Olen itse vähän jäävi kirjoittamaan aiheesta, mutta en tahtoisi olla puhuja, josta vaivihkaa kuiskataan: ”Se pitää aina pitkiä saarnoja!”
Kun olin ollut jonkin aikaa kirkkoherrana Kyyjärvellä, ja oli ensimmäisen piispantarkastuksen aika, eräs ahkera kirkossakävijä valitti: ”Kirkkoherra pitää mielenkiintoisia saarnoja, mutta ne ovat liian pitkiä. Eikö niitä voisi lyhentää?” Piispa kehotti minua lyhentämään saarnojani. Ensin vähän ”tympääsi”, mutta tarkemmin pohdittuani tunsin keskustelunaiheessa positiivisen sävyn. Miksi en voisi lyhentää saarnojani, jos seurakuntalaiset muuten hyväksyvät nuo puheeni, joissa haluan kertoa Jumalan rakkaudesta ja jotka kumpuavat uskostani? Mielessäni pohdin kirkkosaarnojani näin: perhekirkossa saarna voisi olla lyhyempi, messussa vähän pitempi ja sanajumalanpalveluksessa pisin. Ihanteeksi asetin sen, että pisin pitämäni saarna kestäisi korkeintaan 25 minuuttia.
Muutamia aikoja sitten istuin seuroissa koko sunnuntaipäivän. Seurat alkoivat kello 10 aamulla ja loppuivat illalla. Päivän aikana ehdittiin pitää monta saarnaa. Iltapäivän mittaan ehdin itsekseni ajatella, etten enää jaksa, kun selkääni kolottaa. Mietin, että lähtisin kohta vähän ”verryttelemään”. En kunnolla ehtinyt ajatustani ajatella loppuun, kun lähelläni ollut vanhus huokasi: ”Minun selkäni on niin kipeä, etten enää jaksa kuunnella.” Perheelliset olivat lähteneet jo päiväseurojen jälkeen. Seurojen loppupuolella ajattelin vakavissani, että ehkä voisin saarnavuorossa ollessani katsoa enemmän ympärilleni ja puhua ensi kerralla seuroissa lyhyemmin.
Olen ollut mukana puhujainkokouksessa, jossa neuvottiin ja rohkaistiin nuoria puhujia: ei saarnan tarvitse olla pitkä. Riittää, kun tunnustaa uskonsa ja saarnaa evankeliumia kuulijoilleen. Meiltä saarnaajilta vaaditaan herkkää mieltä. Jos seuraväki, varsinkin lapset, käy rauhattomaksi, meidän on osattava maltillisesti kaartaa kohti aamenta. Jeesuskin piti sekä pitkiä että lyhyitä saarnoja. Kotikirkon saarna Nasaretissa oli lyhyt. Kuulijat ihmettelivät armonsanoja, joita he eivät koskaan aikaisemmin olleet kuulleet. Lyhytkin saarna vaikutti kuulijoiden mielissä, kun siinä julistettiin Jumalan armoa.
Aikaisemmin kristillisyydessämme pidettiin pitkiä saarnoja. Ei ollut harvinaista, että saarna kesti kaksi tuntia. Seuroja oli harvemmin ja pieniä lapsia ei ollut mukana seuroissa. Nykyään pidetään paljon seuroja ja seuroissa on vieraita pienistä lapsista aina vanhuksiin asti. Myös Suviseuroissa pidetään paljon saarnoja. Siellä kuitenkin harva kuuntelee kaikkia puheita teltassa. Voimme kuunnella kaiuttimien välityksellä kentällä, asuntovaunussa ja kaikkialla suviseura-alueella. Suviseuroissa seuraohjelma on tarkka, ja saarnalle on ajateltu enimmäisaika. Jos saarnaaja unohtuu puhumaan pitempään, tulee lappu eteen: ”Kaarra aameneen.”
Meidän kristillisyydessämme ei paljon puhuta saarnojen pituudesta. Usein todetaan, että Pyhä Henki antaa puhujalle puhuttavat sanat eli ”ilmoitukset”. Ajattelen kuitenkin, että vaikka minulla olisikin paljon ilmoituksia, kaikki ilmoitukset eivät ole vain minulla. Pyhä Henki saarnaa monilla lahjoilla seurakunnassa, ja siksi on kohtuullista ajatella, että taivaan Isä saarnaa muidenkin puhujien suulla. Usein vetoamme kuulijoihin, että jaksettaisiin kuunnella vielä toinenkin saarna. Samaan toiveeseen voisimme liittää, että saarnaajakin ei vain sanoin armahtaisi kuulijoita vaan myös muistaisi vastaanottokykymme rajallisuuden.
