Tiesitkö nainen, että muinaiset faaraot

Hillotaan tieto varastoon. Eipä tässä kummoisempia ajatuksia herää.

Tiesin.

Enpä tiennyt, olen lukenut Egyptiin, kai, sijoittuvan Vihkimys- nimisen teoksen. Olivatko eurooppalaiset menossa sinne vai tulossa Egyptistä?

Ehkä kuuteen vuoteen ensimmäinen linkki, joka sai edes toisen luomeni nousemaan yli puolivälin iiristä.

Mutta kuten aina, vähän vääntöä esiintyy.

Minut sekoitetaan Berliinissä usein tähän muumiorouvaan tässä.

😀✌

https://pbs.twimg.com/profile_images/1270638950/Nefertiti12.jpg

Oon kuullut tuosta. Jos ensimmäisen ajatukseni sanon, epäilen kaikkea, kyseenalaistan kaiken, en niele valmiiksi purtua tietoa, edes ns. dokumenttia. Pidän useitakin asioita suuntaa antavina ja viitteellisinä, ennenkuin saadaan täysi varmuus. En tuosta tekstistä löytänyt tarpeeksi todisteita, että olisin täysin vakuuttunut. Pidän otsikkoa edelleenkin väitteenä.

Onnikin tullut takaisin vaikka ei omalla nikillään kirjoitakaan :)

No ainakin arvaan, mitä ajatuksia herättää sinussa. :) Palat tietysti loksahtavat paikalleen, kun miettii kuinka tyhmiä nykyegyptiläiset ovat...

Suurilla ja laakeilla vadeilla palavat öljytulet olivat aina ärsyttäneet Nefertitiä. Mutta koska hänen miehensä oli niin päättänyt, niin niitä ei sammutettu koskaan. Faaraota tämä ei tietenkään häirinnyt, sillä hän ei asunut tässä osassa palatsia, vaan sen länsiosassa. Nefertiti siis sai kärsiä huonosta huoneilmasta sen vuoksi, että piti aamuauringosta, joka toisinaan näkyi savun läpi. Käry oli kerrassaan kammottava. Se tarttui vaateisiin ja tahrasi verhot. Lisäksi se liimautui ihoon ja sai sen haisemaan ällöttävältä. Mefertitin mielestä kuka tahansa kadulla haisi paremmalle kuin hän, joka jostain jumalallisesta mielenoikusta oli joutunut keskelle savustamoa, jonka syitä hän ei ymmärtänyt.

Nefertiti meni aamupesulle.

Toisinaan hän pohti sitä, kuka oli. Nämä olivat kuitenkin ohimeneviä ajatuksia, sillä päivittäiset vaatimukset peittivät ne nopeasti alleen. Ihmiselle ei annettu tilaa miettiä liian syviä, vaan hänelle järjestettiin kaikenlaista ohjelmaa käärmeen venyttämisestä aina veneajeluihin asti. Hänelle ei annettu aikaa, Nefertiti mietti. TÄmäkin kuvanveistäjä, joka oli juuri poistunut palatsista, oli oikeastaan hauskinta, mitä oli tapahtunut viikkoihin. Ihmiset suhtautuvat niin oudosti meihin outoihin, että sille ei voi kuin nauraa, Nefertiti mietti ja katseli vaaleita käsivarsiaan keskellä mustaa lihamerta, jolla ei tuntunut olevan mitään päässään. Ei mitään... elävää. Naiset taas pelkäsivät häntä ja hänen kauneuttaan, asemaansa. Palvelijattaret eivät koskaan katso silmiin eivätkä koskaan sano mitään, jos heiltä ei kysy. Kaikki toimii jumalattarilel omaehtoisesti, ja maailma ympärillä oli vain väline, kuin raaja tai koukistettu sormi, askel johonkin suuntaan.

Elämä oli aika boring, Nefertiti mietti, mutta ei ollut niin synkkä kuin yleensä. Hän nimittäin oli ajatellut piipahtaa kuvanveistäjän työhuoneessa ottamassa selvää, miten tällainen teos tehtiin. Että kuinka hänestä tehtäisiin puupää. Mutta antaa nyt hetken kulua. Nefertiti ymmärsi taiteilijoita. He oliva tniin herkkiä ja jatkuvassa luomispaineessa lähes... romanttisia.

