Oon 11v. ja masennusta sairastanut semmoset 2-3 vuotta. Oon tällaisia ns. "päällekäyviä ihmisiä" jotka pälpättävät jatkuvasti, eivätkä jätä ketään rauhaan. Jo ekana koulupäivänä tuli se tunne, että sä et kuulu joukkoon. Välillä saan ahdistus/paniikkikohtauksia, mutta aika lievinä. Mun jatkuva pälpätys on jonkinmoinen suojamuuri, ja hyvinhän se on pitäny, vaikka "vihjeitä" masennuksesta olen välillä jopa tahallaan saattanut livauttaa.
Oon tässä ny jo vuoden ajan koittanut kertoo näistä jutuista, mutta ei siitä tule mitään. Help?
Oon tässä ny jo vuoden ajan koittanut kertoo näistä jutuista, mutta ei siitä tule mitään. Help?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Eli koet olevasti yksinäinen ja yksinäisyys tekee sinut surulliseksi. Miten tavallista ja ymmärrettävää.
Oletko harkinnut aloittaa jotain harrastusta? Sitä kautta voisit löytää uusia kavereita. Harrastuksellahan ei ole niin väliä, kunhan pääsee sosialisoimaan. Harrastuksen ei myöskään tarvitse olla mikään urheilulaji vaan se voi olla jotain kulttuurista, esim. matkailua, ruokakerhoja, ompeluporukoita, musiikkipiirejä jne. Isoissa kaupungeissa on vaikka mitä harrastusta. Jos pidät urheilusta niin sitä kautta löytyy sitäkin enemmän harrastelijaporukoita. Monilla toimintaan liittyy kaikenlaista sivuaktiviteettiä pikkujouluista, risteilyihin ja baarikeikkoihin jne. joten sosialisoimaan pääsee runsaasti. Kukaan ei myöskään kiellä harrastamasta vaikka viittä lajia tai toimintaa kerrallaan.
Jos kerrot vanhemmillesi, että olet yksinäinen, he varmasti ymmärtävät, osaavat ehkäpä jopa auttaa keksimään mistä löytää kaverita. Varoitus! Jos lähdet liikkeelle siitä, että sinua "masentaa", on vaara, että ajaudut psykiatrisen järjestelmän piiriin. Sieltä et kavereita löydä vaan kaikkea muuta. En suosittele sitä reittiä vaikka kuinka valtio, vanhemmat tai joku tuntematon suosittelisi.
Kyllä sinun kannattaa kertoa vanhemmillesi!
Vanhempasi välittävät ja rakastavat sinua kaikista eniten maailmassa, olet heidän silmäteränsä ja tärkein asia maailmassa!
Kun on tuossa iässä, niin tapahtuu niin paljon eri asioita, sinusta on yht äkkiä tulossa "aikuinen", lapsuus on jäämässä taakse, ei tiedä oikein miten menetellä, ei ole sen viisaampia kavereit.
Vanhempasi ovat olleet myös sinun iässä ja haluavat ihan takuulla auttaa sinua ihan kaikissa asioissa.
Voisithan vaikka aloittaa että "olisi vähän kertomista, kun tuntuu tämä minun elämä vähän ontolta ja taitaa masentaa, olisi hyvä jutella" - tyyliin.
Kyllä se siitä lähtee menemään sitten.
JOS kävisi niin että vanhempasi eivät ollenkaan ymmärtäisi, niin mene juttelemaan koulukuraattorin (vai miksi häntä kutsutaan) ja kerro hänelle.
On valitettavasti myös mahdollisuus että vanhemmat eivät vain ymmärrä (ovat niin vanhanaikaisia, vaikka rakastavatkin sinua).
Olet hyvin terve nuori, kun tiedostat tilanteen ja olet ruvennut kyselemään oma-aloitteisesti neuvoja!
Kaikkea hyvää sinulle!
Kerro miten kävi!
Kyllä sinun pitää kertoa ihan rohkeasti vanhemmillesi.
Jos et kerro kenellekään, niin eihän kukaan tiedä silloin ja ei osaa auttaakaan.
