MITEN voi olla vidu sentään näin vaikeeta löytää kunnollista miestä kunnolliselle naiselle? Mikä ihme siinä on että kaikki friikit aina on ihan hulluna ja ne, joista ite tykkäis häviää liukkaasti takavasemmalle?
Alkaa olla aika epätoivonen olo kun 26-vuotiaana taas tarvii erota ja TAAS pitäis löytää joku uus ja entäs sitten josse uus ei ookaan parempi kun se edellinen ja mitä sitku pitää alkaa niit lapsii hommaa ja kuin mont kertaa sitä ukkoo oikein viel tarvii vaihtaakaan ennenku semmonen oikeenlainen löytyy - jos semmonen nyt ylipäätään löytyäkseen on? Mitä? Siis nyt mä epätoivossani tarttisin vastauksen seuraaviin kysymyksiin (olkaa kilttei ja vastatkaa tai riudun):
1. Onko olemassa n. 28-33 -vuotiaita VAPAITA hassuja, fiksuja, kivoja, ihania, herkkiä, intohimoisia miehiä? Jos luulette ettei vapaita ole, onko edes VARATtuja? En kyl tahtois siirtyä muiden reviireille...
2. Onko mahdollista löytää sem. miestä ja rakastua siihen niin, että sekin rakastuis palavasti(edellistä kuvausta vastaavaan) naiseen takaisin? Niin ja sit viel uskaltais toimia niin, että homma skulaa.
3. Onko mahdollista päästä semmosiin naimisiin tm. suhteeseen, joka ei lopu kun alkuhuuma loppuu?
4. Onksmulla toivoa?
Jotenki tuntuu ettei suhteeseen pääsemisessä oo loppujen lopuksi mitään väliä sillä, kuinka mukava, fiksu, kiva, hyvännäkönen yms. on, kun hitsi vie on ne tyhmemmätkin ja tylsemmätkin ja rumemmatkin jonkun löytäneet. Siis:
5. Mikä mättää?
Kiitos myötätunnosta ja vastauksista etukäteen.
Apea (juuri nyt)
Nii ja
6. Kannattaako ottaa yhteyttä mieheen, joka tosi paljon miellyttää, mutta jonka kanssa suhteesta ei jostain syystä tullutkaan mitään, vaikka molemmat sitä olisi ainakin jossain vaiheessa halunneet? Siis kannataako mielestänne ottaa se riski, että miestä ei oikeesti kiinnostakaan (kun on käyttäytynyt välillä suorastaan nihkeästi - siihen tosin lienee muita[kin] syitä kuin kiinnostuksen puute [lue: epävarmuus, pelko jne,])? Vai mieluummin se riski, että odottaa sen yhteydenottoa, vaikkei sitä kenties koskaan kuuluisikaan. Mitä jos se mies onkin mun viimeinen tilaisuus?
Surkeeta, totean.
Alkaa olla aika epätoivonen olo kun 26-vuotiaana taas tarvii erota ja TAAS pitäis löytää joku uus ja entäs sitten josse uus ei ookaan parempi kun se edellinen ja mitä sitku pitää alkaa niit lapsii hommaa ja kuin mont kertaa sitä ukkoo oikein viel tarvii vaihtaakaan ennenku semmonen oikeenlainen löytyy - jos semmonen nyt ylipäätään löytyäkseen on? Mitä? Siis nyt mä epätoivossani tarttisin vastauksen seuraaviin kysymyksiin (olkaa kilttei ja vastatkaa tai riudun):
1. Onko olemassa n. 28-33 -vuotiaita VAPAITA hassuja, fiksuja, kivoja, ihania, herkkiä, intohimoisia miehiä? Jos luulette ettei vapaita ole, onko edes VARATtuja? En kyl tahtois siirtyä muiden reviireille...
2. Onko mahdollista löytää sem. miestä ja rakastua siihen niin, että sekin rakastuis palavasti(edellistä kuvausta vastaavaan) naiseen takaisin? Niin ja sit viel uskaltais toimia niin, että homma skulaa.
3. Onko mahdollista päästä semmosiin naimisiin tm. suhteeseen, joka ei lopu kun alkuhuuma loppuu?
4. Onksmulla toivoa?
Jotenki tuntuu ettei suhteeseen pääsemisessä oo loppujen lopuksi mitään väliä sillä, kuinka mukava, fiksu, kiva, hyvännäkönen yms. on, kun hitsi vie on ne tyhmemmätkin ja tylsemmätkin ja rumemmatkin jonkun löytäneet. Siis:
5. Mikä mättää?
Kiitos myötätunnosta ja vastauksista etukäteen.
