Olen 28-vuotias,naimisissa oleva kolmen lapsen äiti. Aloitin opintoni terveydenhoitajaksi nuorimman lapseni ollessa 10kk:ta. Ensimmäinen opintovuosi työn ohella oli todella mielekäs, mutta jokseenkin raskas. Olen aina ollut kova tekemään töitä ja jään ylitöihin aina pyydettäessä. Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tein kesän täysipäiväisesti töitä ja siellä töissä tämä ensimmäinen "paniikkikohtaus" sattui.. sydän muljahteli ja tuntui että en saa happea. Mittasin verenpaineen ja sykelukemat olivat 160/min. Päästä puristi ja olo oli epätodellinen ja aivan hirveä.. lähdin terveysaseman päivystykseen, jossa otettiin tarpeelliset kokeet, eikä elimellistä vikaa löytynyt. Sama kohtaus uusi uudelleen kauppajonossa, ja lähdin oman paikkakuntani ta:lle tutkittavaksi. Pulssi huiteli edelleen 160-180 tietämillä ja happi tuntui loppuvan. Lääkäri kertoi, että kyseessä on todennäköisimmin paniikkikohtaus, antoi opamoxin ja jatkoin matkaa.. sain näitä kohtauksia viikottain, noin 3-5krt.
En ole ikinä ollut stressaavaa tyyppiä, elämässäni on ollut raskaampiakin tilanteita.. joten ihmettelen että mistä moinen tuli? Tämän toteamisesta on nyt kaksi vuotta, ja edelleen koen jokapäivä kuolemanpelkoa ja ahdistusta.. mittailen pulssia ja verenpainetta lähes pakonomaisesti:( kohtaukset tulevat minun ollessani yksin, kun ajatuksille on aikaa.. useimmiten nukkumaan mennessä ajatukset siirtyvät omiin elintoimintoihini ja alan niitä tarkkailemaan. Mikäli olen kiireinen ja liikkeessä, en koe ahdistusta lainkaan.
Siitä inhottava vaiva, että en voi kotona ollessani pysähtyä istumaan sohvalle, vaan minun on keksittävä tekemistä jatkuvasti.
Arkeni on hektistä, mieheni on ulkoistanut lasten hoidon kokonaisuudessaan minulle ja hänen käytöksensä sisältää toisinaan henkistä väkivaltaa..
Olen aina ollut miellyttäjä-tyyppi, joten vältän ristiriitoja ja asetan toisten edun omani edelle.
Onko kuluttava elämäntapa saanut mieleni raunioksi?
Kenelläkään vastaavia tuntemuksia?
En ole ikinä ollut stressaavaa tyyppiä, elämässäni on ollut raskaampiakin tilanteita.. joten ihmettelen että mistä moinen tuli? Tämän toteamisesta on nyt kaksi vuotta, ja edelleen koen jokapäivä kuolemanpelkoa ja ahdistusta.. mittailen pulssia ja verenpainetta lähes pakonomaisesti:( kohtaukset tulevat minun ollessani yksin, kun ajatuksille on aikaa.. useimmiten nukkumaan mennessä ajatukset siirtyvät omiin elintoimintoihini ja alan niitä tarkkailemaan. Mikäli olen kiireinen ja liikkeessä, en koe ahdistusta lainkaan.
Siitä inhottava vaiva, että en voi kotona ollessani pysähtyä istumaan sohvalle, vaan minun on keksittävä tekemistä jatkuvasti.
Arkeni on hektistä, mieheni on ulkoistanut lasten hoidon kokonaisuudessaan minulle ja hänen käytöksensä sisältää toisinaan henkistä väkivaltaa..
Olen aina ollut miellyttäjä-tyyppi, joten vältän ristiriitoja ja asetan toisten edun omani edelle.
Onko kuluttava elämäntapa saanut mieleni raunioksi?
Kenelläkään vastaavia tuntemuksia?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Henkisen väkivallan uhrina "sain" ahdistuksen joka paheni paniikkihäiriöiksi.
En myöskään ole ollut erikoisemmin stressaavaa tyyppiä, mutta ahdistus kasvoi vähitellen, tuli stressi, stressi vaikuttaa autonomiseen hermostoon, joka puolestaan hallitsee sydäntä ja verenkiertoa aiheuttaen mm. paniikkihäiriötä.
Uhrautuminen ei ole hyväksi. Sinun kannattaa tuoda oma mielipiteesi esille oman mielenterveytesi takia eikä alistua tilanteeseen.
Tukahdutettu ahdistus kerääntyy ja "puhkeaa" jollain lailla mielenterveyden oireiluna.
Oikea hetki keskustella miehesi kanssa tavallaan "meni jo", koska oireilet vakavasti, mutta miehesi on toivottavasti fiksu ja tajuaa ja keskustelee, tilanteen voi korjata !
Kotityöt myös uusajakoon ! Ei kaikki vastuu voi olla vain sinulla !
"Miellyttäjät" tekevät karhunpalveluksen itselleen. Voi olla miellyttävä olematta "miellyttäjä" !
Tervettä itsetuntoa ja Rohkeutta Sinulle !
No tämä onkin nyt itselläni pelkona.. että elänkö myrkyllisessä avioliitossa.
Ollaan jo pari kertaa miehen kanssa nostettu kissa pöydälle ja hän on alkanut raivoamaan, tehnyt oviin reikiä yms.
Keskustelu ei mieheni kanssa rakentavasti onnistu.. Minulta on riistetty oma aika, en pääse tapaamaan ystäviäni tai viettämään iltaa kutsuille. Mieheni sen sijaan nauttii ajastaan ystävien kanssa n. 3-5krt viikossa.