Samalla sinun oma olo paranee. Jokin syyhän siihen on. Olet ehkä ujo ja puhuminen on sinun suojamuuri.
Ihan sama kuin kertoisit, että sinulla on pää tai maha kipeänä. Ei se "masennus" ole sen kummaisempi sairaus.
Kaikkia ihmisiä ahdistaa joskus. Se kuuluu ihmiselämään.
Voithan miettiä itsekin, että mikä asia voisi olla toisin.
Sitten sinulla on jo tavallaan "toivomuslista" valmiina. Kerrot vanhemmillesi siitä ja saat nähdä että he rupeavat oitis touhuun ja auttamaan sinua.
Oon joo ollu aika ujo 3v. lähtien. En vaa ymmärrä minkälainen ihme pystyisi auttamaan.
Kyllä se "ihme" tapahtuu, kun avitat vähän itse.
Kerro vanhemmillesi, ei se sen kummasempi juttu ole.
Tai mene koulukuraattorin/koulun terveyssisaren luo ja kerro et uskalla kertoa vanhemmillesi.
Ei siinä ole mitään pelättävää, olet jo tosi rohkea kun olet täällä uskaltanut avautua.
Olin itsekin mahdottoman ujo kun olin pieni ja oli paljon ongelmaa ja tuntui että oon ihan kumma.
Itselläni oli henkireikänä soittaminen, sen avulla sain purettua paineeni ja pahan olon pois.
Eihän siihen aikaan tiedetty mitään koulukuraattoreista/tai minä en ainakaan tiennyt.
Mutta nyt on koulukuraattori, tilaa ihan reippaasti aika. Et ole ensimmäinen, niin moni muukin käy juttelemassa. Voithan aloittaa varovasti, että "joo, on tuntunut vähän kummalta, ajattelin että vois olla hyvä jutella. Kun tuntuu että masentaa vähän tai silleen"- jotain.
Siitä se sitten lähtee, ja saat tähän asiaan apua.
Eihän tuo nyt oo yhtään kiva olla, kun painaa.
On ujoja ihmisiä ja on sitten sellaisia jotka eivät ole niin ujoja.
Ujot ihmiset ovat herttaisia, kuten varmaan sinäkin!
Eli nyt mene juttelemaan kouluterveydenhoitajan tms kanssa tai vanhempiesi kanssa.
Pidän peukkuja täällä ja toivon sinulle kaikkea hyvää nuoressa elämässäsi!
Iso hali minulta!
Suoraan,pyydä auttamaan, se on vanhempien velvollisuus
Totta joo.
Jos ei itse uskalla ja rohkene mitään, niin .......
Kerro vanhemmillesi, he auttavat!
Hyvää yötä, huomenna kerro!
Oletko ihan itse diagnosoinut itsellesi masennuksen? Alakuloisuus, syystä tai toisesta, ei tarkoita masennusta. Päällekäyminen, pälpätys jne. ei tarkoita automaattisesti masennusta. Paniikkihäiriökohtauksetkaan ei tarkoita, että olet masentunut. Tuossa iässä on ihan turha googletella itselleen sairauksia. Jos mieltä painaa, niin vanhempien kanssa jutustelua, avointa ja rehellistä sellaista, ja sitten tarvittaessa tk:n kautta johonkin nuorten apujuttuun. Niin kauan kun piilottelet noita asioita, niin kauan myös kärsit. Ja kärsimykset pahenee. Mielenterveysasioiden kanssa ei saa koskaan jäädä yksin tai aliarvioida niitä. Mullakin tuli 12 vuotiaana eka paniikkihäiriökohtaus ja ihan puun takaa. Olin aika hoomoilasena, että mitä se oikein oli. Kerroin ihan epäröimättä sen mutsille ja mutsin kanssa mentiin sitten lekuriin ja asiat selvisi. En ymmärrä ihmisiä, jotka jopa vuosikausiakin kärvistelee noiden asioiden kanssa, vaikka apu on ihan nurkan takana odottamassa.
