Mä heräsin siihen kun mun kännykkäni soi. @junkmailin Ei koskaan enää- biisiä. Näytössä vilkkui sana Mutsi soittaa. -Laura, mä vastasin unenpöpperöisellä äänellä.
-Moi, kulta, se visersi liiankin iloisesti, joten mä arvasin mitä asiaa sillä oli.
-Anna kun arvaan, sä et oo tulossa lauantaina, mä tokaisin.
-Kulta, se tosi tärkeä juttu mun työpaikkani kannalta, yritä ymmärtää mua.
-Mistä mä sit saan ne rahat konserttilippuun, jollet sä tuu?
-Jos pyytäisin Sebastiénilta, mutsi ehdotti.
Huokaisin äänettömästi. -No okei, mä sanoin ja heitin mielessäni hyvästit Nightwishin keikalle. Sebbe ei koskaan antais mulle mitään.
"Niin, sä tulit varhain väsyksiin..."
Mä astelin alakertaan ja keräsin rohkeutta toivoen, että Sebbe olis yön aikana vaihtunut mukavaksi ja ymmärtäväiseksi isäpuoleksi, joka tajuaisi miten tärkeä se konsertti mulle on. Sama Sebbehän se kuitenkin istui aamupalapöydässä, tupakanhajuisena, ryysti kahvia kovaäänisesti ja luki otsa rypyssä lehteä. Se ei nostanut katsettaan, vaikka huomasi että mä saavuin. Ei hyvä merkki.
-Tota, Sebastién, mä aloitin varovasti. Se murahti jotain merkiksi, että oli kuullut. -Mutsi lupas hommata mulle liput Nightwishin keikalle, muttei se tuu ajoissa, joten mä ajattelin... et, tota... Sebben pienet siansilmät olivat kohdistuneet suoraan muhun. -Niin, mä aattelin, josko sä voisit.... öh, antaa rahat siihen? Sen suu vääntyi ilkeään virneeseen ja se nautti saadessaan nähdä mun pyytävän jotain.
-Ei mulla ole varaa kustantaa kaiken maailman pentujen lippuja, susta on muutenkin niin paljon harmia ja mielipahaa. Sen silmät kiiluivat pahaenteisesti. Jollen mä nyt vetäytyisi, saisin kunnon haukut. Mä käännyin mennäkseni.
-Mähän tiesin sen. Mut sähän oot niin p*ska muutenkin... Mä olin varma ettei se kuullut.
-Kuules ipana, se tuhahti mulle. -Sä olet niin röyhkeä pentu, et illalla suoraan kotiin.
-Et sä voi mua määräillä, napautin. Nappasin laukkuni, joka nökötti oven vieressä ja syöksyin ulos. Miks se oli niin epäreilu? Kyllä v*itutti. Ja kunnolla.
Koulussa mä etsiydyin opettaja Liljalan luo. Sillä oli ollut eilen asiaa, mut mä olin unohtanut ja lähtenyt suoraan kotiin. -Sori, unohdin eilen tulla, mä sanoin. -Mistä on kysymys?
-Voi Laura, kun meillä on pienoinen ongelma. Sut on nyt erotettu lavastetoimikunnasta.
-Mitä? mä huusin. Se oli sentään ainoa asia, jonka vuoksi mä jaksoi käydä koulussa. Meidän tarkoitus oli valmistaa lavasteet kevätjuhlaan, ja mun piirtämä suunnitelma oli ihan kiinnostavan näköinen. -Miks?
-Kun muut jäsenet ovat sitä mieltä, että joko he tai sinä lähtee. Meillä ei ole tarpeeksi varamiehiä paikkaamaan heitä kaikkia. Anteeksi, jos tämä satuttaa. Haluan olla sulle rehellinen, se sanoi ja yritti hymyillä lohduttavasti. Sen silmissä ei kuitenkaan ollut oikeaa sääliä. "Onneksi", mä olisin ajatellut jollen olisi järkyttynyt niin paljoa kuulemastani. "Kenenkään ei tarvitse sääliä mua. Mä olen tyytyväinen itseeni, ja se riittää."
"...petyit niihin puheisiin, joissa kaikki on kohta...."
-Mut ehkä sit ensi vuonna.
-Haista p*ska! mä huusin sille ja tuntui, jos mä olisin hetkenkin siinä, mä pillahtaisin varmasti itkuun.
"...muttei vielä, vielä, vielä, ikinä ei..."
Ryntäsin opettajan huoneesta ja rymistelin käytävää pitkin. Mä tönäisin ohi mennessä pari seiskaa, jotka nostivat tottuneesti keskarit pystyyn. Mä nostin myös sormeni pystyyn ja irvistin niin, että kielilävärini
kimmelsi käytävän liian kirkkaiden halogeenilamppujen valossa. Vasta pihalla mä pysähdyin ja vedin henkeä.
Mulla ois ollut tunti, mutten mä jaksanut vaivautua. Sen sijaan päätin mennä kuraattorille. Se oli ainut aikuinen, joka kuunteli ja ymmärsi. Yritin muuttaa pettymykseni kylmyydeksi.
