Olen viime aikoina alkanut tuntea melko usein, että elämäni elämä ei ole täysin todellista. Välillä koen, että olen seonnut ja kuvittelen vain nuorimman lapsemme olemassaolon. Joudun todistella itselleni, että kyllä tuo lapsi on todellinen, eikä vain omaa kuvitelmaani.
Onko täällä muilla ollut vastaavaa? Miten olette suhtautuneet näihin ajatuksiin ja onko niistä mahdollisuutta päästä eroon?
Onko täällä muilla ollut vastaavaa? Miten olette suhtautuneet näihin ajatuksiin ja onko niistä mahdollisuutta päästä eroon?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuo epätodellinen tunne liittyy vissii usein johonkin kiellettyihin tunteisiin tai sitten lapsuuden traumojen dissosioituminen mahdollisesti.
Mulla on ollut jo monta vuotta tuollaisia oloja/ajatuksia. Välillä ne menee pois ja pystyn elämään normaalisti, välillä haittaa elämää sitten enemmän. Itsellä tosin taustalla voimakasta ahdistusta ja masennusta. Luonteeltaahan nuo ovat tavallaan pakkoajatuksia, koska kun kerran mieleen tulee tuollainen ajatus, niin siitä onkin vaikea päästä eroon, koska se jää vain koko ajan pyörimään mieleen. Voin kuitenkin sanoa, että eivät nuo mitään sekoamista enteile, eivät ole mitään psykoosin oireita.
Mulla oli dissosiaatio-oireita vuosia. Ne johtuivat liian suuresta psyykkisestä kuormasta ja kaikista tunteista, joita kannoin sisälläni. Kun lähti työstämään asioita ja mitä pidemmällä tässä prosessissa on, sitä vähemmän ja harvemmin noita oloja on tullut. Samaa oireilua oli, olo tuntui epätodelliselta. Saattoi vaikka joskus tuijottaa omaa kättään ja miettiä ihan tosissaan, onko se todellinen.
Dissosiatiivisista oireista on mielestäni ja tietäkseni mahdollista päästä eroon. Kannattaa hakea apua, toivottavasti on ammattitaitoisia ihmisiä vastassa, jos päädyt hakemaan apua. Voimia.