Oon masennuksesta aika varma. Ruoka ei maistu, eikä paino oo noussut 4 kuukauteen. Vihaan itteeni. Oon repinyt ihoa, hiuksia ja koittanut viiltää ranteet auki saksilla, mut ne ei ollu tarpeeks terävät. Usein mulla menee n. 3-5 tuntia nukahtamiseen. Koulussaki alkaa tulla usein vaikeuksia niissä oppiaineissa jotka on ollu joskus aivan älyttömän helppoja. En enää viitti pyytää kavereita mihinkään, sillä kaikilla on jotain "muuta menoa." Ja koulussa on tietty pakko tulla toimeen muiden ihmisten kanssa ja oon yleensä mukana vaan siks että olen hyödyksi. Eikä mul oikeestaan muutenkaan oo mitään järkevää syytä elää.
Sait hyviä vinkkejä.
Kaiken sen lisäksi olisi hyvä, että ruokavaliosi olisi kunnossa.
Olet kasvavassa iässä oleva nuori ja tarvitset hyviä rakennuspalikoita.
Äitisi ja isäsi osaavat auttaa sinua varmasti tässä.
Suosittelisin joka päiväksi ainakin yhtä kanamunaa aamuksi kaiken muun hyvän ravinnon lisäksi.
Kamomillatee on myös hyvää keholle ja mielelle, eikä sisällä kofeiinia, joka ei sovi monelle ahdistuneelle.
Nämä lisäksi terveelliseen monipuoliseen ruokavalioon ja autat itseäsi paranemaan.
Muista jättää liialliset karkit ja limut pois. Toki viikossa yksi karkkipäivä voi olla.
Varman on tullut joskus pienenä tunne esim. päivähoidossa ettei sinusta tykätä, ole joutunut sivuun tai on tönitty. Sinulla voi olla sielun syövereissä pelko että et kelpaa. Ajattelet mieluummin niin ettet ole hyväksytty kuin että pidetty. Kuva itsestäsi on vääränlainen. Juttelemaan rohkeasti vanhempien tai isovanhempien kanssa.
Kaikki muut osas jotain mistä ne sai arvostusta. Ja mitäs mä osasin..... Mietitään...... En mitään.
Oon 18, sairastan masennusta yms. Ja mun on ainaki helpompi hakee apua ihmisil ketä en tunne. Omassa tapauksessani Koulu kuraattori. Teette senkanssa masennus testit, semmone pieni lappu vaan ja täytät vastaukset. Sit se sanoo että sulla on oireita masennukseen tai ei ole. Sit voit päättää haluutko et sun vanhemmille kerrotaan, vai haluutlo jättää asian siihen. Ja haluutko jatko tutkimuksiin vai etkö. Nekin on vaan kysymyksiin vastailuja (turha ujostella).
Ja oot viel sen ikänen et masennukselle on helppo tehä jotain, niiku vaikka harrastukset, kerhot yms. Siis, pitää vaa ylhäällä sitä sosiaalista elämää. Mut kuraattorinkaa voi puhuu kaikista noista, se on siellä auttaakseen.
Onnea matkaan 💕 Pidän sulle peukkui pystyssä, sä pystyt siihen!
Uutta harrastusta oon nyt aloittamassa, joka tarkoittaa 8,5 h liikuntaa viikossa (kuutena päivänä)
Oon nyt sen harrastuksen takia pyörinyt enemmän kaveripiireissä. Silti on usein riittämätön olo.
Äitille oon jo sanonu että en osaa mitään, mutta se luulee tätä "tavalliseksi murrosiän aluksi"
Voi ihmisillä olla osaamaton olo vaikka puol vuotta, mutta jos näin on ajatellu puol elämää vois varmaan jo ajatella että jokin on pielessä. Kaikki aikuiset puhuu mulle ku viisvuotiaille.
Tuntuu että oon mun ikäsiä Henkisesti ainakin 7 vuotta vanhempi.
Voi kun ihana asia, että asiasi lähtevät luistamaan ja olet keksinyt hyvän harrastuksen!
Se on valitettavasti niin että kaikki äidit eivät ymmärrä ja jopa väheksyvät.