"Kouluun, sä menit silmin vihaisin..."
Monet katsoivat mua ihmeissään. Seiskat eivät olleet tottuneet ajatukseen, että joku lintsasi tunneilta.
-Nössöt, mä mumisin niiden hämmentyneille ilmeille. Sit mä suuntasin kuraattorin huoneelle päin.
Se oli erillinen rakennus muun koulutilan takana, ja mä olin potkimassa kenkiä jaloista, kun kuulin sen äänen. Mä menin oven taakse. Olin huutaa, että mä tulin, mutta vaikenin kuullessani jonkun toisen puhuvan.
-Osaisitko neuvoa mitä minä tekisin sen Laura Hollolan kanssa. Minulta alkaa olla neuvot vähissä. Sen sanoi kuraattori.
Mun kiinnostukseni heräsi, joten mä painoin korvani ovea vasten ja kuuntelin.
-Kuinka niin? se toinen kysyi.
-Hänellä on niin paljon ongelmia, vaikka muille jakaa. Lapsiparka, alkaa seota, koska muut kohtelevat häntä niin julmasti. Kunpa osaisin auttaa muutenkin kuin puhumalla.
"...ne sanoo lapsi on sekaisin..."
-Osaisitko yrittää neuvoa häntä. Jos vaikka sanoisit, miten tunneilla kuuluu olla ja niin edelleen.
-Minä olen jo yrittänyt parhaani. Olen kertonut, miten olla kohteliaita, ja neuvonut miten kehittää keskittymiskykyä.
"...ja olisit nyt paremmin..."
-Mutta hän ei ota uskoakseen. Hän on ottanut itselleen pahan, ja hieman hullunkin tytön leiman. Jos hän joskus sulkisi suunsa,
"...jos olet hiljaa, ja kunnollinen..."
-...muistaisi ja tahtoisi tehdä läksynsä, niin hän voisi onnistua paremmin, kuraattori sanoi.
"...tunnollinen, niin kaikki ois helpompaa..."
Mua heikotti. Mä tiesin, että mun tilanteeni ei näyttänyt valoisalta noiden silmissä, muttei se ollutkaan. Ihan sama vaikka kuraattori olisi lyönyt puukolla selkään. Sekään ei olisi tuntunut yhtä pahalta kuin tämä.
-Hänen mielenterveytensä taitaa olla kärsinyt tähänkin mennessä, kuulemani perusteella, toinen nainen sanoi.
"...muuten joudut katumaan..."
-Minä kyllä todella taidan soittaa sinne Paju-puron hoitokotiin ja kysyä mahtuisiko yksi, yhdeksäsluokkalainen tyttö heille. Ensiksi täytyy puhua rouva Hollolalle, mutta uskon että hän hyväksyy ehdotukseni. Kaikkihan on vain hänen tyttärensä parhaaksi, kuraattori pohti. Äänet vaimenivat. Mä en ollut tarpeeksi nopea, olin liian järkyttynyt kuulemastani, että olisin tajunnut istuutua odotushuoneeseen. En tiedä, kumpi oli järkyttyneemmän näköinen, kuraattori vai terkkariksi paljastunut nainen, kun he huomasivat minut.
-Laura, kuraattori sai äänensä ensiksi takaisin. -Jospa menisit huoneeseeni. Jutellaan ihan kohta.
-En mene, huusin sille. -Sä et kuitenkaan välitä. Sä olet hommaamassa mua pois maisemista. Mä kuulin, kuinka sä puhuit jostain Pajupurosta. Mä en mene huoneeseen, enkä sinne s*atanan hoitokeskukseen.
-Laura, kuuntele pieni hetki. Terkkari yritti rauhoitella mua.
-V*ttu pää kiinni. Mä mitään kuuntele. Mä vihaan teitä. Vihaan!
Ja niine hyvineni mä syöksyin huoneesta. Molemmat yrittivät estellä mua, mutten mä välittänyt. Ne puhui p*skaa musta. Olisko pitänyt jäädä odottamaan selityksiä? Ne ei kuitenkaan kertoisi totuutta. Eihän ne ikinä.
"Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan..."
Mä juoksin pois koulusta. Pois paikasta, joka oli maanpäällinen helvetti. Siellä kukaan ei välittänyt musta. Ei kukaan.
Lähin paikka oli kahvila. Siellä vessassa mä istuuduin vessanpöntön kannelle, painoin polvet rintakehääni vasten ja itkin. Kaiken katkeruuden Sebbeä, Liljalaa, terkkaria ja kuraattoria kohtaan. Kaiken tuskan, jota kerääntyi päivä päivältä enemmän ja se yritti koko ajan tukahduttaa mua. Itkin kaiken vääryyden, surkeuden ja muserretun itsetuntoni ulos. Kyyneleiden loputtua nousin ja astuin peilin eteen. Meikit valuivat mun kasvojani pitkin, silmänaluset mustina mä tuijotin naamaa, jota kaikki vihasivat. Mutta jostain sain uutta voimaa. Särjetty minä nosti kapinallisesti päätään.
