Kun pitkä parisuhde päättyy

Otan osaa jos tämäkin aloitus ei ole feikkiä

Niin, se sama tuska on toisellakin, se on vaan voinut olla eri vaiheessa ja silloin, kun et sitä todeksi ottanut. Silloin, kun seurasit miten toinen vei voimasi, miten halusit yrittää korjata asioita mitä et sitten jostain syystä itse halunnut/pystynyt/voinut korjata. Vain täysin tunteettomalle suhteen päättyminen ei merkkaa mitään.

Se on raskasta aikaa, mutta se menee ohi se "sydämen kipu" Muistan itsekin että oli niin outoa nukkua yksin ja asuntokin alkoi näyttään niin isolta. Kaapeissa ei aikaisemmin ollut tilaa yhtään ja yhtäkkiä monta hyllyä tyhjää tilaa..


Yksinäisyys oli aika voimakasta silloin. Se oli elämänmuutos. piti sopeutua elämään yksin, vaihtamaan varatun identiteetti sinkkuun ja sitten surra mönkään mennyt suhde ja ikävä siihen ihmiseen josta erosi ja niihin yhteisiin muistoihin ja hyviin aikoihin.

Se kuitenkin menee ohi ja lopulta ei enää muista että koko asiaa vaan on päässyt jaloilleen pyörittäen arkea ehjänä ja itseäisesti,

Se myös kasvattaa hurjasti kun käy läpi sellaisen. Ei pelkää samoin yksin jäämistä ja kun menneen suhteen kunnolla käsittelee mielessään oppii siitä. Oppii missä meni vikaa ja mitä olisi pitänyt toimia toisin

itselle se oli ehkä suurin hetki sen aikaisessa elämässä mistä lähti tietynlainen kasvuprosessi käyntiin ja silloin myös vasta tytöstä alkoi kasvamaan aikuinen nainen. Elämä kun piti hoitaa kokonaan ensimmäistä kertaa jokaisella elämänalueella ihan itse. Enää ei ollut miestä auttamassa eikä ketään ns. tukipilaria. Oli vaan selvittävä.

enää ei kukaan muu asentanut laitteita käyttövalmiiksi, ei avannut tukkeutuneita putkia, ei vaihtanut sulakkeita, ruuvaillut seiniin ruuveja tauluja, koonnut huonekaluja laudanpätkistä, tehnyt sähkösopimuksia.. kantanut raskaita huonekaluja ja kauppakasseja. siirryttävä paikasta A paikkaan B, kärsittävä kipeänä yksin vaikka olisi kuinka kurja olo ja peloissaan että kuoleeko tähän ja mitä jos kuolen, koskahan minut löydetään. ehdinkö mätäneen. Jne.
Nyt kaikki oli tehtävä itse.. mutta se on kasvattanut. Tehnyt itsevarmemmaksi, luotto omaan selviytymiseen tuli eteen sitten mitä vain kasvoi suuresti.


Toisinaan huomaan että yksin elely on saanut minusta liiankin itsenäisen. On välillä vaikea enää edes myöntää kun ei meinaakaan selvitä tai kun apua tarvitsisi ja sitäkään en eroa surressa olisi ikinä uskonut että sellaiseksi muuntaudun ihmisenä kun se suru vain on käyty läpi ja taas päästy jaloilleen ja opeteltu elämään yksin

Tiedän tuon tunteen ja haluan kirjoittaa sinulle jos se jotain edes auttaa. Se on sama kuin olisit jäänyt prässin väliin ja sinua puserretaan kasaan joka suunnasta. Loputtomuuden tunne on pahinta. Pelko, että pärjääkö, kaikki ne rakkauden rippeet, arkirutiinit ja hyvän olon menetys. Ja tunne, että nyt minusta tuli epäkelvollinen. Identiteetin mureneminen. Yksinäisyys, hiljaisuus. Rakkaista muistoista raskaita, niin että sydän tuntuu miljardien tonnien painoiselta...Usko pois, minä tiedän.

Siksi haluan sanoa sinulle kuka ikinä oletkin, että muista kuka olit ennen tätä päivää, äläkä kadota eron myötä omaa minuuttasi. Tiedä aina, kuka itse olet vaikka olosuhteet muuttuisivat. Itsensä tunteminen on peruspilari pahoissa paikoissa. Ole joka tilanteessa tästä eteen päin armollinen ja hyväksyvä itsellesi. Ja ajattele, sitten kun ajatus vähän selkenee, että ilman mitään elämässä tapahtunutta kokemusta, sinusta ei tule sitä ihmistä joka sinä tulet olemaan vuosien päästä ikääntyessäsi. Kaikilla asioilla mitä itselleni on tapahtunut, on ollut joku tarkoitus, joku huono asia tuuppaa sinut pakolla eteen päin ja sinulle avautuukin toinen ovi ja mahdollisuus vaikka karmeimmilla hetkillä sitä et olisi pystynyt kuvittelemaankaan. Kukaan ei sano, että sinä toivut päivässä vuodessa parissa. Se voi viedä kymmenenkin.

Muista, että olet kuitenkin hyvä ihminen, hymyile ihmiskontaktitilanteissa vaikkei siltä tuntuisi, ulkoile metsissä, rannoilla, nuku, ota omaa aikaa niihin yksinäisiin hetkiin, mutta ole myös läheisten seurassa. Mieti, mistä sinulle tulee hyvä olo. Ja ajattele, että nyt sinulla on oikeasti se hetki ja aikaa miettiä uudelleen ilman toista ihmistä, että kuka sinä olet oikeasti. Ja kun saat vastauksia oman mielen sisällä, olo kevenee päivä päivältä. Eron myötä tulee näkemään itsensä pitkästä aikaa sielu avoimena ja hyvin paljaana.

Tapasimme kun olimme kahdeksantoista. Saatiin ajokortit, saatiin ylioppilaslakit, saatiin ensimmäiset koulutus- ja työpaikat, haudattiin ukit ja mummit, koettiin ilot surut yhdessä, sairastuttiin, parannuttiin, muutettiin, matkustettiin -rakastettiin ja elettiin. Kunnes noin kahdenkymmenen vuoden jälkeen jatkettiin eri teitä eikä meitä enää ollut kuin suvun valokuva-albumeissa. Voit uskoa, minä tiedän, miltä sinusta nyt tuntuu. Huusin autossa työmatkalla suoraa eläimellistä surullista huutoa, itkin, raivosin, lyyhistyin, luhistuin ja nousin. Mutta ystävä kallis siellä, antaisin käden jos yltäisin, antaisin olkapään - SINÄ SELVIÄT.

itselläni sama tilanne menossa, sydän niin rikki :(