Mitä enemmän ajattelen tätä soppaa, sitä sairaammalta tämä suhde kuulostaa. Ystäväni ovat myös huolissaan jaksamisestani, mutta itse olen sokeutunut kaikille kohtaamilleni törkeyksille tässä avioliitossa..
Alistuva miellyttäjä menettää tasa-arvonsa kumppaninsa kanssa. Kumppani alkaa käyttää tilannetta hyväkseen, jos vastapuoli antaa niin tapahtua. Loppujen lopuksi tuupertuu vastuunkantamiseen yksin, jos ei hanki ihmisoikeuksiaan takaisin !
On tyypillistä pitää itsensä kiireisenä, ettei vaan jäisi aikaa ajatella tilannettaan ja tarkkailla elimistöään. Sen tietää alitajunnassaan, että kun luppoaikaa tulee, paniikkia ruokkivat ajatukset pääsevät valloilleen.
Lopeta alistuva miellyttäminen, se on pelastuksesi.
Jos tilanne jatkuu entisellään, pahoin pelkään, se tulee pahenemaan sinun kohdallasi.
Ristiriitoja ei saisi vältellä/pyyhkäistä pöydän alle, asiat on puhuttava selviksi, muuten ne jäävät alitajuntaan kytemään ja alkaa voida huonosti. Koko perhe kärsii tulehtuneesta tilanteesta. Lapset ovat herkkiä aistimaan kaiken.
Alistaja saattaa suorastaan alkaa halveksua mielessään alistuvaa, joka antaa kohdella itseään huonosti.
Viisaat ovat sanoneet: Jos et itse arvosta itseäsi, ei sitä kukaan muukaan tee !
Usko itseesi, luota itseesi, ala arvostaa itseäsi !
Siiskö sun miestä ei kiinnosta perhe-elämä enää paljoakaan ?
On mieluummin kavereitten kanssa vapaa-ajalla ? Ja kotona hakkaa ovia ?
Aika kypsymätöntä.
Ystävien tapaaminen on molemmille tärkeää, mutta voisi olla vähän kypsempää ja perhekeskeisempää tuo ajattelunne.
Taidat olla sokeutunut, mutta se ei ole synti, se tapahtuu huomaamatta yleensä.
Ja voi saada "näkönsä" (tajunsa ja järkensä) takaisin ja alkaa käyttää sitä !
Hei!
Minulla alkoi aivan samalla tavalla ja olen pelännyt että nämä ei olisikaan paniikkikohtauksia sykelukemieni takia. Minullakin on syke noussut 160 ja kaikilla paniikki-info sivuilla lukee sykkeestä vain että se nousee noin 120. Aivan ihanaa kuulla että muillakin voi mennä ihan vaan paniikista pumppu noin laukalle, et ole yksin. Minullakin kohtaukset alkavat usein kun on aikaa itselleen, siksi olen alkanut pelätä yksin oloa. Kovasti yritän pienin askelin parempaan!
Mitä ihanaa siinä on että jollakin toisella on sama vaiva? Sitä paitsi aloittaja kirjoittaa henkisestä väkivallasta aluksi ja kohta on reikiä ovissa. Minkä ihmeen kiksin nämä trollaaja saavat keksityistä jutuistaan? Ei ole tuollakaan aloittajalla kaikki muumit laaksossa.
Ahdistuneisuus ja paniikkikohtaus ovat kaksi eri asiaa. Minulla on ollut molempia (eri aikoina). Paniikkikohtaus voi tulla, vaikka mieliala olisi ihan hyvä eikä mitään erikoista olisi tapahtunut. Se on eräänlainen hetkellinen häiriö aivojen toiminnassa, eikä siihen välttämättä ole ollenkaan mitään psykologista syytä.
Miehesi on jostain tuon roolimallin omaksunut, jostain se on tullut ja siitä olisi hyvä olla tietoinen. Ehkä teidän suhde voi vielä pariterapialla pelastua, jos molemmat ovat valmiita muutokseen, myös miehesi. Muussa tapauksessa sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko alistut ja panikoit tai sitten eroat.
Päädyitpä kumpaan tahansa, voisit itsellesi miettiä psykoterapiaa tai ainakin jonkinlaista lyhytterapiaa tai edes terapeuttista keskusteluapua. Jokin sinusta on tehnyt sellaisen, että olet suostunut alistuvaksi miellyttäjäksi. Usein rooli alkaa jo lapsuudessa, jos kotona on jotain sellaista, että arjesta selviää parhaiten ottamalla kiltin miellyttäjän roolin. Roolista voi olla vaikea päästä ihan itsekseen eroon ja ongelma voi tulla esiin myöhemmissäkin suhteissa.
Ihmettelen kirjoitustasi ja sisällön osaa:
Usein rooli alkaa jo lapsuudessa, jos kotona on jotain sellaista, että arjesta selviää parhaiten ottamalla kiltin miellyttäjän roolin. Roolista voi olla vaikea päästä ihan itsekseen eroon ja ongelma voi tulla esiin myöhemmissäkin suhteissa.
Elämä yleensäkin on tuollaista jos haluaa hyvän elämän.
Voihan ihminen hakata päätään seinään halutessaan tietenkin.
Kun ihminen on yhteisöasuja (ei erakko) niin hänessä on luonnostaan taipumus " kannetaan korsi yhteiseen kekoon" ja itseasiassa kaikki hyvonvointi perustuu tälle.
Mikään pakko se ei tietenkään ole, mutta taipumuksena hyvä ja onnistujan työkalu.
Muuten olen samaa mieltä. Mies on mennyt yli rajojen ja outoa olisi jos paluuta tapahtuisi.
Teot ovat jo sitä luokkaa,että naksutus kuuluu nupissa.