"...mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran. Vielä joskus teen niinkuin huvittaa..."
Ja mä päätin. Mitä välittäisin muiden mielipiteistä. Mä jaksan kyllä ja mä selviän. Siitäs saisivat. Kaikki.
Kaivoin repustani meikkipussin ja aloin peittää kasvojani. Vedin niille kuin verhon, estämään ihmisiä näkemästä todellista minääni. Ja viidentoista minuutin kuluttua mua katsoi aivan toinen tyttö. Sen silmät olivat rajatut mustalla, kasvot virheettömät, ja tummista silmistä ei näkynyt hetkeäkään että se olis itkenyt. Sillä oli mustat rastat, korvat täynnä lävistyksiä, kuten nenässäkin, kulmassa ja huulessa näkyi koru. Kirkkaankeltainen Anarkiaa!- t-paita ja mustat, haalistuneet resitaskuhousut. Risaiset lenkkarit. Hetki hetkeltä mä tunsin itseni varmemmaksi. Ja vahvemmaksi.
"...ja niitä kaduttaa..."
Kahvilan puolelta mä tilasin suklaacappuchinon ja istuuduin nurkkapöytään. Siellä mä join kahvini ja kelailin kaikkea. Ensimmäisenä mielessä oli kysymys, kehtaisiko mennä enää kouluun. Mut enhän mä ollut kun aamuntunnit poissa, iltapäivällä olisi vielä ruotsia ja kuviksen kaksoistunti. Se piristäisi.
Viedessäni kahvin pois kuulin mummojen naksuttelevan kieliään paheksuvasti. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää.
Koulun pihalla kukaan ei ollut valvomassa, joten en saisi merkintää alueelta poistumiseen. Mutta mitäpä yksi raksi lisää niiden lukemattomien muiden merkintöjen joukkoon merkitsisi. Ei mitään.
Menin nurkkaan istumaan ja kaivoin esiin kannettavan cd-soittimeni. Tuttu musiikki rauhoitti minua, ja sai kestämään ne ilkeät, epäluuloiset ja halveksivat katseet jotka eivät jättäneet mua rauhaan.
Ruotsinmaikka, lyhyt nainen viisissäkymmenissä, joka yritti epätoivoisesti esittää ainakin kymmenen vuotta nuorempaa, tuli avaamaan oven ja päästi meidät sisään. Mä laahustin suosikkipaikalleni takariviin, ikkunan viereen ja keskityin katselemaan pihalle. Maikka alkoi papattaa jotain läksyistä. Luokan lehmät mulkoilivat minua ilkeästi. Ne näyttivät suuttuneilta, koska ilmestyin rumentamaan heidän päiväänsä. Sitten luokka jakaantui pareihin ja alkoi tehdä tehtäviä. Tai tehdä ja tehdä. Kukaan ei halunnut olla mun kanssa. Eikä olis voinut vähempää kiinnostaa. Mut mua alkoi oikeasti kyllästyttää olla aina se ulkopuolinen.
"Tänään, sä et jaksanut enempää..."
Netta, luokan teinibeauty mulkaisi mua ilkeästi. Hopparit osoittivat sormella ja nauroivat. Kuten aina. Muut eivät kiinnittäneet muhun mitään huomiota. Olin kuin ilmaa.
"...muiden katseet aina kuin jää..."
Netta nousi paikaltaan, kipitti takariviin ja väitti lainaavansa teroitinta Karoliinalta. Se kuitenkin kohdisti silmänsä muhun ja sihisi ilkeästi: -Mitkä noi sun vaattees on olevinaan? Koetatsä tappaa meidät nauruun? Koetin olla huomioimatta sitä, mutta se oli hankalaa. Hiljattain alkoi keittää. Mä huitaisin sitä vihkollani ja irvistin. Netta perääntyi muutaman askeleen.
"...joskus perään ne huutaa, sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot..."
-Sä oot ihan seko muija. Täysbimbo! Ja Netta häipyi paikalleen. Mun teki mieli kuristaa se. Mikä sekin luuli olevansa mua arvostelemaan. Se luuli olevansa jotain: mut sen tiukkojen micmacien ja miss sixtyjen alla oli samanlainen ihminen kuin mun rastojen ja tumman meikkini. Mut sitähän se ei nähnyt.
"...niin, sä päätit lähtee ennen kuin lyöt..."
Mä sain tarpeekseni. Tunnin loputtua jäin lorvimaan luokkaan ja pyysin opelta että voisin tehdä työtä välitunnin ajan. Luvan sain, koska oli yksin, ja muuten se olisi jäänyt kesken.
Kun tiesin, ettei kukaan huomannut, avasin opettajan kassin ja sujautin sen lompakon taskuuni. Sen jälkeen häivyin.
Kotona mä huhuilin hiljaa. Sebbe ei ollut paikalla, vaikka se normaalisti teki kotoa käsin työnsä. Ilmeisesti joku tärkeä kokous, jota ei voinut jättää välistä.
Mä syöksyin huoneeseeni ja aloin pakkaamaan.
"...pakkasit meikit, ketjut ja vyöt..."
