Lääkärissä tuli ikävä asia ilmi: endometrioosini on muuttunut aggressiivisemmaksi ja sitä on lähes kaikkialla. Perhepolitiikasta lääkäri kyseli, josko heti toivuttuani operaatiosta voisin yrittää raskautta. Ei välttämättä enää onnistu lainkaan, leikkauksen jälkeen tiedetään enemmän. Haluaisin edes yrittää saada biologisesti lapsen, jos se ei onnistu, sitten haluan adoptoida lapsen/lapsia. Aivan yhtä omahan adoptoitukin lapsi on.
Olen valmistumassa työnsaannin kannalta (ja muutenkin) turvalliselle alalle ennen kuin mahdollinen lapsi syntyisi. Perusjutut elämisen kannalta kodistani jo löytyy, joten mahdollisesti lapsen ilmaantuessa pitäisi hommata vain tavarat ja vaatteet lasta varten ja muuttaa hissitaloon tai maan tasalle. Paljon lastentarvikkeita saisin lainaan tai lahjaksi tarpeettomina.
Kuten nickistä huomaatte, en elä parisuhteessa. En vietä raikulielämää ja tiedän, että lapsi muuttaisi siltikin elämäni täysin. Minulla on tukiverkko, etten joutuisi yksin olemaan lapsen kanssa, vaan saisin tarvittaessa apua ja ennen kaikkea aikuiskontakteja itselleni. Pystyisin tarjoamaan lapselle kohtuullisen elämisen tason: ei se leipä leveää olisi, mutta sitä olisi ihan riittävästi.
Mutta millaista sitten on olla yksin pienen vauvan kanssa? Entä pikkulapsen? Miten hoituu työssäkäynti lapsen sairastellessa sitten vanhempana, kun on vain yksi aikuinen käytettävissä hoitajaksi? Katoavatko ne ihmiset ympäriltä, jotka kyllä vielä tässä vaiheessa pyhästi lupaavat olla tukena ja apuna? Mikä on teitä eniten rasittanut ollessanne yksin lapsen kanssa? Jaksaako yksinhuoltaja hankkia lapselle sisarrusta? Voiko miespuolista ystävää pyytää luovuttajaksi vai särkeekö sillä ystävyyden? Nyt saa kertoa hyviä ja huonoja kokemuksia yksin vanhempana olosta. Haluan tietää mahdollisimman paljon tuntemuksistanne ja arkikokemuksistanne ennen kuin teen lopullisen päätökseni.
Olen valmistumassa työnsaannin kannalta (ja muutenkin) turvalliselle alalle ennen kuin mahdollinen lapsi syntyisi. Perusjutut elämisen kannalta kodistani jo löytyy, joten mahdollisesti lapsen ilmaantuessa pitäisi hommata vain tavarat ja vaatteet lasta varten ja muuttaa hissitaloon tai maan tasalle. Paljon lastentarvikkeita saisin lainaan tai lahjaksi tarpeettomina.
Kuten nickistä huomaatte, en elä parisuhteessa. En vietä raikulielämää ja tiedän, että lapsi muuttaisi siltikin elämäni täysin. Minulla on tukiverkko, etten joutuisi yksin olemaan lapsen kanssa, vaan saisin tarvittaessa apua ja ennen kaikkea aikuiskontakteja itselleni. Pystyisin tarjoamaan lapselle kohtuullisen elämisen tason: ei se leipä leveää olisi, mutta sitä olisi ihan riittävästi.
Mutta millaista sitten on olla yksin pienen vauvan kanssa? Entä pikkulapsen? Miten hoituu työssäkäynti lapsen sairastellessa sitten vanhempana, kun on vain yksi aikuinen käytettävissä hoitajaksi? Katoavatko ne ihmiset ympäriltä, jotka kyllä vielä tässä vaiheessa pyhästi lupaavat olla tukena ja apuna? Mikä on teitä eniten rasittanut ollessanne yksin lapsen kanssa? Jaksaako yksinhuoltaja hankkia lapselle sisarrusta? Voiko miespuolista ystävää pyytää luovuttajaksi vai särkeekö sillä ystävyyden? Nyt saa kertoa hyviä ja huonoja kokemuksia yksin vanhempana olosta. Haluan tietää mahdollisimman paljon tuntemuksistanne ja arkikokemuksistanne ennen kuin teen lopullisen päätökseni.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Joista kaksi hankittu ns, sopimuksella.
Hyvin olen lasten kanssa pärjännyt.
Tukiverkko on tärkeä, että joskus saa nukuttua täyden yön, tai pääsee ees suihkuun yksin.