Se kun on vain niin että äidit eivät vain ymmärrä aina. Heillä on ollut se kasvatus mikä heillä on ollut ja entisaikaan kun ei ollut muka "masennusta". Mutta voihan se olla että hän pikkuhiljaa rupeaa ymmärtämään, on ehkä "myöhäsytytys".
Mutta sinä itse olet keksimässä tietä ulos, ja se on hyvän merkki ja osoittaa sinussa oikeaa luonteenlujuutta!
Kyllä sinä selviät, ja tulet jatkossakin selviämään tässä maailmassa!
Lapsuus alkaa olla ohi ja on edessä nuoruus, ja sitten aikuisuus.
Jos käy vielä vaikeaksi, niin käy juttelemassa koulukuraattorin tai terveydenhoitajan kanssa, he koulutettuina ihmisinä ymmärtävät paremmin ja voivat auttaa!
Kaikkea hyvää sinulle ja paljon hyvää oloa!
Kirjoittele vain ja kerro miten menee, täällä kaikki me toivomme että selviät ja porskuttelelet iloisesti eteenpäin!
Liikunta on niin hyvä harrastus!
En sitte alotakkaan uutta harrastusta.
Ne oottaa multa kokoajan jotain ihmeitä, kun en ees ymmärrä pelin sääntöjä. Valmentaja valitti siks että mulla revähti lihakset. Kaikenmaailman p-reikiä täällä elää.
Ja vähiten tässä auttoi äiti joka vielä haukku mut pystyyn. Koulu alkaa 50 min. päästä eikä oo mitään motivaatiota mennä.
No oletko jo päässyt siitä yhdestä "harrastuksesta" eroon?. Tarkoitan viiltelyä.
Tjaa. Hikiliikunta ei ollut sun juttusi. Aloita korkeushyppy. Kiipeä ensin pöydälle ja hyppää pää edellä alaspäin. Taidon karttuessa kykenet hyppäämään korkeammalta. Lopuksi kiipeä 20 kerroksisen talon katolle ja hyppää. Loppuu masennus.
Ihmettelen tälläisiä kannanottoja!
Kyseessä on 11-vuotias nuori tyttö, joka etsii apua tällä palstalla.
Sen sijaan olevinaan "aikuiset" tulevat tänne irvailemaan ja luulevat olevansa vieläpä "vitsikkäitä" - ovat pelkästään tyhmiä ja vailla empatiaa. Olisitte edes hiljaa, kun teillä ei ole mitään kannustavaa kerrottavaa nuorelle 11-vuotiaalle!
Sinä aloittaja: - älä välitä näistä typeristä. Valitettavasti tälläisiä "aikuisia" on!
Kulje sinä reippaasti omaa tietäsi.
Täällä on fiksujakin neuvojia.
Mene juttelemaan koulun terveydenhoitajan kanssa.
Kyllä sinä tulet pärjäämään!
Se liikunta (johtuen tuosta tölpöstä valmentajasta) ei ollut hyvä ratkaisu.
Mutta on monia muita hyviä harrastuksia, etsi joku. Tässä tietoa taideharrastuksista: Taideharrastukset
Nuorille on urheilun lisäksi tarjolla myös monia taideharrastuksia, esimerkiksi kuvataidetta, musiikkia tai teatteria. Näitä tarjoavat esimerkiksi työväenopistot, kuvataidekoulut, musiikkiopistot ja kuntien nuorisotoimi. Harrastusmahdollisuuksista, aikatauluista ja hinnoista kannattaa kysyä lisätietoa suoraan järjestäjiltä.
Nyt on talvi tulossa:
Entä hiihtäminen tai luistelu?
No, se harrastus ei ollutkaan sitten sinun juttu.
Ole vain iloinen että heti sait selville tämän asian ja lopetat heti.
Mikä kumman KAUHEE valmentaja! Sehän on ihan nuoren ihmisen rääkkäystä. Täysin ammattitaidoton! Kyllä valmentajan on osattava tietää miten lihakset toimii ja että alussa pitää ottaa kevyesti!
Oikeastaan olisi aihetta ilmoittaa tollanen valmentaja!