Apea (juuri nyt)
Nii ja
6. Kannattaako ottaa yhteyttä mieheen, joka tosi paljon miellyttää, mutta jonka kanssa suhteesta ei jostain syystä tullutkaan mitään, vaikka molemmat sitä olisi ainakin jossain vaiheessa halunneet? Siis kannataako mielestänne ottaa se riski, että miestä ei oikeesti kiinnostakaan (kun on käyttäytynyt välillä suorastaan nihkeästi - siihen tosin lienee muita[kin] syitä kuin kiinnostuksen puute [lue: epävarmuus, pelko jne,])? Vai mieluummin se riski, että odottaa sen yhteydenottoa, vaikkei sitä kenties koskaan kuuluisikaan. Mitä jos se mies onkin mun viimeinen tilaisuus?
Surkeeta, totean.
Vastaukset 4
Vanhimmat
1.) Onhan noita. Itse kylläkin varattu. (Mutta en tiedä kuinka kauaa :( .) Olen fiksu, komeahko(uskoakseni ;), urheilullinen, kiltti, omillani toimeentuleva, huumorintajuinen, herkkä/kova, romanttinenkin..(ja tottakai aina välillä ÄIJÄ , eli mököttäjä, kiukuttelija, ym.ymymymym.)
Tuntuu että tässä suhteessa se olen vain minä joka pidän suhdetta kasassa. Minä annan Rakkautta ja minä ehdotan intohimoisia hetkiä ja romantiikkaa..................
Olen harvoin seurustellut ja se johtuu siitä, että seurustelen AINA tositakoituksella - tarkoituksena saada se perhe, ehkä lapsia(1 on jo) ja oma koti.(ei mikään hirveä vaatimus, vai onko?)
Ja se Rakkaus..se on ainoa hyvä syy olla suhteessa.
2.) on mahdollista, tottakai - pitää olla optimisti!
3.) suhdetta pitää pitää yllä, ei elämä voi olla pelkkää arkea. Ei elämä SAA olla pelkkää arkea.:)
4.) sulla on älykkäiden ihmisten ongelma. Sä tiedät mitä haluat, etkä ehkä kuitenkaan tyydy siihen toiseksiparhaaseen vaihtoehtoon
5.) syysmasennus :)
6.) ei kannata. Jos homma ei toimi, niin se ei toimi. Jos molemmilta löytyy rakkautta tarpeeksi, niin sitten vaan yritetään. Mutta muuten on turha jatkaa.
Rakkaus on se voima jolla kaikki hyvä toimii. Siihen pitää uskoa ja sitä pitää pitää yllä.
Yksipuolinen rakkaus on kidutusta..
1) on
2) on
3) on
4) on
5) liika hakeminen/etsiminen
6) kannattaa
Kiitos ihanat pojat, olette kilttejä kun vastasitte, olo parani jo.
Kuulkaa, kertokaa vielä uudestaan, mitä teen sen yhden miehen kanssa (ks. kys. 6 alkup. viestissä). Olen tuntenut sen jo monta kuukautta ja alussa kaikki meni hyvin: pussailtiin muttei sen enempää. Sitten poika yhtäkkiä alkoi jarrutella, ja kertoi (meilissä, ei uskaltanut suoraan) olleensa yksin toista vuotta ja pelkäävänsä suhteen aloittamista (ymmärsin että sillä oli lähinnä suorituspaineita). Mä en ehkä osannut suhtautua asiaan oikein (otin itseeni), ja sitten se yhtäkkiä lopettikin koko jutun, mutta otti taas kahden viikon kuluttua yhteyttä ja sanoi olevansa valmis.
Minä silloin surkeudessani olin palannut exäni luo (älä tuomitse, oli niin paha mieli), mutta suostuin kuitenkin näkemään. Olin silti aika nihkee (itse peloissani että se vaan pelleillee) enkä auttanut poikaa yhtään, joten se alkoi itse taas nihkeillä kuten alussa (meillä oli treffit mutta samana päivänä se yhtäkkiä sanoikin että sillä oli vain vähän aikaan kun myöhemmin illalla oli jotkut juhlat, joihin sen piti mennä, mutta joihin ei pyytänyt mua mukaan), ja silloin minä sanoin kiitos ei.
Olinko tyhmä? Otanko yhteyttä? Tästä on nyt 2 viikkkoa.
Tulipas tilitystä.
Mutku teiltä niitä vastauksia tuntuu löytyvän...
..löydät vielä sen oikean.
Ehkä se ei tuo ollut kun toinen ei sen enempää yrittänyt...
Jos toiselta ei ole kuulunut mitään, niin anna olla.
Jotain pitää aina alussa yrittää, mutta jos se ei toiselta puolelta tule takaisin vastakaikua, niin antaa olla.
Samalla lailla se suhdekin menee sitten..eli toinen yrittää ja toinen ei..