No, nuo nyt on makukysymyksiä, mutta tätähän tää on.
Yhden kun lasket pois sylistä, toinen siihen jo kiipee.
Mulla lapset on 7, 3, 1
Vanhin on pois viikonloppuisin.
Kerran olen viikonlopun saanut vapaaksi.
En ole vapaita oikein muuten kaivannutkaan.
Senkin viikonlopun tein töitä.
Yhden kanssa on viel helppoa, mutta kolme vaatii enemmän.
joskin, vastavuoroisesti kolmelta saa enemmän.
Kyllä haleja ja pusuja satelee :o)
Kaverin kanssa niitä tehdessä, tulee kaverista entinen kaveri.
ja kannattaa miettiä, haluaako kaveri oikeasti maksaa elareita seuraavat 18 vuotta.
"Kaverin kanssa niitä tehdessä, tulee kaverista entinen kaveri. ja kannattaa miettiä, haluaako kaveri oikeasti maksaa elareita seuraavat 18 vuotta."
Voitko tarkentaa/selittää????
Jos pyydän ystävältä tai kaverilta apua, en aio laittaa häntä loppuiäkseen elatusvastuuseen. Paitsi jos varmasti itse tahtoo. Jos minä haluan yrittää lasta, en voi laittaa mielestäni ketään toista unelmani maksumieheksi. En aio vaatia elatusapua, mutta toivon, että ystävä voisi edes joskus tavata lastaan. Ei sitä tarvitse kertoa lapselle, että nyt tulee isä käymään eikä miehen tarvi kertoa tulevaisuudessa mahdolliselle vaimollleen, että hänellä on lapsi.
tehdä.
Siis silleen, ettei isä tunnusta isyyttä.
No, lapsi syntyi ja toinenkin syntyi, ja me olimme kavereita, ja tottakai hän lapsiaan näki, kiintyi ja loppujen lopuksi halusi itse tunnustaa isyyden.
Minä laitoin vastaan.
Jokatapauksessa, hävisin, ja hän isyyden tunnusti.
oli kyllä tietoinen elareista.
Mutta nyt sitten katuu ratkaisuaan.
Tehtyä ei saa tekemättömäksi, mutta isäkin voi siis vaatia tunnustusta.
Etukäteen suunniteltuna kaikki onkin helppoa.
mutta kun lapsi tulee, tulee tunteet mukaan.
joten, viisastuneena antaisin sellaisen neuvon, että menisit lapsettomuusklinikalle, ja sieltä saisit sitten keinohedelmöityksen, tuntemattoman siittiöillä.
mutta päivääkään en ole katunut, että yksin äidiksi tulin.
selvennin vähän perusteellisemmin.
mutta kaverin kanssa niitä tehdessä, tulee loppujen lopuksi tunteet mukaan.
Lapsi on elävä ja aika hellyttävä.
Miehelläkin on isäntunteita.
meillä se ei ainakaan ollutkaan sitten niin helppoa, kuin etukäteen suunniteltiin sen olevan.
Mitäs tuosta, jos kerran kiksautetaan, ja lapsi alulle laitetaan.
Mutta niin kauan meni hyvin, kunnes isä, ja ihan oikeutetusti rakastui lapsiinsa.
Siinä vain helposti käy niin.
Oikeus isälläkin lapsiinsa on, vaikka kuinka sopisi muuta.
Ja elareita minä en ole ollut vailla isältä.
Hän itse halusi isyyden tunnustaa.
Siis aivan uskomatonta! Noin sitä moni väittää, ettei aio vaatia miestä maksamaan, mutta harva sen todella toteuttaa. Mies kun ei elatuksesta voi kieltäytyä, vaikka asiasta olisi kuinka "sovittu".
Kannattaisiko ehkä ajatella lasta? Mielestäni lapsella on oikein kahteen vanhempaan. Ja miestä? Millainen riippakivi lapsi voi tulevaisuudessa miehelle ja hänen perheelleen olla?
Mielestäni ajattelutapasi edustaa juuri tuota "minulle kaikki ja heti"-nykyajan nuorten tyyliä. Lapsi on saatava nyt (ei siitä väliä saako lapsi kasvaa kahden rakastavan perheessä!), huolimatta siitä onko edes miestä. Miksi et voi hyväksyä sitä, ettet biologista lasta voi välttämättä saada. Pitääkö lapsen hankkiminen tehdä ikään kuin lapsen kustannuksella, ilman toista vanhempaaa?
Itsekästä!
Minä olen yksinhuoltaja ollut aina,
vahinkolaukaus tapahtui.