Rupee kyllä tosiaan mietittyttämään tuollainen äiti joka haukkuu vielä lapsensa pystyyn!!
Äidin pitäisi olla lapsensa puolella ja tukea häntä!
Kyllä sinun pitää jutella nyt kouluterveydenhoitajan tai opettajasi kanssa!
Tai jonkun viisaan aikuisen kanssa.
Eihän tuollainen voi jatkua!!
Jos olisin lähempänä niin menisin äitisi luo ja jutteleisin.
Ymmärrän että sinulla ei ole nyt motivaatiota mennä kouluun.
No, eipä ole monella muullakaan aina, yleisesti ottaen.
Kuitenkin on hyvä että se koulu on, ja ajatuksesi haihtuu siellä.
Kolhuja ja vastoinkäymisiä tulee kaikille, pitää vaan huitoa silti eteenpäin.
Mitä tulee harrastuksiin, niin älä anna periksi.
Keksi toinen harrastus, ehkä musiikki tai piirtäminen, luonto - onko siellä partiotoimintaa?
Entäs lukeminen ja kirjat. Siis ihan oikeat kirjat, tosi jänniä. Itse sinun ikäisenä luin kaikki lähikirjaston nuorten kirjat, olin aina nenä kirjassa kiinni. Kirjat ovat monelle pakotie, mutta samalla niistä oppii ja saa jännitystä. Voisit pyytää kirjastonhoitajaa suosittelemaan hyviä kirjoja.
Hyvä että kerroit miten menee, sinussa on tosiaan omaa aloitteisuutta ja olet näköjään päättänyt että selviät kaikesta ja et aio langeta "masennuksen" koukkuun!
Hyvää loppupäivää!
Kerro taas miten menee.
Ai että sinä vielä sitte mietit että mite sitä kertos omille vanhemmillesa masennuksesta. Menet vaan vanhempiesi kanssa olkkariin istumaan ja alat jutustella. Alota vaikka että,...kuulkeehan te immeiset samassa huoneessa. Nyt on kuulkaas niin, että minäpä oon itkennä ja ulisuttanna yksin tuolla kopissani eikä kukkaan oo kuullu mittään . Vähä se on semmone olo ettettä taia minusta mittään piitata, kun ete koskaan ette millonkaan tule koppiini kysymään, mitä minulle kuuluu,...istutta vaan ja porisetta omianna olkkarissa. Minä itken ja huuan itteni kippeeksi niin ei mittään,...ei mittään apua teiltä saa. Tulekeehan ja sanokeehan jo mitä tässä oikeen pittää tehä!!!!Josseivat kuule niin HUUA!!!!!
Sen harrastuksen aloitan kuitenkin. Ei kiinnosta pätkääkään jos se valmentaja alkaa jauhaa mulle paskaa. Ainoo asia jonka oikeesti osaan on toisten ihmisten elämän pilaaminen. Nyt 20-kerroksisen talon katolta hyppääminen tuntuu tosi hyvältä idealta.
Onko teillä koulussa terveydenhoitaja.? Mene keskustelemaan hänen kanssaan. Terveydenhoitajilla koulussa on hyvä kokemus ikäisistäsi ja monenlaisista koululaisista. Saisit neuvoja häneltä.
No niin. Mitäpä kuuluu saankoapua. Nyt tietenkään et ole löytänyt sopivaa kerrostaloa. Aloita uinti. Ensin uimahallilla ja taidon kasvaessa hyppää aurajokeen
Hohhoijaa. Onpa hauskaa. Mun puolesta voisit kyllä itse hypätä jorpakkoon, jos ei järkevämpää asiaa tule.
Nyt alkaa ihan kunnolla masentaa jatkuvat epäonnistumiset, elämä ja taidottomuus. En päässy siihen harrastukseen, koska mulla ei ollu perustaitoja. Se voi kuulostaa vähän raa'alta, mutta ajattelin että veitsenheitto tai jousiammunta olis hyviä harrastuksia.
Apua en oo vieläkään viittiny hakea, koska "kaikki on hyvin" eikä mitään pahaa ole olemassakaan. En jaksa enää elää.