Olen tänä kesänä useasti ajautunut keskustelemaan keskustelutaitojen tärkeydestä. Ajattelen itse, että yksinkertaiset suorat kysymykset antavat helpon perustan keskustelulle. Jos on huolestunut jonkun ihmisen voinnista, voi tavallisen ”mitä kuuluu?” -kysymyksen sijaan kysyä suoraan ”oletko väsynyt?”. Silloin vastaajan on helpompi kertoa, mikä tällä hetkellä väsyttää. ”Pidätkö syksystä?” -kysymys voi johtaa hienoon keskusteluun vuodenajoista, mikä on mielestäni mielenkiintoisempi puheenaihe kuin tämänhetkisestä säästä jutteleminen.
Minä ainakin pidän siitä, kun huomaan, että jotakuta kiinnostaa juuri minun vastaukseni. Tuntuu hyvältä ajatella, että joku huolehtii minusta ja hyvinvoinnistani – ja taas toisaalta perustelen mielelläni, miksi syksy on hienompi vuodenaika kuin kevät.
Jollekin on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin, toinen arvailee muiden ajatuksia, eikä osaa kysyä suoraan. Molemmissa tilanteissa suosittelisin kysymään rohkeammin. Kysyminen ei ole ainoastaan hyvä keino oppia lisää uusista tuttavuuksista, vaan joskus suoria kysymyksiä tarvitaan myös ihan lähelle. Vaikeista asioista on helpompi alkaa puhua, kun joku esittää kysymyksen.
Mitä sitten tehdään, kun saa vastauksen, jota ei ymmärrä? Joskus kysyjä ja vastaaja ovat liian kaukana toisistaan, eikä keskustelu pääse tavoitteeseensa, eli ymmärrykseen. Välillä on hyvä tarkistaa, että ovatko keskusteluun osallistuvat osapuolet samalla aallonpituudella: ”Tiedäthän, mitä tämä sana tarkoittaa?” ”Anteeksi, selvennätkö vielä mitä tarkoitat, kun sanoit näin?” Voi olla, että parikymppinen nuori aikuinen ei vielä kertaakaan ole kuullut selitettävän, mitä tarkoittavat esimerkiksi sanat vanhurskas ja kilvoittelu.
Kysyminen on ehdottoman tärkeää uskonasioissa. Minusta tuntuu, että paljolta väärinymmärtämiseltä ja pahalta mieleltä säästyttäisiin, kun uskallettaisiin kysyä rohkeammin. Oman pään sisällä omituisetkin ajatusrakennelmat ja päätelmät vahvistuvat, kun ei rohkene kysyä vieressä istuvalta, että ”olenko minä nyt ihan pihalla, vai onko tämä asia todella näin?”.
Olen muutaman kerran pahoittanut mieleni tilanteessa, jossa ystäväni on ilmoittanut, ettei halua olla enää uskovainen, kun uskovaisena pitäisi olla sellainen tai tällainen. Tai vielä ikävämpää on ollut, jos viestissä minulle rakasta yhteisöä on kuvailtu sellaisena, jona en sitä koskaan ole tuntenut henkilökohtaisesti.
Helppo minun olisi sanoa, että ei, ei, tuo ei ole totta! Mutta minä haluan luottaa siihen, että ihmiset ovat rehellisiä minulle, mikä tarkoittaa, että ne ikävät kokemukset, joita ystävilläni on ollut, voivat ihan hyvin pitää paikkansa.
Joissakin tilanteissa mieleeni hiipii silti toinenkin ajatus: mitä jos kyse on ollut väärinymmärtämisestä? Jos joku onkin puhunut mutkia oikoen kovaan ääneen toiselle kipeästä asiasta? Mitä jos joku onkin taitamattomasti perustellut sanojaan, kun ei ole pitänyt niiden merkitystä niin suurena? Monet asiat saattavat olla täysin toisarvoisia yhdelle ja äärettömän tärkeitä toiselle.
Kunpa osaisimme puhua asioista mahdollisimman mutkattomasti, ystävällisesti ja ymmärrettävästi, jotta viestimme kuultaisiin sellaisena, joksi se on tarkoitettu. Olemme kaikki vuorotellen kysyjän ja vastaajan asemassa, muistammehan siis kohdata toinen toisemme arvostaen ja yhteistä ymmärrystä etsien.
Minä ainakin pidän siitä, kun huomaan, että jotakuta kiinnostaa juuri minun vastaukseni. Tuntuu hyvältä ajatella, että joku huolehtii minusta ja hyvinvoinnistani – ja taas toisaalta perustelen mielelläni, miksi syksy on hienompi vuodenaika kuin kevät.
Jollekin on vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin, toinen arvailee muiden ajatuksia, eikä osaa kysyä suoraan. Molemmissa tilanteissa suosittelisin kysymään rohkeammin. Kysyminen ei ole ainoastaan hyvä keino oppia lisää uusista tuttavuuksista, vaan joskus suoria kysymyksiä tarvitaan myös ihan lähelle. Vaikeista asioista on helpompi alkaa puhua, kun joku esittää kysymyksen.
Mitä sitten tehdään, kun saa vastauksen, jota ei ymmärrä? Joskus kysyjä ja vastaaja ovat liian kaukana toisistaan, eikä keskustelu pääse tavoitteeseensa, eli ymmärrykseen. Välillä on hyvä tarkistaa, että ovatko keskusteluun osallistuvat osapuolet samalla aallonpituudella: ”Tiedäthän, mitä tämä sana tarkoittaa?” ”Anteeksi, selvennätkö vielä mitä tarkoitat, kun sanoit näin?” Voi olla, että parikymppinen nuori aikuinen ei vielä kertaakaan ole kuullut selitettävän, mitä tarkoittavat esimerkiksi sanat vanhurskas ja kilvoittelu.