Heittelin muutaman paidan ja housut matkalaukkuun, koruni ja meikkini. Ja Herra Huttusen, joka oli kuitenkin tärkein onnentuojani. Olihan se ensimmäinen nalleni. Sitten tartuin kannettavaani.
"...ja keskeneräiset kirjoitustyöt..."
Tungin se hätäisesti suojapussiin, ja tarkistin ettei mitään elintärkeää olisi unohtunut. Pikkutavarat, kuten hammasharjan, saisi ostettua kyllä sieltäkin, mutta mun täytyi säästää kaikki mahdollinen raha, sillä en mä voinut tietää milloin mä saisin sitä lisää.
"...ja ruotsinopettajan Wisan, jonka se jätti välitunniksi luokkahuoneeseen..."
Siellä oli muutamia seteleitä, luottokortteja, sen kolmen pennun kuvat ja ostoslippu. Rahat otit, kuten myös luottokortin. Laskeuduin alakertaan ja soitin taksin. Sillä välin tungin lompakon kirjekuoreen, johon tekstasin opettajan nimen ja kouluni osoitteen. Tarvitsin kuitenkin postimerkkejä. Niitä löytyisi äidin yöpöydän laatikosta.
"...sillä sä pääset Lontooseen..."
Penkoessani sitä käteeni osui vanha video. Pieni talo preerialla. Sitä me olimme aina katselleet lauantai-iltaisin, silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Minä normaalina, ilman rastoja ja lävistyksiä, äidillä tavallinen työ ja isä elossa. Sen mukaan mäkin olin saanut nimeni, sellainen mun olisi kuulunut olla.
Kirjasin pienen kirjeen, jonka jätin yöpöydän laatikkoon. Laitoin sen varmuuden vuoksi kirjekuoreen. En halunnut, että Sebbe avaisi sen.
Lentoasemalla pudotin lompakkokirjeen postilaatikkoon ja ostin peruutuspaikan Lontoon lennolle. Jätin kuitenkin viestin äitini kännykän vastaajaan.
"Ja sä mietit, ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran, sietämään kaiken ja anteeksantamaan..."
Kuulutus lennolle tuli. Siirryin portin läpi ja kentälle. Siellä vilkaisin taakseni. Tätäkö todella halusin? Ja jos tämä oli sitä, miksi tuntui niin pahalta lähteä? Ajattelin kuitenkin uusia mahdollisuuksia, uudessa maassa, jossa en ollut hyljeksitty, halveksittu enkä omituinen. Kyllä, juuri sitä.
"...mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran..."
Koneessa istuuduin ikkunapaikalle ja katselin kuinka matkatavarat tuotiin koneeseen. Tämä oli suuri päätös, tajusin, kun kuulutuksessa pyydettiin kiinnittämään turvavyöt. Ja tämä oli nyt vain mun elämä. Vain mun.
"...vielä joskus teen niinkun huvittaa..."
Koneen irrottua maasta en katsonut kertaakaan ikkunasta, ennen kuin allani kimalsi sininen vesi. Ja ensimmäisen kerran moneen vuoteen, mä hymyilin.
"...ja niitä kaduttaa..."
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
pliz kommenttii
-Moi, kulta, se visersi liiankin iloisesti, joten mä arvasin mitä asiaa sillä oli.
-Anna kun arvaan, sä et oo tulossa lauantaina, mä tokaisin.
-Kulta, se tosi tärkeä juttu mun työpaikkani kannalta, yritä ymmärtää mua.
-Mistä mä sit saan ne rahat konserttilippuun, jollet sä tuu?
-Jos pyytäisin Sebastiénilta, mutsi ehdotti.
Huokaisin äänettömästi. -No okei, mä sanoin ja heitin mielessäni hyvästit Nightwishin keikalle. Sebbe ei koskaan antais mulle mitään.
"Niin, sä tulit varhain väsyksiin..."
Mä astelin alakertaan ja keräsin rohkeutta toivoen, että Sebbe olis yön aikana vaihtunut mukavaksi ja ymmärtäväiseksi isäpuoleksi, joka tajuaisi miten tärkeä se konsertti mulle on. Sama Sebbehän se kuitenkin istui aamupalapöydässä, tupakanhajuisena, ryysti kahvia kovaäänisesti ja luki otsa rypyssä lehteä. Se ei nostanut katsettaan, vaikka huomasi että mä saavuin. Ei hyvä merkki.
-Tota, Sebastién, mä aloitin varovasti. Se murahti jotain merkiksi, että oli kuullut. -Mutsi lupas hommata mulle liput Nightwishin keikalle, muttei se tuu ajoissa, joten mä ajattelin... et, tota... Sebben pienet siansilmät olivat kohdistuneet suoraan muhun. -Niin, mä aattelin, josko sä voisit.... öh, antaa rahat siihen? Sen suu vääntyi ilkeään virneeseen ja se nautti saadessaan nähdä mun pyytävän jotain.
-Ei mulla ole varaa kustantaa kaiken maailman pentujen lippuja, susta on muutenkin niin paljon harmia ja mielipahaa. Sen silmät kiiluivat pahaenteisesti. Jollen mä nyt vetäytyisi, saisin kunnon haukut. Mä käännyin mennäkseni.