Olen kuullut mieleenpainuvia pitkiä ja lyhyitä saarnoja. Olen kuunnellut lähetyspuhujia, jotka ovat pitäneet peräkkäin saarnat. Jos ensimmäinen veli puhuu pitempään, niin toinen veli pitää lyhyemmän saarnan. Olen itse työssäni huomannut, että lyhyemmän puheen pitäminen on vaativa tehtävä ja haastaa puhujan valmistelemaan puheen huolella.
Sananpalvelija saa luottaa siihen, että vain Jumala tietää, mitä meidän tulee puhua seurakunnalle. Olipa puhe pitkä tai lyhyt, se ei ruoki kuulijoiden kuolematonta sielua, jos saarnassa ei kuulu evankeliumin elävä ääni. Antakoon Taivaan Isä puhujille oikeita sanoja ja kuulijoille vastaanottavaa mieltä. ”Niin tulee siis usko kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta” (Room.10:17).
Kohtuuden mitta on armon ja rakkauden mitta. Se on sitä puhujalle ja kuulijalle. Siionin laulun runoilija kertoo: ”Oi armon mittaasi, suuruutta sen, Herra, Luojamme taivaan ja maan! Synnin orjia armahdat voimallasi, sielut irrotat kahleistaan” (Sl. 67:1).
Kun olin ollut jonkin aikaa kirkkoherrana Kyyjärvellä, ja oli ensimmäisen piispantarkastuksen aika, eräs ahkera kirkossakävijä valitti: ”Kirkkoherra pitää mielenkiintoisia saarnoja, mutta ne ovat liian pitkiä. Eikö niitä voisi lyhentää?” Piispa kehotti minua lyhentämään saarnojani. Ensin vähän ”tympääsi”, mutta tarkemmin pohdittuani tunsin keskustelunaiheessa positiivisen sävyn. Miksi en voisi lyhentää saarnojani, jos seurakuntalaiset muuten hyväksyvät nuo puheeni, joissa haluan kertoa Jumalan rakkaudesta ja jotka kumpuavat uskostani? Mielessäni pohdin kirkkosaarnojani näin: perhekirkossa saarna voisi olla lyhyempi, messussa vähän pitempi ja sanajumalanpalveluksessa pisin. Ihanteeksi asetin sen, että pisin pitämäni saarna kestäisi korkeintaan 25 minuuttia.
Muutamia aikoja sitten istuin seuroissa koko sunnuntaipäivän. Seurat alkoivat kello 10 aamulla ja loppuivat illalla. Päivän aikana ehdittiin pitää monta saarnaa. Iltapäivän mittaan ehdin itsekseni ajatella, etten enää jaksa, kun selkääni kolottaa. Mietin, että lähtisin kohta vähän ”verryttelemään”. En kunnolla ehtinyt ajatustani ajatella loppuun, kun lähelläni ollut vanhus huokasi: ”Minun selkäni on niin kipeä, etten enää jaksa kuunnella.” Perheelliset olivat lähteneet jo päiväseurojen jälkeen. Seurojen loppupuolella ajattelin vakavissani, että ehkä voisin saarnavuorossa ollessani katsoa enemmän ympärilleni ja puhua ensi kerralla seuroissa lyhyemmin.
Olen ollut mukana puhujainkokouksessa, jossa neuvottiin ja rohkaistiin nuoria puhujia: ei saarnan tarvitse olla pitkä. Riittää, kun tunnustaa uskonsa ja saarnaa evankeliumia kuulijoilleen. Meiltä saarnaajilta vaaditaan herkkää mieltä. Jos seuraväki, varsinkin lapset, käy rauhattomaksi, meidän on osattava maltillisesti kaartaa kohti aamenta. Jeesuskin piti sekä pitkiä että lyhyitä saarnoja. Kotikirkon saarna Nasaretissa oli lyhyt. Kuulijat ihmettelivät armonsanoja, joita he eivät koskaan aikaisemmin olleet kuulleet. Lyhytkin saarna vaikutti kuulijoiden mielissä, kun siinä julistettiin Jumalan armoa.
Aikaisemmin kristillisyydessämme pidettiin pitkiä saarnoja. Ei ollut harvinaista, että saarna kesti kaksi tuntia. Seuroja oli harvemmin ja pieniä lapsia ei ollut mukana seuroissa. Nykyään pidetään paljon seuroja ja seuroissa on vieraita pienistä lapsista aina vanhuksiin asti. Myös Suviseuroissa pidetään paljon saarnoja. Siellä kuitenkin harva kuuntelee kaikkia puheita teltassa. Voimme kuunnella kaiuttimien välityksellä kentällä, asuntovaunussa ja kaikkialla suviseura-alueella. Suviseuroissa seuraohjelma on tarkka, ja saarnalle on ajateltu enimmäisaika. Jos saarnaaja unohtuu puhumaan pitempään, tulee lappu eteen: ”Kaarra aameneen.”
