Tapasin keväällä aivan ihanan ja fiksun miehen. Tapailu johti seurusteluun ja sitä on nyt takana muutama kuukausi. Välillemme kehittyi nopeasti vahva side, olin todella ihastunut tähän mieheen, ja uskoin että juttu kestäisi. Viime kuun lopussa hän lähti kolmeksi viikoksi ulkomaille. Ensimmäiset kaksi viikkoa kaipasin häntä kovasti, välilllä jopa niin paljon että itketti. Kuitenkin jossain kohtaa aloin jotenkin tottua hänen poissaoloonsa, ja ikävän tunne laimeni poistuen lopulta kokonaan. Olimme kyllä yhteydessä päivittäin. En ollut yhtä innoissani nähdessäni hänet taas kuin aluksi luulin olevani. Tapaaminen oli kyllä mukava ja meillä oli yhtä hauskaa kuin aina ennenkin, nautin hänen seurastaan ja kosketuksestaan. Seuraavana päivänä jopa kaipasin häntä taas vähän, mutta sekin meni taas ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Rupesin ahdistumaan tunteistani, tuntui kuin jotain puuttuisi. Seuraavan kerran tavatessamme se oli mennyt siihen pisteeseen, että kavahdin hänen yrittäessään halata minua. Ei siksi että hän olisi jotenkin vastenmielinen, se muuten vaan tuntui jotenkin ahdistavalta. Tuona iltana otin asian esille ja puhuin hänelle tunteistani, yritin parhaani mukaan selittää ettei hän ole tehnyt mitään väärää, että jostain syystä nyt vain tuntuu erilaiselta, tosin en osannut selittää mistä syystä, koska en ymmärrä itsekään. Hän tuli kovin surulliseksi ja käski minua tekemään päätöksen, kertoi ettei itse halua erota, ja on myös aiemmin kertonut että olen hänen ainoa motivaationsa tehdä töitä ja päästä eteenpäin elämässä (ei oikein tiedä mitä haluaa elämältään ja on kärsinyt masennuksesta). Olen kyllä aiemminkin kehottanut häntä hankkimaan muutakin motivaatiota, koska koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu ja saatamme erota. Aiemmissa suhteissa hänet on kuulemma aina jätetty, tosin en ole varma montako näitä suhteita on ollut.
Yritin myös kovasti selittää, että viimeinen asia mitä haluan tehdä on loukata häntä, koska kuitenkin välitän hänestä, mikä on siis ihan totta, nimenomaan sen takia tämä on niin raskasta. En vain tiedä ymmärsikö hän sitä vai ajatteliko vain että kohta hänet jätetään taas. Tulimme siihen tulokseen, että pidämme jonkin sortin taukoa ja yritän selvittää ajatuksiani. Nukuimme tuon yön yhdessä ja aamulla lähtiessämme samaa matkaa omille teillemme hän ei puhunut minulle mitään, vaikka itse yritin puhua hänelle. Ymmärrän kyllä että hän on surullinen. Töissä olin koko päivän itku kurkussa enkä saanut asiaa mielestäni. Lisäksi hän laittoi minulle viestin, jossa luki vain: "älä jätä minua" mikä nyt taas teki asiasta miljoona kertaa raskaamman. Miehessä ei oikeasti ole mitään vikaa, hän on todella kunnollinen ja ihana, naisen huomioonottava, meillä on paljon yhteistä ja saisin varmasti hänestä rakastavan puolison mutta jokin vain mättää. Mutta mikä?
Onko kellään kokemusta tällaisesta? Miten kaikki voi ensin olla miltei täydellistä ja yhtäkkiä ei olekaan? Oliko minulla nyt ne kuuluisat "vaaleanpunaiset lasit"? En käsitä mitä tapahtui enkä tiedä mitä tehdä. En tunne niinkuin pitäisi, mutta ajatus siitä etten näkisi häntä enää tuntuu myöskin pahalta. Pelkään myös, että jos eroamme niin kadunko sitä myöhemmin?