-Mähän tiesin sen. Mut sähän oot niin p*ska muutenkin... Mä olin varma ettei se kuullut.
-Kuules ipana, se tuhahti mulle. -Sä olet niin röyhkeä pentu, et illalla suoraan kotiin.
-Et sä voi mua määräillä, napautin. Nappasin laukkuni, joka nökötti oven vieressä ja syöksyin ulos. Miks se oli niin epäreilu? Kyllä v*itutti. Ja kunnolla.
Koulussa mä etsiydyin opettaja Liljalan luo. Sillä oli ollut eilen asiaa, mut mä olin unohtanut ja lähtenyt suoraan kotiin. -Sori, unohdin eilen tulla, mä sanoin. -Mistä on kysymys?
-Voi Laura, kun meillä on pienoinen ongelma. Sut on nyt erotettu lavastetoimikunnasta.
-Mitä? mä huusin. Se oli sentään ainoa asia, jonka vuoksi mä jaksoi käydä koulussa. Meidän tarkoitus oli valmistaa lavasteet kevätjuhlaan, ja mun piirtämä suunnitelma oli ihan kiinnostavan näköinen. -Miks?
-Kun muut jäsenet ovat sitä mieltä, että joko he tai sinä lähtee. Meillä ei ole tarpeeksi varamiehiä paikkaamaan heitä kaikkia. Anteeksi, jos tämä satuttaa. Haluan olla sulle rehellinen, se sanoi ja yritti hymyillä lohduttavasti. Sen silmissä ei kuitenkaan ollut oikeaa sääliä. "Onneksi", mä olisin ajatellut jollen olisi järkyttynyt niin paljoa kuulemastani. "Kenenkään ei tarvitse sääliä mua. Mä olen tyytyväinen itseeni, ja se riittää."
"...petyit niihin puheisiin, joissa kaikki on kohta...."
-Mut ehkä sit ensi vuonna.
-Haista p*ska! mä huusin sille ja tuntui, jos mä olisin hetkenkin siinä, mä pillahtaisin varmasti itkuun.
"...muttei vielä, vielä, vielä, ikinä ei..."
Ryntäsin opettajan huoneesta ja rymistelin käytävää pitkin. Mä tönäisin ohi mennessä pari seiskaa, jotka nostivat tottuneesti keskarit pystyyn. Mä nostin myös sormeni pystyyn ja irvistin niin, että kielilävärini
kimmelsi käytävän liian kirkkaiden halogeenilamppujen valossa. Vasta pihalla mä pysähdyin ja vedin henkeä.
Mulla ois ollut tunti, mutten mä jaksanut vaivautua. Sen sijaan päätin mennä kuraattorille. Se oli ainut aikuinen, joka kuunteli ja ymmärsi. Yritin muuttaa pettymykseni kylmyydeksi.
"Kouluun, sä menit silmin vihaisin..."
Monet katsoivat mua ihmeissään. Seiskat eivät olleet tottuneet ajatukseen, että joku lintsasi tunneilta.
-Nössöt, mä mumisin niiden hämmentyneille ilmeille. Sit mä suuntasin kuraattorin huoneelle päin.
Se oli erillinen rakennus muun koulutilan takana, ja mä olin potkimassa kenkiä jaloista, kun kuulin sen äänen. Mä menin oven taakse. Olin huutaa, että mä tulin, mutta vaikenin kuullessani jonkun toisen puhuvan.
-Osaisitko neuvoa mitä minä tekisin sen Laura Hollolan kanssa. Minulta alkaa olla neuvot vähissä. Sen sanoi kuraattori.
Mun kiinnostukseni heräsi, joten mä painoin korvani ovea vasten ja kuuntelin.
-Kuinka niin? se toinen kysyi.
-Hänellä on niin paljon ongelmia, vaikka muille jakaa. Lapsiparka, alkaa seota, koska muut kohtelevat häntä niin julmasti. Kunpa osaisin auttaa muutenkin kuin puhumalla.
"...ne sanoo lapsi on sekaisin..."
-Osaisitko yrittää neuvoa häntä. Jos vaikka sanoisit, miten tunneilla kuuluu olla ja niin edelleen.
-Minä olen jo yrittänyt parhaani. Olen kertonut, miten olla kohteliaita, ja neuvonut miten kehittää keskittymiskykyä.
"...ja olisit nyt paremmin..."
-Mutta hän ei ota uskoakseen. Hän on ottanut itselleen pahan, ja hieman hullunkin tytön leiman. Jos hän joskus sulkisi suunsa,
"...jos olet hiljaa, ja kunnollinen..."
-...muistaisi ja tahtoisi tehdä läksynsä, niin hän voisi onnistua paremmin, kuraattori sanoi.
"...tunnollinen, niin kaikki ois helpompaa..."
Mua heikotti. Mä tiesin, että mun tilanteeni ei näyttänyt valoisalta noiden silmissä, muttei se ollutkaan. Ihan sama vaikka kuraattori olisi lyönyt puukolla selkään. Sekään ei olisi tuntunut yhtä pahalta kuin tämä.