Mies ei maksa minulle mitään.
Ei ole virallisesti isä
(eikä myöskään epävirallisesti)
raskaus oli vahinko, oikea vahinko.
Mies ei missään nimessä halunnut lasta.
Minä kuitenkin päätin lapsen pitää.
Se oli minun päätös.
Ja päätöksen tehtyäni, juteltiin miehen kanssa
ja kerroin etten vaadi häneltä mitään,
ja näin hänkin halusi.
Mielestäni vahingon ollessa kyseessä,
ja meillä erilaiset ratkaisut tapahtumaan,
en haluaisi edes laittaa isää vastuuseen.
ei ollut isän vika, eikä minun vika, että ehkäisy
petti. niitä vaan sattuu joskus.
ei siis mielestäni isän tarvitse vahingosta maksaa, jos ei todellakaan sitä halua.
Minä olen pärjännyt yksin oikein hyvin.
Tiesin mitä tuleman pitää, ja siihen asennoitunut.
Olen aina ollut 'itsenäinen', ja tiesin pärjääväni.
Ja toistaiseksi pärjäänkin.
Olen aivan samassa tilanteessa kuin sinä. Oma endometrioosi leikkaukseni on kevään kuluessa, ja endom. on niin paha, että mahdollisesti saan väliaikaisen suoliavanteen. Lääkärini suositteli raskautta (kun leikkauksesta tokenen ja jos se on mahdollista), mutta miestä minulla ei ole.
Jos en biologista lasta pysty enää saamaan, niin suunnittelen myös adoptiota. Jos yksin adoptoi, täytyy olla 30v. Sen verran mittariin tulee ikää ensi vuoden alussa.
Myös minua kiinnostaisi miten muut ovat pärjänneet. Itselläni on vakituinen turvattu työ, oma asunto ja autokin löytyy. Myös tukiverkko on kunnossa.
Silti hieman pelottaa miten pärjään yksin lapsen kanssa.
En ymmärrä naisia jotka haluavat tehdä yksin lapsia. 10 vuoden äidin kokemuksella puhun. Josta ekat vuodet yh-äitinä. Jouduin tilanteeseen että jäin pienen vauvan yhäidiksi, ja se on sellainen kokemus rankkuudessaan joka ei unohdu koskaan.
On edesvastuutonta ryhtyä "hommaamaan" lasta yksin. Lapsi tarvitsee isän ja äidin, ja vanhemmilla oltava turvallinen, kunnossa oleva parisuhde ennenkuin ryhdytään lapsia hankkimaan. Jos ja kun myöhemmin löydätte kumppanin, niin adoptio on varmasti varteenotettava vaihtoehto. Toinen tieteen mullistus on munasolujen syväjäädytys, jolloin niitä voidaan säilöä useita vuosia.
En tiedä mistä vaivanne johtuu, mutta myös sijaissynnyttäjä on mahdollinen, mutta toki harvinainen - itselläni vaikeuksia sulattaa tuota, mutta toki ymmärrän joissain tapauksissa, varsinkaan kun siinä ei pyöritetä rahaa..
Ottakaa nyt selvää kaikista vaihtoehdosta, Suomessakaan ei varmasti ihan kaikkea tiedetä. Itse en lähtisi tietentahtoen yksinhuoltajaäidiksi. Sen verran rankkaa se on, vaikka kukaan siitä ei puhu ääneen.
Endometrioosi on sairaus, jossa kohdun limakalvoa kasvaa muuallakin kuin kohdun sisäpinnalla. Esimerkiksi emättimen pohjukassa, kohdunkaulassa, munatorvissa, munasarjoissa, suolen seinämässä, virtsarakon seinämässä... Se aiheuttaa pahimmillaan valtavia kipuja, epäsäännöllistä ja runsasta kuukautisvuotoa, lapsettomuutta ja esim. suolen seinämän läpi kasvettuaan joudutaan pätkä suolta poistamaan. Jos pesäke pääsee tulemaan munasarjaan, jodutaan munasarja yleensä poistamaan, sillä siinä pesäke voi kasvaa määrättömän suureksi.
Itselläni on toinen munasarja jo tuhoutunut, toisen tila epävarma, joten lainkaan varmaa ei ole, pystynkö ikinä saamaan biologista lasta. Jos toinenkin munasarja on poistokunnossa, otetaan kohtukin samoin tein pois. Pääsen sitten eroon kivuista ja vuodoista. Tosin kohtukaan ei välttämättä enää toimi, kun yksi pesäke kasvaa kohtulihaksessa (tai jotain siihen suuntaan, en ole lääkäri).