Kuitenkin tällä hetkellä vain ahdistaa niin vietävästi :( Ja jos eroamme, tulee se olemaan raskasta minullekkin koska todella välitän hänestä ja hän on hetken ollut iso osa elämääni. Ajattelen vain, että miehessä ei ole mitään vikaa joten vika täytyy olla minussa itsessäni. Tunnen olevani huono ihminen tämän takia koska tämä mies ei todellakaan ansaitse tulla loukatuksi. Hyppäsimmekö suhteeseen liian nopeasti? Ennen seurustelua tapailimme reilun kuukauden.
Tulipas paljon tekstiä, toivottavasti joku jaksaa lukea.... :|
Rupesin ahdistumaan tunteistani, tuntui kuin jotain puuttuisi. Seuraavan kerran tavatessamme se oli mennyt siihen pisteeseen, että kavahdin hänen yrittäessään halata minua. Ei siksi että hän olisi jotenkin vastenmielinen, se muuten vaan tuntui jotenkin ahdistavalta. Tuona iltana otin asian esille ja puhuin hänelle tunteistani, yritin parhaani mukaan selittää ettei hän ole tehnyt mitään väärää, että jostain syystä nyt vain tuntuu erilaiselta, tosin en osannut selittää mistä syystä, koska en ymmärrä itsekään. Hän tuli kovin surulliseksi ja käski minua tekemään päätöksen, kertoi ettei itse halua erota, ja on myös aiemmin kertonut että olen hänen ainoa motivaationsa tehdä töitä ja päästä eteenpäin elämässä (ei oikein tiedä mitä haluaa elämältään ja on kärsinyt masennuksesta). Olen kyllä aiemminkin kehottanut häntä hankkimaan muutakin motivaatiota, koska koskaan ei tiedä mitä elämässä tapahtuu ja saatamme erota. Aiemmissa suhteissa hänet on kuulemma aina jätetty, tosin en ole varma montako näitä suhteita on ollut.
Yritin myös kovasti selittää, että viimeinen asia mitä haluan tehdä on loukata häntä, koska kuitenkin välitän hänestä, mikä on siis ihan totta, nimenomaan sen takia tämä on niin raskasta. En vain tiedä ymmärsikö hän sitä vai ajatteliko vain että kohta hänet jätetään taas. Tulimme siihen tulokseen, että pidämme jonkin sortin taukoa ja yritän selvittää ajatuksiani. Nukuimme tuon yön yhdessä ja aamulla lähtiessämme samaa matkaa omille teillemme hän ei puhunut minulle mitään, vaikka itse yritin puhua hänelle. Ymmärrän kyllä että hän on surullinen. Töissä olin koko päivän itku kurkussa enkä saanut asiaa mielestäni. Lisäksi hän laittoi minulle viestin, jossa luki vain: "älä jätä minua" mikä nyt taas teki asiasta miljoona kertaa raskaamman. Miehessä ei oikeasti ole mitään vikaa, hän on todella kunnollinen ja ihana, naisen huomioonottava, meillä on paljon yhteistä ja saisin varmasti hänestä rakastavan puolison mutta jokin vain mättää. Mutta mikä?
Onko kellään kokemusta tällaisesta? Miten kaikki voi ensin olla miltei täydellistä ja yhtäkkiä ei olekaan? Oliko minulla nyt ne kuuluisat "vaaleanpunaiset lasit"? En käsitä mitä tapahtui enkä tiedä mitä tehdä. En tunne niinkuin pitäisi, mutta ajatus siitä etten näkisi häntä enää tuntuu myöskin pahalta. Pelkään myös, että jos eroamme niin kadunko sitä myöhemmin?
Kuitenkin tällä hetkellä vain ahdistaa niin vietävästi :( Ja jos eroamme, tulee se olemaan raskasta minullekkin koska todella välitän hänestä ja hän on hetken ollut iso osa elämääni. Ajattelen vain, että miehessä ei ole mitään vikaa joten vika täytyy olla minussa itsessäni. Tunnen olevani huono ihminen tämän takia koska tämä mies ei todellakaan ansaitse tulla loukatuksi. Hyppäsimmekö suhteeseen liian nopeasti? Ennen seurustelua tapailimme reilun kuukauden.