-Hänen mielenterveytensä taitaa olla kärsinyt tähänkin mennessä, kuulemani perusteella, toinen nainen sanoi.
"...muuten joudut katumaan..."
-Minä kyllä todella taidan soittaa sinne Paju-puron hoitokotiin ja kysyä mahtuisiko yksi, yhdeksäsluokkalainen tyttö heille. Ensiksi täytyy puhua rouva Hollolalle, mutta uskon että hän hyväksyy ehdotukseni. Kaikkihan on vain hänen tyttärensä parhaaksi, kuraattori pohti. Äänet vaimenivat. Mä en ollut tarpeeksi nopea, olin liian järkyttynyt kuulemastani, että olisin tajunnut istuutua odotushuoneeseen. En tiedä, kumpi oli järkyttyneemmän näköinen, kuraattori vai terkkariksi paljastunut nainen, kun he huomasivat minut.
-Laura, kuraattori sai äänensä ensiksi takaisin. -Jospa menisit huoneeseeni. Jutellaan ihan kohta.
-En mene, huusin sille. -Sä et kuitenkaan välitä. Sä olet hommaamassa mua pois maisemista. Mä kuulin, kuinka sä puhuit jostain Pajupurosta. Mä en mene huoneeseen, enkä sinne s*atanan hoitokeskukseen.
-Laura, kuuntele pieni hetki. Terkkari yritti rauhoitella mua.
-V*ttu pää kiinni. Mä mitään kuuntele. Mä vihaan teitä. Vihaan!
Ja niine hyvineni mä syöksyin huoneesta. Molemmat yrittivät estellä mua, mutten mä välittänyt. Ne puhui p*skaa musta. Olisko pitänyt jäädä odottamaan selityksiä? Ne ei kuitenkaan kertoisi totuutta. Eihän ne ikinä.
"Ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran, essussaan kiltisti tottelemaan..."
Mä juoksin pois koulusta. Pois paikasta, joka oli maanpäällinen helvetti. Siellä kukaan ei välittänyt musta. Ei kukaan.
Lähin paikka oli kahvila. Siellä vessassa mä istuuduin vessanpöntön kannelle, painoin polvet rintakehääni vasten ja itkin. Kaiken katkeruuden Sebbeä, Liljalaa, terkkaria ja kuraattoria kohtaan. Kaiken tuskan, jota kerääntyi päivä päivältä enemmän ja se yritti koko ajan tukahduttaa mua. Itkin kaiken vääryyden, surkeuden ja muserretun itsetuntoni ulos. Kyyneleiden loputtua nousin ja astuin peilin eteen. Meikit valuivat mun kasvojani pitkin, silmänaluset mustina mä tuijotin naamaa, jota kaikki vihasivat. Mutta jostain sain uutta voimaa. Särjetty minä nosti kapinallisesti päätään.
"...mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran. Vielä joskus teen niinkuin huvittaa..."
Ja mä päätin. Mitä välittäisin muiden mielipiteistä. Mä jaksan kyllä ja mä selviän. Siitäs saisivat. Kaikki.
Kaivoin repustani meikkipussin ja aloin peittää kasvojani. Vedin niille kuin verhon, estämään ihmisiä näkemästä todellista minääni. Ja viidentoista minuutin kuluttua mua katsoi aivan toinen tyttö. Sen silmät olivat rajatut mustalla, kasvot virheettömät, ja tummista silmistä ei näkynyt hetkeäkään että se olis itkenyt. Sillä oli mustat rastat, korvat täynnä lävistyksiä, kuten nenässäkin, kulmassa ja huulessa näkyi koru. Kirkkaankeltainen Anarkiaa!- t-paita ja mustat, haalistuneet resitaskuhousut. Risaiset lenkkarit. Hetki hetkeltä mä tunsin itseni varmemmaksi. Ja vahvemmaksi.
"...ja niitä kaduttaa..."
Kahvilan puolelta mä tilasin suklaacappuchinon ja istuuduin nurkkapöytään. Siellä mä join kahvini ja kelailin kaikkea. Ensimmäisenä mielessä oli kysymys, kehtaisiko mennä enää kouluun. Mut enhän mä ollut kun aamuntunnit poissa, iltapäivällä olisi vielä ruotsia ja kuviksen kaksoistunti. Se piristäisi.
Viedessäni kahvin pois kuulin mummojen naksuttelevan kieliään paheksuvasti. Niin, kaikkiahan ei voinut miellyttää.
Koulun pihalla kukaan ei ollut valvomassa, joten en saisi merkintää alueelta poistumiseen. Mutta mitäpä yksi raksi lisää niiden lukemattomien muiden merkintöjen joukkoon merkitsisi. Ei mitään.
Menin nurkkaan istumaan ja kaivoin esiin kannettavan cd-soittimeni. Tuttu musiikki rauhoitti minua, ja sai kestämään ne ilkeät, epäluuloiset ja halveksivat katseet jotka eivät jättäneet mua rauhaan.