Meidän kristillisyydessämme ei paljon puhuta saarnojen pituudesta. Usein todetaan, että Pyhä Henki antaa puhujalle puhuttavat sanat eli ”ilmoitukset”. Ajattelen kuitenkin, että vaikka minulla olisikin paljon ilmoituksia, kaikki ilmoitukset eivät ole vain minulla. Pyhä Henki saarnaa monilla lahjoilla seurakunnassa, ja siksi on kohtuullista ajatella, että taivaan Isä saarnaa muidenkin puhujien suulla. Usein vetoamme kuulijoihin, että jaksettaisiin kuunnella vielä toinenkin saarna. Samaan toiveeseen voisimme liittää, että saarnaajakin ei vain sanoin armahtaisi kuulijoita vaan myös muistaisi vastaanottokykymme rajallisuuden.
Olen kuullut mieleenpainuvia pitkiä ja lyhyitä saarnoja. Olen kuunnellut lähetyspuhujia, jotka ovat pitäneet peräkkäin saarnat. Jos ensimmäinen veli puhuu pitempään, niin toinen veli pitää lyhyemmän saarnan. Olen itse työssäni huomannut, että lyhyemmän puheen pitäminen on vaativa tehtävä ja haastaa puhujan valmistelemaan puheen huolella.
Sananpalvelija saa luottaa siihen, että vain Jumala tietää, mitä meidän tulee puhua seurakunnalle. Olipa puhe pitkä tai lyhyt, se ei ruoki kuulijoiden kuolematonta sielua, jos saarnassa ei kuulu evankeliumin elävä ääni. Antakoon Taivaan Isä puhujille oikeita sanoja ja kuulijoille vastaanottavaa mieltä. ”Niin tulee siis usko kuulosta, mutta kuulo Jumalan sanan kautta” (Room.10:17).
Kohtuuden mitta on armon ja rakkauden mitta. Se on sitä puhujalle ja kuulijalle. Siionin laulun runoilija kertoo: ”Oi armon mittaasi, suuruutta sen, Herra, Luojamme taivaan ja maan! Synnin orjia armahdat voimallasi, sielut irrotat kahleistaan” (Sl. 67:1).
Vastaukset 7
Vanhimmat
vapaalla puolella saarnoja jotkaovat alle puolituntia ei pidetä minkäänlaisena, siinä ei yksinkertaisesti ehdi kokonaisuutta saada kasaan ei johdattaa kuulijaa sisälle ei kertoa mitä sisällä on eikä ohajata ulos.
mutta siellä ei jaaritellakkaan valmiita tuhantkertaakuultuja oman opin pönkäpuheita vaan tervettä elävää evankeliumia joka ei karttele mitään aiheita eikä suojele omaa oppia.
Mutta tuleeko siellä oikea evankeliumin saarna
nimenomaan se tulee oikea suoraan Raamatun lehdiltä, joka uskoo ja kastetaan se pelastuu kunhan pysyy uskossaan ja varjelee hääpukunsa.
sen oikeampaa evankeliumia ei ole taivaassakaan.
Ei tule vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistyksellä.
Siellä se tulee, jos sinäkin uskaltaisi tulla kuuntelemaan.
no ei se tule, teillä on oulun opit !
Nykyisestä kirkosta ei ole kyllä ohjeeksi siihen, millaisia saarnojen pituuden olisi hyvä olla seuroissa. Kirkon säännöllisissä jumalanpalveluksissa käy nykyisin melko vähän seurakuntalaisia. Ohjeena taitaa ollakin, ettei saarnassa saa olla enempää kuin yksi keskeinen asia tai sanoma, jotta kuulijoiden vastaanottokyky ei herpaantuisi. Messussa saarnan osuus lienee supistunut huomattavasti siitä, mitä se on ollut luterilaisissa jumalanpalveluksissa aiemmin. Nykyisin monilla kuulijoilla luterilaisissa seurakunnissa ei enää mieli ole sillä tavoin avoin sellaisella opetuksen määrälle kuin aiemmin.
Jumalalta onkin hyvä pyytää rukouksessa kuulevia korvia, jotta ei tulisi liian kiire pois tipun alta, kun Jumala palvelijansa kautta jakaa armon muruja.