Nefertiti naurahti.


(naurua)

Kolmen kuukauden kuluttua kuvanveistäjä pyysi audienssia. Nefertiti oli unohtanut kolmessa kuukaudessa koko rintakuvaprojektinsa, sillä hänen aviomiehensä oli jollain tasolla mennyt hieman sekaisin, ja oli näin tullut aiheuttaneeksi erinäisiä uudelleenjärjestelyjä ja aikataulumuutoksia. Pääpiirteittäin uskonnolliset asiat olivat hieman kiehahtaneet yli. Lisäksi papistossa oltiin havaittu liikehdintää. Jos papisto oli liikkeellä, niin silloin oli valtakunnassa jotain vialla, Nefertiti mietti, kun sai virallisen audienssipyynnön. Nefertiti luki lyhyen tekstin. Siinä sanottiin näin.

"Oi Auringonjumalattaren kauneus ja viisaus, ikuinen valo kaikkeudessa, tuhansien Niilien kimallus tähtivyössä..."

Tässä kohtaa Nefertiti puhkesi hihitykseen. Taiteilijat ovat niin kaukana todellisuudesta, että se oli lähes piristävää. Taiteilijat olivat hassuja, kuin hovikoomikoita tai narreja, joita saleissa ennen pyöri. Nyt on ollut hieman vakavammat ajat. Kuljetaan omituisissa vaatteissa ja ylistetään uutta jumalaa. Sotapäällikötkin kyselevät Nefertitiltä, että missä ollaan oikein menossa. Nefertiti selittää heille kaiken seikkaperäisesti ja loogisesti, tai niin hyvin kuin hän vain osasi.

"... Oi auringon nousu ja sen polttava kirkkaus..."

Sitten Nefertiti mutisee, että diiba daa & daaba dii, ja hyppää muutaman hieroglyfin ylitse. Lopussa on asiaa. Huomenna keskipäivän aikaan. Neferititi pohdiskelee ajankohtaa. Oli oikeastaa hävytöntä asettaa kuningattarelle joitain aikarajoja tai täsmällisyyksiä, sillä hänhän tässä se kuningatar oli. Kuitenkin Nefertiti päätti hyväksyä audienssin. Hän nyökkäsi kirjurille ja tämä livahti tiehensä kuin jokin jyrsijä.

Oli hoidettava aviomiehen pää seuraavaksi, Nefertiti mietti ja suunnisti länsisiipeen.

(hirn)

Faarao makasi vuoteellaan liikkumattomana ikkunasta tulevassa valonsäteessä. Muuten huone oli lähes pimeä. Olisi voinut luulla, että hän oli kuollut. Nefertiti ei aluksi uskaltanut edes liikahtaa. Hän tuijotti haltioituneena aviomiestään, jota rakasti suunnattomasti. Faarao näytti levolliselta ja kauniilta, lähes jumalaiselta valossa, jossa kylpi kevyenä ja valkoisena kuin hetken perhonen. Kuitenkin hän oli faarao, ja siten koko valtakunnan ylin johto ja jumalten lapsi.

Nefertiti yskäisi.

Ei mitään reaktiota. Lopulta Nefertiti päätti jättää aviomiehensä rauhaan, sillä hänellä oli varmasti vaikeaa, eikä oikeastaan kenestäkään ollut hänelle avuksi. Faarao itse kantoi jumaluutensa taakan aina kuolemansa ylitse asti lännen maahan ja tuolle puolen todellisuuden, Nefertiti pohti ja käveli allapäin käytävällä rutistaen pergamenttiä kädessään.

Huominen. Se puolipäivä.

Siinä kävellessään Nefertiti mietti syitä kuvainpalvontaan. Faarao, eli hänen miehensä oli sitä mieltä, että kuvia ei tarvittu ja vain aurinko oli kaikkeutemme ainoa jumala. Muun ratkaisee ihmissydämen moraali. Faarao oli pyyhkäissyt pöydältä kaikki muut jumalat, paitsi aurinkoa. Tällä teolla hän oli saanut koko valtakunnan vastaansa. Farao oli kajonnut Egyptin historiaan ja siten sen identiteettiin. Ja kaiken tämän keskellä hänen vaimonsa oli tilannut itselleen rintakuvan.