Ruotsinmaikka, lyhyt nainen viisissäkymmenissä, joka yritti epätoivoisesti esittää ainakin kymmenen vuotta nuorempaa, tuli avaamaan oven ja päästi meidät sisään. Mä laahustin suosikkipaikalleni takariviin, ikkunan viereen ja keskityin katselemaan pihalle. Maikka alkoi papattaa jotain läksyistä. Luokan lehmät mulkoilivat minua ilkeästi. Ne näyttivät suuttuneilta, koska ilmestyin rumentamaan heidän päiväänsä. Sitten luokka jakaantui pareihin ja alkoi tehdä tehtäviä. Tai tehdä ja tehdä. Kukaan ei halunnut olla mun kanssa. Eikä olis voinut vähempää kiinnostaa. Mut mua alkoi oikeasti kyllästyttää olla aina se ulkopuolinen.
"Tänään, sä et jaksanut enempää..."
Netta, luokan teinibeauty mulkaisi mua ilkeästi. Hopparit osoittivat sormella ja nauroivat. Kuten aina. Muut eivät kiinnittäneet muhun mitään huomiota. Olin kuin ilmaa.
"...muiden katseet aina kuin jää..."
Netta nousi paikaltaan, kipitti takariviin ja väitti lainaavansa teroitinta Karoliinalta. Se kuitenkin kohdisti silmänsä muhun ja sihisi ilkeästi: -Mitkä noi sun vaattees on olevinaan? Koetatsä tappaa meidät nauruun? Koetin olla huomioimatta sitä, mutta se oli hankalaa. Hiljattain alkoi keittää. Mä huitaisin sitä vihkollani ja irvistin. Netta perääntyi muutaman askeleen.
"...joskus perään ne huutaa, sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot..."
-Sä oot ihan seko muija. Täysbimbo! Ja Netta häipyi paikalleen. Mun teki mieli kuristaa se. Mikä sekin luuli olevansa mua arvostelemaan. Se luuli olevansa jotain: mut sen tiukkojen micmacien ja miss sixtyjen alla oli samanlainen ihminen kuin mun rastojen ja tumman meikkini. Mut sitähän se ei nähnyt.
"...niin, sä päätit lähtee ennen kuin lyöt..."
Mä sain tarpeekseni. Tunnin loputtua jäin lorvimaan luokkaan ja pyysin opelta että voisin tehdä työtä välitunnin ajan. Luvan sain, koska oli yksin, ja muuten se olisi jäänyt kesken.
Kun tiesin, ettei kukaan huomannut, avasin opettajan kassin ja sujautin sen lompakon taskuuni. Sen jälkeen häivyin.
Kotona mä huhuilin hiljaa. Sebbe ei ollut paikalla, vaikka se normaalisti teki kotoa käsin työnsä. Ilmeisesti joku tärkeä kokous, jota ei voinut jättää välistä.
Mä syöksyin huoneeseeni ja aloin pakkaamaan.
"...pakkasit meikit, ketjut ja vyöt..."
Heittelin muutaman paidan ja housut matkalaukkuun, koruni ja meikkini. Ja Herra Huttusen, joka oli kuitenkin tärkein onnentuojani. Olihan se ensimmäinen nalleni. Sitten tartuin kannettavaani.
"...ja keskeneräiset kirjoitustyöt..."
Tungin se hätäisesti suojapussiin, ja tarkistin ettei mitään elintärkeää olisi unohtunut. Pikkutavarat, kuten hammasharjan, saisi ostettua kyllä sieltäkin, mutta mun täytyi säästää kaikki mahdollinen raha, sillä en mä voinut tietää milloin mä saisin sitä lisää.
"...ja ruotsinopettajan Wisan, jonka se jätti välitunniksi luokkahuoneeseen..."
Siellä oli muutamia seteleitä, luottokortteja, sen kolmen pennun kuvat ja ostoslippu. Rahat otit, kuten myös luottokortin. Laskeuduin alakertaan ja soitin taksin. Sillä välin tungin lompakon kirjekuoreen, johon tekstasin opettajan nimen ja kouluni osoitteen. Tarvitsin kuitenkin postimerkkejä. Niitä löytyisi äidin yöpöydän laatikosta.
"...sillä sä pääset Lontooseen..."
Penkoessani sitä käteeni osui vanha video. Pieni talo preerialla. Sitä me olimme aina katselleet lauantai-iltaisin, silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Minä normaalina, ilman rastoja ja lävistyksiä, äidillä tavallinen työ ja isä elossa. Sen mukaan mäkin olin saanut nimeni, sellainen mun olisi kuulunut olla.
Kirjasin pienen kirjeen, jonka jätin yöpöydän laatikkoon. Laitoin sen varmuuden vuoksi kirjekuoreen. En halunnut, että Sebbe avaisi sen.
Lentoasemalla pudotin lompakkokirjeen postilaatikkoon ja ostin peruutuspaikan Lontoon lennolle. Jätin kuitenkin viestin äitini kännykän vastaajaan.
"Ja sä mietit, ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingalsin Lauran, sietämään kaiken ja anteeksantamaan..."