Tulipas paljon tekstiä, toivottavasti joku jaksaa lukea.... :|
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oma vikashan tuo on. Mieti miksi teit niin typerästi.
Jotain tuollaista vastausta osasin odottaakkin kun tänne ensimmäistä kertaa kirjoitin. Todistakoon joku luuloni tästä palstasta vääräksi ettei täällä ole pelkkiä trollaajia jotka ei osaa edes kantaansa perustella... :D
Siis mitä todistaa? Sinä sait tarpeeksesi ja halusit jotain uutta, jännää heti. Ei riittänyt se joka oli turvallinen ja ihana. Nyt jälkeenpäin kadut ja mietit miksi teit niin kuin teit.
Jos sun suhteiden pitää olla koko ajan kuukaudesta toiseen sitä että perhoset vilistää mahassa kun näkee kaivattunsa niin ennemmin saa ameriikan lotossa täyspotin itse kuin semmonen löytyy kohdalle. Arki kun on semmosta.
Tein mitä? Ja ei pidä olla perhosia mahassa, mutta ei kai nyt oman miehen seura pitäisi ahdistaakkaan. Kyllä tiedän mitä se arki parisuhteessa on, pidemmissäkin suhteissa on oltu.
Eeon, teet eron teidän välille. Mieti miltä se tuntuu, mikä ahdistaa eniten, mistä nautit kun hän ei ole paikalla, mieti miltä hänest tuntuu.. minä ahdistaa? Yhdessä oleminenko vai tieto että joku rakastaa sinua? Niin monta kysymystä..
Eniten ahdistaa se kun en tällä hetkellä koe että hän olisi se kenen kanssa todella haluan olla, mutta pelkään suhteen lopettamista jos kadunkin sitä myöhemmin. Koska hän on oikeasti hyvä mies, kaikista täysjärkisin ja hyväsydämisin niistä keiden kanssa olen ollut. Kun hän ei ole paikalla nautin vain omasta ajasta, mutta siitä olen nauttinut aina sinkkunakin.
Nuo nyt sitten on jo omantunnon kysymyksiä johon vain sinä itse tiet vastauksen. Jos tuntuu hyvältä jatka, jos ei älä jatka... Sun pitää itse osata nyt kasata omassa nupissa ajatukset kasaan ja miettiä mitä haluat vuoden päästä olevan, 2. Vuoden päästä jne.
Oletteko te liian paljon toisissa kiinni, onko ns. Omaa aikaa omille harrastuksille, itsetutkiskeluun ja mitä näitä nyt on.
Toisesta pitääkin olla kiinnostunut mutta jos 24h. Tapittaa toista äkkiä ahdistus iskee päin pläsiä. Se mitä sanoit sen kertoneen että sinä olet ainoa syy jaksaa, jatkaa, kertoo että aika riippuvainen ja kiinni sinussa.
Sinänsä ymmärrettävää on tauko, erossa hetken taipari yötä eri osoitteessa on paikallaan.
Kerro siitä hänelle, älä hauku tai syyllistä. Sano että haluat hivenen ainaa olla ihan vaan itekses ilman että sun niskaa painaa tunto jonka hän on antanu sun kannettavaksi.
Kiitos neuvoista.
Se jäi mainitsematta että ei tosiaan edes asuta yhdessä, ja ollaan yleensä nähty sellaiset 2-4 kertaa viikossa, joten luulisi että liikaa aikaa yhdessä viettäminen ei olisi nyt se ongelma... Tauko meillä tosiaan on menossa, viikonloppuja ollaan yleensä yhdessä vietetty mutta nyt ei. Enkä voisikaan haukkua tai syyllistää häntä kun hän ei tosiaan mitään väärää ole varsinaisesti tehnyt.
Ongelmahan on sitten vain ja ainoastaan sinun puolelta. Se nyt toki kävi selväksi, älä jätä hyvää miestä tai sitten jätä.
Sun pitää ite kelata se omassa päässäs. Ei tuohon voi enää auttaa tai sanoa ilman että face to face jauhetaan.