Uskon, että 'Tällä kertaa nimetön' on todellakin ottanut selvää eri vaihtoehdoista, kuten minäkin. Ei tämä sairaus ole ihan puskista tullut, vaan minulla on ainakin ollut aikaa pohtia asiaa useampi vuosi, nyt se vaan on muuttunut ärhäkämmäksi. Tuskin saan kohtuani pitää edes niin kauaa kuin nyt 29-vuotias 'Tällä kertaa nimetön'. Uskon, että sinäkin äitinä ymmärrät tästä useimman ihmisen suunnattomasta sisäsyntyisestä halusta lisääntyä. Ei vaan ole mikään maailman helpoin juttu löytää tässä seksi-painotteisessa maailmassa miestä, joka jaksaa elää parisuhteessa, jossa alapään ruumiinaukot on täysin poissuljettuja vaihtoehtoja seksielämässä.
Olen samaa mieltä, että paras koti lapselle yleensä olisi koti kahden vanhemman kanssa. Sen tekee lapselle paremmaksi se, että vanhemmat voivat 'vuorotella' lapsen hoidossa, eikä lapsen ole pakko olla lopen uupuneen ainoan vanhempansa kanssa.
Jos en voi saada biologista lasta (mikä on siis ihan todennäköistäkin), joskus myöhemmin haluan adoptoida lapsen. Biologiseen lapseen minulla vaan alkaa olla viimeiset hetket käsillä. Minun äitiyttäni ei muuta se, kenen kantamana ja kenen geeneistä lapseni on tullut, jos hän on minun. Halu raskauteen on vain jotain, mitä en voi järjellä perustella, se on puthaasti kyllä tunnepitoista. Mutta pitääkö kaiken aina olla niin järkevää? Mutta haluaisin edes kerran kokea olevani kuten muutkin ikäiseni nuoret naiset. Nyt en sitä kaikkine kipuineni ole, enkä tulevaisuudessa kohdutta ja munasarjoitta.
Mutta kiitos tästäkin vastauksesta. Otan kiitollisuudella kaikki mielipiteet vastaan. Toivon vain, ettei kukaan tulisi tuomitsemaan toista, vaan kertoisi rehellisesti kokemuksiaan, niin hyviä kuin huonojakin.
Lapset siis leikii, joten kirjoitan nyt ilman apulaisia ;o)
Ok, ihannehan on, äiti, isä ja lapset.
Minulla se ei valitettavasti toteutunut, kuten ei toteudu monella muullakaan.
Lapset ovat silti minulle tärkeitä, ja niitä halusin enemmän kuin mitään maailmassa.
Ja niitä siis sain. Ratkaisua en ole katunut.
Täällä on muuten aika hulina välillä. Mutta rakastan tätä elämää.
Joten, jos lapsia haluaa oikeasti, ja miestä ei ole, ei ole nykypäivänä synti hak´nkkia lapsia yksin. Kyllä lapsesta kasvaa tasapainoinen lapsi yksinhuoltajallakin. Kunhan vain muistaa aina huonoinakin hetkinä häntä rakastaa.
Minulla siis kolme, ja kaksi viimeistä teimma ns, sopimuksella kaverin kanssa. Olimme läheisiä, ja vaikka kuinka olimme sopineet, ettei hän tule lasten elämään, ja me vain teemme ne, ja sen jälkeen hän on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hänen ei ollut tarkoitus tunnustaa isyyttä. En ollut elareita vailla, koska minulla oli työpaikka ja muutenkin turvattu talous. Eli ei ongelmaa sen suhteen.
Lapsi syntyi ja pärjäsin hyvin. Kaveri tietenkin halusi lasta nähdä, ja siinähän se näki, kun meillä kyläilä, niinkuin ennenkin. Kaikki meni ihan hyvin.
Päätimme hankkia yhden lisää, koska kaikki oli mennyt niin hyvin.
Hän ei olut tunnustanut isyyttä tästä ensinmäisestä vielä.
Odotin toista, ja raskaus oli aika vaikea.
Kaverini tahtoi sitten helpottaa työtaakkaani hoitamalla tätä hänen lasta.
Vanhin lapsihan oli jo isompi, joten hänen kanssaan ei ollut ongelmaa.
Mutta nuorinta en saanut nostella ym,,, joten apu oli tosiaan tarpeen.
Lapsi syntyi ja "isä" kävi tapaamassa sitäkin, ja ilmoitti sitten, että haluaa ne tunnustaa molemmat omakseen.
Sanoin, huusin ja räyhäsin, ettei se käy.
