Aamuhämärässä siristän katsettani kohti kelloa. Kuusi. Haukottelen ja nousen venytellen. Tassuttelen keittiöön ja lataan totutusti tutun määrän kahviporoja suodattimeen ja napsautan kahvinkeittimen päälle. Hetkisen kuluttua sieraimiini leijaileekin jo suloinen, vastakeitetyn kahvin tuoksu. Koko olemukseni virkoaa tämän aamun ensimmäiseen ylellisyyden hetkeen, kun saan kaataa kahvia lempikuppiini ja lorauttaa päälle tilkan maitoa. Siinä ohessa kirjoittelemme aamutervehdyksiä ja lähettelemme sydänviestejä mieheni kanssa puhelimitse. Voiko ihanammin päivä enää alkaa!
Tuokion kuluttua oma hiljainen heräilynhetkeni on vietetty ja kiipeän yläkertaan kuiskimaan hereille sikeästi nukkuvia poikiani. Katulampun valo siivilöityy kaihdinten välistä, ja näen pojistani vain hiustupsun, peiton alta karanneen käsivarren tai pottuvarpaan. Unen valtakunta murtuu hiljalleen, ja yksi toisensa jälkeen he ryhtyvät aamutoimiin. Keittiön pöytä kokoaa aamupalan ääreen ykkösluokkalaisen, kakkosluokkalaisen, nelosluokkalaisen, kutosluokkalaisen ja kasiluokkalaisen. Opistolainen saa nukkua tänä aamuna vapaapäivän auvoista unta puolille päivin ja lukioikäinen, aamu-unisena aina vähän viime tipassa, kaappaa suuhunsa jotain lennossa. Katselen heitä, ja sydämeni pakahtuu. Arjen ylellisyyttä on se, että saan asua ja elää tämän remakan lapsilauman emona.
Kukin kotona asuvista koululaisista kulkee omiin koloihinsa: ala-asteelle, yläasteelle, lukioon, opistoon ja erityiskouluun. Minä ajelen routavaurioitunutta pikkutietä pitkin omalle työpaikalleni Maitoisten leirikeskukseen. Välillä täytyy oikein keskittyä itse ajamiseen, sillä molemmin puolin tietä aukeavat peltomaisemat ja aamusumu tuppaavat väkisinkin varastamaan huomioni luonnonkauneudellaan. Onpa välillä ollut ihan pakottava tarve pysähtyäkin ja nuuskia hetkisen aamunkirpeää ilmaa ja kuvata kännykäkameralla muuttomatkaansa varten kokoontuvia lintuja. Perillä minut vastaanottaa joka-aamuiseen tapaansa iloisenkeltainen leirikeskus. Omenapuut ovat varistaneet jo suurimman osan lehdistään, ja työhuoneen ikkunasta näkyvä niitty on kuurasta valkoisenaan. Huokaan onnellisena ja ryhdyn päivän töihin tarmokkaana. Keittiön kiillotusta, ruokalistoja, ohjeistuksia, sähköposteja, erityisruoka-annosten valmistelua ja valtava sämpylätaikina. Koen ylellisenä, että saan tehdä työtä uskonystävien ympäröimänä, leirityön hyväksi. Se on niin ihanaa, että melkein pitää nipistää itseään: voiko tämä olla tottakaan!
