikilta nykypäivänäkin. Sitä on jo valmiiksi puolustuskannalla ja yrittää olla vetämättä huomiota osakseen. Sitten kun kohtaa jonkun oikein avoimen ja iloisen oloisen ihmisen, joka kohtelee sinua lämpimästi sitä aina yllättyy, että onko tuollaisiakin ihmisiä oikeasti olemassa.
Sama pätee myös vastakkaisen sukupuolen kanssa, jos ei ole nuoruudessa ollut tyttöjä/poikia kavereina, niin sitä olettaa nykypäivänä, ettei kukaan voi kiinnostua sinusta suhde mielessä. Että ovat nuoruudessa kiertäneet sinut kaukaa niin mikseivät kiertäisi kaukaa nykypäivänäkin.
Sitten jos joku osoittaa kiinnostusta ja tulee tekemään tuttavuutta, niin sitä yllättyy ja häkeltyy niin että tutustumis mahdollisuus kerkeää mennä sivu suun.
Sitten kun sinä olet kohtaamisissa aina puolustus kannalla taikka häkellyksissä. Niin annat muille: ylimielisen, huumorintajuttoman, kopean taikka hiljaisen joo joo miehen kuvan itsestäsi. Vaikka todellisuudessa saattaisit olla kaikkea muuta.
Yritäpä siinä siten muuttaa totuttuja toiminta tapoja. Ne ovat nyt sinun syvintä sisintäsi "oletus arvona sille miten odotat muiden ihmisten kohtelevan sinua". Pikku hiljaa, kun kohtaa noita mukavia ihmisiä ja saa huomiota vastakkaiselta sukupuolelta, niin nämä "oletus arvot" voivat vähänkerrassaan muuttua. Mutta mitään ohituskaistaa ei suhtautumisen muuttumiselle ole, yhtä hyvin voisi käskeä vinoa puuta kallistumaan vastakkaiselle puolelle vinoon.
Minä olen elämäni aikana saanut kokea niin koulukiusaamista kuin työpaikkakiusaamista. Jaksoin kuitenkin opiskella, yliopistotutkintoa myöten, ja pärjäsin hyvin. Pääsin hyvään ammattiin. Mutta työyhteisössä oli ongelmia: esimies ja eräät työtoveritkin kiusasivat. Sinnittelin monta vuotta, turhankin pitkään. Vaihdoin työpaikkaa. Mutta löysin itseni samanlaisesta ahdingosta. Kai se otsassa merkki, että tätä saa kiusata. Jätin lopulta senkin työpaikan ja olen nyt jo pari vuotta etsinyt uutta. Työttömänä olen saanut huomata, miten vähän oikeita ystäviä minulla on koskaan ollutkaan. Se oikeastaan sattuu tässä kaikista eniten - se, että ystävät hylkäävät.
kuvasit myös omaa elämääni, mutta olen mielummin työttömänä kuin kiusattavana huonossa työpaikassa. Ystäviä ei itsellänikään ole, mutta onneksi on sentään sisaruksia, joiden kanssa voi jutella ja tehdä asioita. Eniten satuttaa se kun havahtuu välillä miettimään, minkälaista elämä olisi jos olisi niin kuin kaikki muutkin, ystävät olisivat selviö.
Jos aina joutuu nokittavaksi, niin kannattaisi vain olla sinnikäs ja etsiä uutta uomaan. Elämä on myös oppimista. Jos aina sama toistuu, niin voi olla itselläkin jokin ärsyttävä piirre että provosoi ja haastaa porukat itseään vastaan. On liikaa joojoo-tyyppi tai sitten porukan bestwisser, leuhkii osaamisellaan, kukkoilee, vähättelee. Sosiaalisia taitoja voi myös opetella. Tunnen henkilön joka oli selvästi laiskahko ja hidasaskelinen määrättyihin hommiin hoitotiimissä. Ei ole kivaa jos työkaveri saa tehdä aina sen likaisimman työn, hoitaa haastavimman potilaan, unohtaa maksaa osan kahvikassasta, ym. Ja sitten jos siitä hienotunteisesti ja asiallisesti sanottiin, niin se oli kiusaamista.
Se muita ärsyttävä ja provosoiva piirre voi olla sekin, että on muita lahjakkaampi tai ahkerampi - vaikka ei edes osaamisellaan leuhkisi.
Olen myös kolmekymppinen. En koe että minulla olisi varsinaista kiusaamishistoriaa, enemmänkin vain v-mäisiä esimiehiä sattunut matkanvarrelle. Olin pitkään kaupan alalla töissä ja kokenut siellä työpanokseni vähättelyä ja syrjintää, joka johtui sairauspoissaoloista. Irtisanouduin, kun alkoi tuntua siltä, että elämässä ei ole mitään mieltä ja olin muutaman vuoden työttömänä. Nyt teen keikkatyötä ja kituuttelen minimituloilla. Asiakaspalvelutyöhön en aio palata koskaan. Minulla on korkeakoulututkinto ja parisuhde, eli ulos päin kaikki näyttää hyvälle...kumpikaan ei poista sisäistä ahdistusta siitä, että olen jotenkin totaalisen epäonnistunut.