Kuulutus lennolle tuli. Siirryin portin läpi ja kentälle. Siellä vilkaisin taakseni. Tätäkö todella halusin? Ja jos tämä oli sitä, miksi tuntui niin pahalta lähteä? Ajattelin kuitenkin uusia mahdollisuuksia, uudessa maassa, jossa en ollut hyljeksitty, halveksittu enkä omituinen. Kyllä, juuri sitä.
"...mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran..."
Koneessa istuuduin ikkunapaikalle ja katselin kuinka matkatavarat tuotiin koneeseen. Tämä oli suuri päätös, tajusin, kun kuulutuksessa pyydettiin kiinnittämään turvavyöt. Ja tämä oli nyt vain mun elämä. Vain mun.
"...vielä joskus teen niinkun huvittaa..."
Koneen irrottua maasta en katsonut kertaakaan ikkunasta, ennen kuin allani kimalsi sininen vesi. Ja ensimmäisen kerran moneen vuoteen, mä hymyilin.
"...ja niitä kaduttaa..."
~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~*~
pliz kommenttii
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihan hyvin kirjoitettu, harmi että aihe oli kulunut kuin vanha sukka.
On niin monta vuotta siitä kun itse elin murrosiän mustuudessa, etten oikein päässyt liki kertojaa tai tarinaa.
Kolmanneksi, oma tapani on kääntää kaikki hyvätkin asiat koomisen kaameiksi, vaikka kirjoittaisin: mikä olisi maailman onnellisin asia? No sama kirjoittaisinko rakastumisen ihanuudesta. Siitäkin tulisi katkeran kökköinen satiiri ihmisen tyhmyydestä... josta syystä en erityisemmin nauti vihasta, surusta tai katkeruudessa toisten kirjoituksissa. Niistä kun en opi kirjoittamaan iloa.
jatkakaamme harjoittelua
Toij oli aivan vitun ihQ
Ekana ajattelin, että taas näitä nuorten kirjoittamia hiomattomia timantteja, mutta kun aloitin, niin teksti alkoi vetämään puoleensa. Hyvä merkki mun mielestä. Teksti oli siis mun mielestä hyvää. Isänä tuntui vähän pahalta lukea Sebben siansilmistä ja muutenkin asenteesta lapseen - isähän se kai oli? Mutta olihan Harry Potterissakin ilkeä isäpuoli. Suosittelen kirjoittamisen jatkamista.
hyvä kirjotus...mielenkiintoinen. Tuosta pystyi tuntemaan sen tunteen ja katkeruuden joka on jokaisella ollut yläasteella...ainakin niillä joilla on ollut tietty maine
Sama kävi mielessä kuin Pavelillakin.
Ajattelin nyt jotain sanoa kun en ole pitkään aikaan suutani avannut.
En pidä teinitarinoista. Oma teiniys on vielä liian lähellä, jollei vielä tietyllä tavalla läsnä, jottei voisi lukea "murrosiän mustuudesta" tuntematta pientä myötähäpeää. Positiivista tässä oli ehdottomasti se, että kieli oli suhteellisen hyvää, noin teknisesti katsottuna. Tämän jaksoi lukea loppuun jo pelkästään sen takia.
Maija Vilkkumaan laulun sanojen käyttö juonen kulkuna arvelutti hiukan. Jättääkö se sitten enää tilaa omalle luovuudelle? Tietysti voi sanoa, että hyvät laulun sanat ovat sillä tavalla universaaleja, että ne sopivat kaikille ja joka tilanteeseen.
Jos haluaa lähteä viilaamaan pilkkua niin kyllä jokaisesta tekstistä löytää pientä korjattavaa vaikka millä mitalla, mutta ei niillä ole niin väliä. Kaikista tärkeintä on kai se, että vaan yksinkertaisesti tykkää kirjoittaa. Vaikka en mikään ajatustenlukija olekaan, voisin veikata, että sinulta löytyy sieltä ruudun takaa aika kova into raapustella.
Harjoitus tekee mestarin.
Tekstissä oli hyvää se, että siinä ei ollut mitään ylimääräistä x:n ja z:n käyttöä, niin kuin tapaa tällaisissa tarinoissa olemaan. Ja muutenkin teksti oli selkeää.
Mutta mutta... aihe on tavallaan mielenkiintoinen, mutta loppuunkulutettu. Ja omaperäisyyttä ei oikein tahdo löytyä. Tykkäsin kuitenkin Vilkkumaan sanoitusten käytöstä, mutta se tuskin lisäsi omaperäisyyttä. Ihan hyvällä alulla...
Ihan mahtava!! kirjota lisää lisää lisää!
vaikka se laulu ei jatkukkaa... SILTI!
Oli niin mahtava et oli pakko tulostaa.. :) tuli vähä yli 5 sivuu tekstii! En huomannut että se oli niin pitkä kun olin niin tohkeissani lukenut tätä.. :)
kiitos kaikille kommenteista =D
KIRJOITATHAN! :D jäin koukkuun.. x)))
hihi tuo oli aivan ihQ