Oletko koskaan rakastanut ketään niin kauan ja niin paljon saamatta vastarakkautta, että jonain päivänä heräätkin ja huomaat sen polttaneen sinut loppuun? Että rakastaminen enää, ketään, tuntuu mahdottomalta ja ylivoimaiselta tehtävältä?
Kysynpä vain...
tässä.ohimennen
8162
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen. Juuri sellaisessa tilanteessa nyt. Rakastan nykyään vain itseäni, lapsiani ja koiriani.
En, mutta kauan, kauan olen häntä ajatellut, enkä ole loppuun palannut. Sillä tiesin hän minä sen, pysyvän ikuisuuden. Noh tiennyt, en tiennyt silloin, en tiedä nyt, miksi häntä vain ajattelin, häntä sydämessäni vuosia saattelin. Vuodet ne vieri vinhasti pois, mutta hän joskus vieläkin sydämessä, kuin ei koskaan ollut pois. Nyt rauhaa on laskeutunut ja on ollut jo kauan, kuinka vieläkin häntä sydämessäni haudan.
En ole. Kuulostaa piinaavalta :( jos en ole saanut vastarakkautta yrityksistä huolimatta, olen siirtynyt eteenpäin ja aikanaan on tullut eteen vielä rakastettavampi ihminen.
Ei ole helppo kysymys, mutta olen tottunut olemaan yksin viime vuosina ja en koe siinä olleen ongelmaa. Ehkä olen sellainen ihminen etten kiinnity ihmiseen ennen kuin olen tutustunut kunnolla ja viettänyt aikaa kahdestaan.
Joskus herkkä on mieli, kenelle puhua, ettei tuottaisi surua. Enhän minä halunnut tunteita näitä, mutta ne tuli ja sydän siinä suli. Oma syy, ja sillä pyy, kannan tämän yksin kaiken pelosta, peläten, ettei kukaan kuitenkaan, ymmärtäisi mua laisinkaan.
joo ihteeni.koskaan en saanu vastarakkautta.kunpa tuntisin itseni?!!!
En oo. Se loppuu, jos ei mitään saa.
Olen kuvitellut rakastavani kuviteltua rakkauttani. Kuvitellen kuvitellut, totuuden unohtanut. Kuvittelulla korvannut kipeät kohtani. Tyhjyyteen kuvitelmia ammentanut, turhaan odottanut. Silti pidin siitä, pidän kuvittelusta.