Kysyminen on ehdottoman tärkeää uskonasioissa. Minusta tuntuu, että paljolta väärinymmärtämiseltä ja pahalta mieleltä säästyttäisiin, kun uskallettaisiin kysyä rohkeammin. Oman pään sisällä omituisetkin ajatusrakennelmat ja päätelmät vahvistuvat, kun ei rohkene kysyä vieressä istuvalta, että ”olenko minä nyt ihan pihalla, vai onko tämä asia todella näin?”.
Olen muutaman kerran pahoittanut mieleni tilanteessa, jossa ystäväni on ilmoittanut, ettei halua olla enää uskovainen, kun uskovaisena pitäisi olla sellainen tai tällainen. Tai vielä ikävämpää on ollut, jos viestissä minulle rakasta yhteisöä on kuvailtu sellaisena, jona en sitä koskaan ole tuntenut henkilökohtaisesti.
Helppo minun olisi sanoa, että ei, ei, tuo ei ole totta! Mutta minä haluan luottaa siihen, että ihmiset ovat rehellisiä minulle, mikä tarkoittaa, että ne ikävät kokemukset, joita ystävilläni on ollut, voivat ihan hyvin pitää paikkansa.
Joissakin tilanteissa mieleeni hiipii silti toinenkin ajatus: mitä jos kyse on ollut väärinymmärtämisestä? Jos joku onkin puhunut mutkia oikoen kovaan ääneen toiselle kipeästä asiasta? Mitä jos joku onkin taitamattomasti perustellut sanojaan, kun ei ole pitänyt niiden merkitystä niin suurena? Monet asiat saattavat olla täysin toisarvoisia yhdelle ja äärettömän tärkeitä toiselle.
Kunpa osaisimme puhua asioista mahdollisimman mutkattomasti, ystävällisesti ja ymmärrettävästi, jotta viestimme kuultaisiin sellaisena, joksi se on tarkoitettu. Olemme kaikki vuorotellen kysyjän ja vastaajan asemassa, muistammehan siis kohdata toinen toisemme arvostaen ja yhteistä ymmärrystä etsien.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jospa aloittaisitte puhumalla rehellisesti uskostanne olemattomaan jumalaan.
Uskotte johonkin, jota ette voi todistaa olevaiseksi, joten valehtelette.
Seuraavan kerran, kun haluatte puhua jumalastanne, tulee teidän aloittaa puhe seuraavasti:
"Haluaisin nyt valehdella teille jumalasta..."
Neuvostoliiton Juri Gagarinista tuli v. 1961 ensimmäinen avaruudessa käynyt ihminen.
Juri Gagarin kiersi lentonsa jälkeen useissa maissa kertomassa avaruuslennostaan. JG. hehkutti mm. voimakkaasti: "Kiersin avaruudessa - en nähnyt Jumalaa. Jumalaa ei siis ole olemassa".
Eräässä tilaisuudessa kuuluisa aivokirurgi otti puheenvuoron ja sanoi: "Minä olen tehnyt satoja aivoleikkauksia enkä ole nähnyt yhtään ajatusta. Ajatuksia ei siis ole olemassa."
Juri Gagarin kuoli v. 1968 MiG-15 -hävittäjän harjoituslennolla. JG oli kuollessaan 34-vuotias. Ehkä Jumala lopetti miehen irvailun tuossa kohtaa.
Ehkä, mutta se on aivan varmaa, ettei kyseessä ollut kristinuskon jumala. Sen kun itse raamattu todistaa ihmisen luomukseksi ja siten epäjumalaksi.
""Ehkä,+mutta+se+on+aivan+varmaa,+ettei+kyseessä+ollut+kristinuskon+jumala.""
mies tuoJUri Gagarin. Miten hän muka olisi voinut nähdä Jumalan, koska Raamatun mukaan Jumalaa ei kukaan voi nähdä. Jossakin osanottu, että JUmala on kaikkialla l-äsnäoleva henki. Hän ei siis ole kaukana yhdestäkään meistä. Ihmisen ymmärrys ei vain koskaan riitätajuamaan JUmalan suuruutta. Täytyyhän hänen olla suuri ja mahtava ja tosi voimaillinen, kun on tehnyt kaikki linnunratajärjestelmät ja pitää kaiken yllä. Hänen kanssaan kannattaisi olla hyvissä väleissä.
Aivotutkimus+muuten+on+edistynyt+huomattavasti+Gagarinin+ajoista.+Nykyisin+ajatukset+voidaan+nähdä+magneettikuvauslaitteella.
Aivojen tuottamia sähköärsykkeitä voidaan tutkia ja pyrkiä niiden kautta tulkitsemaan ajatusten sisältöä.
Tämä on puhtaasti tulkintaa ja riippuu tulkitsijasta. Ajatusten sisällön lukemista tämä EI OLE.
Esimerkiksi esittämällä aistiärsykkeitä, kuten kuvi ja ääntä voidaan vaste paikantaa aivoissa. Vasteet ovat samanlaisia samalle ärsykkeelle.
Olisi muuten hauska saada kunnolla terminaalisti uskonharhainen tuollaiseen laitteeseen, sanotaan vaikka Mark5. Se saisi seisokin, kun sille näytettäisiin helvetin grillissä palavia vääräuskoisia ja samalla soitettaisiin tuskanhuutoja korvalappuvideoilla.