Itse yritän kuitenkin ajatella niin, että nykyinen yhteiskunta ja ihminen itse luo ne paineet siitä, minkälaista elämän pitäisi olla. Ajattelen niin, että jos olisin elänyt vaikka 200 vuotta sitten, jossain maatilalla ja yksinkertaisia asioita puuhaillen, ei samanlaista painetta menestyksestä todellakaan olisi. Ihmisiäkin näksisi todennäköisesti koko elämän aikana saman verran, kuin nyt kuukaudessa, joten ei ihme että nykypäivänä sosiaalisuuskin ahdistaa.
Itselläni oli myös ala-asteella kavereita ja olin tunnettu tyyppi koulussa, mutta kohti ylä-astetta mentäessä elämäni muuttui. Kaverit rupesivat hylkimään minua. Lopulta minulla oli ainoastaan urheiluharrastuksen kautta eräs kaveri, jonka kanssa olin tekemisissä ylä-asteen aikana. Peruskoulun jälkeen sekin kaveri lopetti yhteyden pidon. Nykyään melkein jokainen päivä on yhtä koettelemusta yksinäisyyden kanssa, kun edes naapurit eivät tervehdi minua. Miten ihmiset voivat ollakaan niin sairaalloisen itsekkäitä ja negatiivisiä toisia ihmisiä kohtaan tässä maassa?
Jos ala-asteella olisi kysytty kenestä tulee aikuisena niitä ns. menestyviä tyyppejä, olisin varmasti ollut yksi mainituista. Harrastin urheilua, oli paljon kavereita koulussa ja koulun ulkopuolella, mutta yläasteelle siirryttäessä kaikki muuttui ja kaveritkin hävisivät. Kavereiden hävitessä urheilu jäi ja aloin viihtymään enemmän kotona omissa oloissa. Tästä muodostuikin sitten kaava, joka on vallinnut elämässäni koko ajan.
"...jossain maatilalla ja yksinkertaisia asioita puuhaillen, ei samanlaista painetta menestyksestä todellakaan olisi. "
En tiedä oliko tuo ironiaa vai ei, mutta jos ei ollut, niin on kyllä melko siloteltu kuva maatilan hommista, varsinkin pari vuosisataa sitten.
Ei siellä tosiaankaan vain vähän puuhailtu jotakin, vaan tehtiin pitkää päivää, rankkoja töitä ja usein ihan henkensä pitimiksi, tai kuoli nälkään. Siihen verrattuna joku toimistotyö on kyllä aika leppoisaa touhua.
Heh. Ei se varmaan ironiaa ollut, mutta ehkä sarkasmia :D
Olen ollut ja olen edelleenkin elämän syrjässä kiinni, mielestäni - ainakaan en ole syrjätynyt - mutta en minä kyllä itseäni menestyjäksi silti katsoisi. Menestyjän ja syrjäytyneen väliin mahtuu melko laaja kirjo ihmiskohtaloita.
Millä tavalla saa itsensä kunnolla syrjäytetyksi?
Ei saa. Paitsi lukittautumalla kotiisi ja olemalla sisällä vain ja olet tekemättä mitään. Näin pääset hengestäsi, muista myös lopettaa syöminen ja juominen niin kaikki menee hyvin.
Öö, missä vaiheessa olet ollut menestyjä? Olet käynyt ammattikoulun, olet maksimissaan perusduunari.
Ei menestystä mitata koulupohjalla.
itsekin tienasin parhaimmillaan amispohjalta 80 000 e / vuodessa.
On melko paljon menestyjiä, joilla ei ole korkeaa koulutusta ja luusereita korkealla koulutustasolla.
Rahassako menestys mitataan ?
Eikö muita arvoja ole ?
mutta valittevasti nykypäivänä raha tuntuu pyörittävän ja määrittävän kaikkea.
Alakoulussa oli paljon kavereita, olin jopa suosittu. Yläkoulussa alkoi alamäki, kun aloin olemaan paljon koneella, mutta kaveripiiri oli kuitenkin. Lukiossa oli tuttuja, mutta jäin jotenkin ulkopuolelle. Yliopistossa oli aluksi kavereita, mutta sitten jäin ulkopuolelle. Parhaat kaverit olen saanut töiden kautta. Tänä päivänä on koulutus, mutta ei vaikuista työtä, ei parisuhdetta, ei omaisuutta. Lisäksi minulle on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden pelko. Olin hyvä koulussa ja yliopistosta valmistuin erinomaisilla arvosanoilla, mutta tuntuu, että ei ole tulevaisuutta.
Kun ei ole ihmissuhteita niin ei ole ihmisongelmia.
Yksin pärjäilee kun ymmärtää talouden. Elää kapitalistin ja sosialistin puolivälissä,molempia hyödyttäen.