Nefertiti ei oikein tiennyt, mitä ajatella. Hän päätyi katsomaan parvekkeelta länteen. Etelästä virtasi kimaltava Niili kuin jadekäärme autiomaasta tuoden elämän, halut ja intohimot tullessaan. Ylhäällä kaiken tämän yllä Neferiti näki auringon, polttavankirkkaan auringon, johon ei voinut katsoa.

Nefertiti näki luomiensa läpi jumalan, saman kuin faarao.

(hihitystä)

Veistos

Audienssin aamuna Nefertiti käski palvelijattarien olla hereillä, sillä hänen olisi näytettävä paremmalta kuin pehmustetussa kultalippaassa sisään kannettu rintakuva. Pu materiaalinen hieman hämmensi Nefertitiä, sillä puu oli elävä materiaali ja siten puumainen, hauras ja aavikon tuuliin ajassa haihtuva. Lisäksi hän ei saanut pois päästään ajatusta, että joku näki hänen puupäänä. Lisäksi veistoksen odottelu ei saanut näkyä Nefertitistä, sillä sellainen oli alentavaa, eikä sopinut kuningattarelle. Nefertiti ei ollut mikään resuinen tyttölapsi kadunvarrelta, vaan nainen ja faaraon puoliso.

- Mitään uutta ette sitten minuun kokeile, hän mutisi naisille ympärillään. Nämä kiiruhtivat vaiti.

Viisi minuuttia ennen audienssin alkua Nefertiti istahti vaatimattomalle korituolille ja heilautti kättään merkiksi siitä, että kaikkien salissa olijoiden tulisi poistua.

Kaikkien.

Sitten hän tyytyi katselemaan pääskysiä taivaalla. Kuitenkin hänen sydämensä kertoi, että ihminen se hänkin oli, tuskin mikään jumalatar. Sydän oli rauhaton ja kiivas kuin linnunsydän taivaalla. Kämmenetkin olivat kosteat. Muuten hän tunsi olevan varsin viileä, puhdas ja valmis.

Kuvanveistäjän tulo saliin tapahtui konttaamalla. Hetken Nefertiti katseli tätä nöyryyttämistä, ja käski sitten jokaisen saliin astuneen ylös lattialta. Nefertiti itsekin hämmästyi omaa lujaa ja kantavaa ääntään, sillä se kimpoili seinissä ja aiheutti välittömiä reaktioita. Kantajat ja kuvanveistäjä kimmahtivat ylös kivilattialta kuin kalat ylös Niilistä. Samassa kuvanveistäjä hätisteli kantajia asettamaan kantamuksen eteensä lattialle ja poistumaan paikalta. Kantajat peruuttivat ulos.

- Olette saaneet jotain valmiiksi, oletan? Nefertiti sanoi vakavana ja hieman epäröiden.

- Oi Niilin auring...

- Seis!

Kuvanveistäjän ylistyslause sammui alkutekijöihinsä. Hn jäi tuijottamaan eteensä suurin silmin. Kuningatar nousi tuoliltaan ja asteli kantamuksen vierelle. Hän komensi.

- Avatkaa tuo lipas.

Kuvanveistäjän kädet vapisivat. Hän oli suunnitellut tätä hetkeä kuukauden, mutta nyt mikään ei mennyt niin kuin oli suunniteltu. Lopulta sinetit ja kääreet olivat avattu, ja kuvanveistäjä hikoillen työnsi kätensä luomuksensa ympärille ja nosti tämän varovasti ylös.
Nefertiti ei koskenut siihen muulla kuin katseellaan. Sitten kuningatar käveli sekä veistoksen että sen tekijän ympäri katsellen rintakuvaansa kaikista mahdollisista kulmista. Ilmekään ei hänen kasvoillaan värähtänyt.

Pitkän hiljaisuuden ja tarkastelun jälkeen Nefertiti kysäisi kuvanveistäjältä.

- Onko teillä minkäänlaista koulutusta tähän... veistämiseen?


(hihitystä)

Yleensä kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Tai sitten se on juuri sitä, mutta ei meidän tarvitse asettua tietämään, mitä se on, näyttääkseen juuri siltä.
Hyvä kuitenkin, loistava! Lukisin enemmänkin, tietenkin.