Ylellisyyttä voi kokea ulkomaanmatkoissa, kylpylähoidoissa ja kauniissa kodissa. Sitä voi nähdä pienessä ja suuressa kokemuksessa. Minun ylellisyyttäni on kokemus asumisesta ulkomailla ja toisaalta mahdollisuus palata Suomeen. Arjen onni löytyy pienen paritalokotimme varsinaisesta sisällöstä; ihmisistä ja heidän tapahtumistaan. Koen sitä, kun saan päivittäin kattaa pöytään ruisleipää ja reikäjuustoa, ja minun on mahdollisuus saada pöydän ääreen kaikki yhdeksän lastani. Superluksusta arki on silloin, kun mieheni tulee käymään kotona. Daavidin psalmin sanoin:
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut
kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
Tuokion kuluttua oma hiljainen heräilynhetkeni on vietetty ja kiipeän yläkertaan kuiskimaan hereille sikeästi nukkuvia poikiani. Katulampun valo siivilöityy kaihdinten välistä, ja näen pojistani vain hiustupsun, peiton alta karanneen käsivarren tai pottuvarpaan. Unen valtakunta murtuu hiljalleen, ja yksi toisensa jälkeen he ryhtyvät aamutoimiin. Keittiön pöytä kokoaa aamupalan ääreen ykkösluokkalaisen, kakkosluokkalaisen, nelosluokkalaisen, kutosluokkalaisen ja kasiluokkalaisen. Opistolainen saa nukkua tänä aamuna vapaapäivän auvoista unta puolille päivin ja lukioikäinen, aamu-unisena aina vähän viime tipassa, kaappaa suuhunsa jotain lennossa. Katselen heitä, ja sydämeni pakahtuu. Arjen ylellisyyttä on se, että saan asua ja elää tämän remakan lapsilauman emona.
Kukin kotona asuvista koululaisista kulkee omiin koloihinsa: ala-asteelle, yläasteelle, lukioon, opistoon ja erityiskouluun. Minä ajelen routavaurioitunutta pikkutietä pitkin omalle työpaikalleni Maitoisten leirikeskukseen. Välillä täytyy oikein keskittyä itse ajamiseen, sillä molemmin puolin tietä aukeavat peltomaisemat ja aamusumu tuppaavat väkisinkin varastamaan huomioni luonnonkauneudellaan. Onpa välillä ollut ihan pakottava tarve pysähtyäkin ja nuuskia hetkisen aamunkirpeää ilmaa ja kuvata kännykäkameralla muuttomatkaansa varten kokoontuvia lintuja. Perillä minut vastaanottaa joka-aamuiseen tapaansa iloisenkeltainen leirikeskus. Omenapuut ovat varistaneet jo suurimman osan lehdistään, ja työhuoneen ikkunasta näkyvä niitty on kuurasta valkoisenaan. Huokaan onnellisena ja ryhdyn päivän töihin tarmokkaana. Keittiön kiillotusta, ruokalistoja, ohjeistuksia, sähköposteja, erityisruoka-annosten valmistelua ja valtava sämpylätaikina. Koen ylellisenä, että saan tehdä työtä uskonystävien ympäröimänä, leirityön hyväksi. Se on niin ihanaa, että melkein pitää nipistää itseään: voiko tämä olla tottakaan!
Ylellisyyttä voi kokea ulkomaanmatkoissa, kylpylähoidoissa ja kauniissa kodissa. Sitä voi nähdä pienessä ja suuressa kokemuksessa. Minun ylellisyyttäni on kokemus asumisesta ulkomailla ja toisaalta mahdollisuus palata Suomeen. Arjen onni löytyy pienen paritalokotimme varsinaisesta sisällöstä; ihmisistä ja heidän tapahtumistaan. Koen sitä, kun saan päivittäin kattaa pöytään ruisleipää ja reikäjuustoa, ja minun on mahdollisuus saada pöydän ääreen kaikki yhdeksän lastani. Superluksusta arki on silloin, kun mieheni tulee käymään kotona. Daavidin psalmin sanoin:
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut
kaikkina elämäni päivinä,
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
Vastaukset 3
Vanhimmat
no voi herranduudeli mitä lässytystä ja sitä poikien määrää huh !
on siinä nyt oltu kuuliaisia srkoon säännöille sen kyllä huomaa.
Paneminen on niitä harvoja harrastuksia, jotka SRK hyväksyy vanhoillislestadiolaisille. Tietenkin paljaalla.
Noo se on hyvä että edes joku pärjää lapsilaumansa kanssa. Paljon on ongelmaperheitä joissa talous, sairaus- ja mielenterveysongelmia.