Hei, olen ollut vuoden sairaslomalla ihmellisen jaksamattomuuden vuoksi, käyn samalla terapiassa joka viikko 1-2krt, siellä piristyn sitten tulen kotiin ja alkaa taas se apeus, toivottomuuden ja väsymyksen tunnetta, olen miljonia kertoja ollut aivan varma että nyt nousen tästä suosta ylös mut ei vain toimi, saattaa jopa olla jaksoja että käyn liikuntatunneilla sitten ykskaks muuttuu apeaksi ja on seuraavat 2 kuukautta sängyn pohjalla eikä kykene tehdä mitään. Viime talvena melkein tunsin jotain onnistumista kun sain painon hieman tippumaan ja kävin säännöllisesti jumppaamassa, minulla oli melkein toivekas olo ja oli energisempi olo lupasin itselleni etten ajo enään koskaan kaatua sänkyyn vaan hiihdän eteenpäin vaikka mitä tapahtuisi. No enkö taas löytänyt itseäni makaamasta sängyssä KOKO KESÄN, oksettava olo siitä makaamisesta mutta silti vain jatkoin ja nyt yksi kaks on syksy ja taas on mennyt aika.
Nyt tilanne on muuttunut painajaismaiseksi minulla on edelleenkin vakituinen työ (pieni palkkainen vuorotyö) ja sairaspäivä raha on loppunut, olen totaalisen paniikissa ja stressi on kova, haluan niin kovasti mennä eteenpäin ja tehdä asioille jotain mutta tää jaksamattomuus vetää pois kaikesta.
En ole ollenkaan ollut vuosiin yhteyksissä tähän maailmaan, oma koti tuntuu niin pahalta, olen täällä yksin hyvin katkera, ärsyntynyt ja täysin luovuttanut. Nyt katkeruus ja paniikki ovat nousseet huipulle asti kiitos julkinen terveydenhuolto ja muut tahot. Ketään ei kiinnosta, jouduin erikoislääkärille jonottaa vuoden ja sitten kävin muutama kerta siellä ihmettelemässä tilanteeni ja sit minua unohdettiin, tää rumba on kestänyt vuoden eikä vieläkään sieltä ole mitään päätetty tai autettu, joudun joka viikko soittaa sinne ja patistaa heitä töihin ja ihmettelemässä että missä seuraava aikani viipyy ja että Kela painaa niskan päälle ja on pakko saada jotain päätöstä aikaiseksi. Aina vain pahoittelevat.
Nyt kun systeemikin/byrokratia on tullut vastaan ja rahat sen kuin vähenevät yritän kokoajan aktivoitua ettei joutuisi sairaseläkkeelle mutta ei onnistu. Helpotus sain siitä että ymmärsin että Suomessa ei saa hoitoa koska niitä ei ole olemassa järjestelmässä, ulkomailla ei voi mennä hoitamaan itsensä.
Haaveita vaikka mitä mutta olo on niin raskas ettei mistään tuu mitään, tämän takia jäin myös pois töistä, jopa läheisetkin ihmettelivät kuinka pihalla olin, jopa kompastuin väsymykseen.
Olen aivan paniikissa ja tämä ei todellakaan ole tervellistä kun yrittää toipua stressihäiriöstä ja traumataustasta.
Onko mun kohtaloni todellakin niin surullinen että nuorena 26v naisena elämäni loppuu tähän ja jään eläkkeelle ennen omat vanhemmat? Olen jo 15 vuotta taistellut.
Olen ollut niin tyhjyyden tilassa nuoresta lähtien enkä koe että olisin selvinnyt kovin hyvin, töitä en ole koskaan saanut, ammattikoulu takana (haluan nyt yliopistoon).
Ajatusmaailmani ei toimi, jos joku tutkisi minua olisin varmaan yhtä höpö kuin 100 vuotiaista.
Olen luova, olen yrittänyt youtubesta katsoa vaikka mitä lääketietellisiä videoita, selviytymistarinoita, hoitoa, kaiken näköistä.
Kaikki vain haihtuu päästäni pois, saan 5 minutiksi apua ja koen että sumu lähtee ja pystyn mihin vain ja sit seuraavana päivänä olen yhtä surkeassa kunnossa. Unohdan kokoajan kaiken.
Nyt tilanne on muuttunut painajaismaiseksi minulla on edelleenkin vakituinen työ (pieni palkkainen vuorotyö) ja sairaspäivä raha on loppunut, olen totaalisen paniikissa ja stressi on kova, haluan niin kovasti mennä eteenpäin ja tehdä asioille jotain mutta tää jaksamattomuus vetää pois kaikesta.
En ole ollenkaan ollut vuosiin yhteyksissä tähän maailmaan, oma koti tuntuu niin pahalta, olen täällä yksin hyvin katkera, ärsyntynyt ja täysin luovuttanut. Nyt katkeruus ja paniikki ovat nousseet huipulle asti kiitos julkinen terveydenhuolto ja muut tahot. Ketään ei kiinnosta, jouduin erikoislääkärille jonottaa vuoden ja sitten kävin muutama kerta siellä ihmettelemässä tilanteeni ja sit minua unohdettiin, tää rumba on kestänyt vuoden eikä vieläkään sieltä ole mitään päätetty tai autettu, joudun joka viikko soittaa sinne ja patistaa heitä töihin ja ihmettelemässä että missä seuraava aikani viipyy ja että Kela painaa niskan päälle ja on pakko saada jotain päätöstä aikaiseksi. Aina vain pahoittelevat.
Nyt kun systeemikin/byrokratia on tullut vastaan ja rahat sen kuin vähenevät yritän kokoajan aktivoitua ettei joutuisi sairaseläkkeelle mutta ei onnistu. Helpotus sain siitä että ymmärsin että Suomessa ei saa hoitoa koska niitä ei ole olemassa järjestelmässä, ulkomailla ei voi mennä hoitamaan itsensä.
Haaveita vaikka mitä mutta olo on niin raskas ettei mistään tuu mitään, tämän takia jäin myös pois töistä, jopa läheisetkin ihmettelivät kuinka pihalla olin, jopa kompastuin väsymykseen.
Olen aivan paniikissa ja tämä ei todellakaan ole tervellistä kun yrittää toipua stressihäiriöstä ja traumataustasta.
Onko mun kohtaloni todellakin niin surullinen että nuorena 26v naisena elämäni loppuu tähän ja jään eläkkeelle ennen omat vanhemmat? Olen jo 15 vuotta taistellut.
Olen ollut niin tyhjyyden tilassa nuoresta lähtien enkä koe että olisin selvinnyt kovin hyvin, töitä en ole koskaan saanut, ammattikoulu takana (haluan nyt yliopistoon).
Ajatusmaailmani ei toimi, jos joku tutkisi minua olisin varmaan yhtä höpö kuin 100 vuotiaista.
Olen luova, olen yrittänyt youtubesta katsoa vaikka mitä lääketietellisiä videoita, selviytymistarinoita, hoitoa, kaiken näköistä.
Kaikki vain haihtuu päästäni pois, saan 5 minutiksi apua ja koen että sumu lähtee ja pystyn mihin vain ja sit seuraavana päivänä olen yhtä surkeassa kunnossa. Unohdan kokoajan kaiken.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.