Hän joutuu maksaa elareita kahdesta 18 vuotta!!!!
Meni kuuroille korville.
Joten, isyyden sitten tunnusti.
Hän tapaa lapsiaan ja saakin minun puolesta tavata.
Ei minua haittaa tavallaan.
Mutta kyllä tässä on kismaa meidän välillä vähän väliä.
Ei vain sitten onnistunut niin, ettei olisi lapsia tuntevinaankaan.
Hän kiintyi niihin.
Ja niinhän se luonnollisesti menee.
Isälläkin tunteet on, ja yllättävän vahvat, ainakin tällä isällä :o)
Joten, jos tälläistä harkitsee, kannattaa hankkia keinohedelmöitys.
Ja miten olen kolmen kanssa pärjännyt???
Ihan hyvin.
Oikeastaan loistavasti.
Sen mitä apua olen tarvinnut, olen saanut tukiverkolta.
Ja isältäkin välillä.
Harvinaista se avun tarvitseminen on ollut. Nämä nuorimmat lapset ovat olleet unelma kilttejä vauvoja. Nukkuivat silloin, kun oli yö, ja naureskelivat päivät.
Ei paremmin olisi voinut mennä.
Normaalit sairastelut on tieten ollut, mutta niitä on ollut harvoin, joten ollaan pärjätty.
Yhden kanssa on tietysti helppoa, kun voi nukkua päivällä, silloinkun vauvakin nukkuu.
Kolmen kanssa nukutaan vain se yö, jos nukutaan :o)
Mutta rohkeasti vain äidiksi, jos siltä tuntuu.
Ja jos on itkuinen lapsi, niin ei se ole häpeä pyytää apua.
Itteään ei kannata väsyttää liikaa.
Joten, tsemppiä sinulle, ja onnea leikkaukseen, ja yrittämiseen.
Mä erosin miehestä jo ennen kun sain tietää odottavani vauvaa. Ei palattu yhteen koska tiesin pärjääväni paremmin yksin kun juopon kanssa. Lapsi on kohta 9kk, isä on tavannut lapsensa kerran kun vein näytille. Meillä on ollu aivan ihanaa kahdestaan. Kyllähän mun vahemmat ja sukulaiset ja kaverit auttais hoitamisessa mutta en haluu apua kun musta on ihanaa itse hoitaa ja leikkiä :) Kohta loppuu äitiyslomakin, en raaski viedä lasta hoitoon vielä pitkään aikaan, kituuttelen sitte hoitotuella kunhan saan olla vaa lapsen kanssa. Äitiys on ihanaa :)
Suosittelisin kääntymään lapsettomuusklinikan puoleen, jos TODELLA haluat lapsen, ja olet riittävän vastuullinen siihen. Tuollaisesta kaverin ryhtymisestä isäksi ei voi seurata pidemmän päälle kuin huonoa.
Ja pidä mielessäsi, että kaverillasi on aivan yhtäläiset oikeudet lapseen kuin sinullakin, hän voi vaatia isyyden selvittämistä, ja vaikka lasta kokonaan itselleen...
Pakko kirjoittaa, koska tilanteesi on sama kuin minun muutama vuosi sitten. Eli endo oli (ja on edelleen) paha, vuosikausia sanottiin että biologisia lapsia en todennäköisesti tule saamaan. Nyt meillä kuitenkin on onnellinen kahden ihmisen perhe, minä ja lapsi. Enkä päivääkään ole katunut. Kun on alusta asti yksin, niin ei odotakaan toiselta mitään, me ollaan pärjättäy tosi hyvin. Ongelmat on samoja kuin muillakin, välillä väsyttää jne, mutta ei ylipääsemättömiä ole tullut eteen. Kavereita on sopivasti ja perhekin lähellä, apua olen saanut aina kun olen tarvinut, enemmänkin olisi ollu tarjolla. Eli omasta kokemuksesta voin sanoa vain hyvää, me pärjätään ja ollaan onnellinen pieni perhe. Toisen puolesta ei voi koskaan puhua, kun ei tiedä tilannetta eikä tunne ihmistä, mutta halusitkin kuulla kokemuksia.
Tuohon työssäkäyntiin ja lapsen sairasteluun. Käyn töissä ja kun lapsi sairastaa jään kotiin. Samoin kuin kaikki muut vanhemmat, paitsi että meillä ei valita kumpi jää kotiin. Ihan samat oikeudet on hoitaa sairasta lasta kun isommassakin perheessä. Joskus saattaa tulla isovanhemmat hoitamaan, jos sairaus ei ole kovin "paha" mutta päivähoitoon ei voi mennä.