Olen aina inhonnut kaupassa käyntiä. Mitä suurempi hyper-market, sen pahempi. Ihmettelen kun moni puhuu tuntien shoppailusta. Että miten rentouttavaa se on. Ei minulle. Menin jossain vaiheessa lääkäriin jonkin vaivan takia. Pelkäsin ja hikoilin odotushuoneessa. Jalat menivät hyytelöksi. Lääkäri näki tilanteeni ja teki äärettömän helpottavan diagnoosin. Kärsin paniikkihäiriöstä. Olin ällistynyt ja itkin sitä, että en olekaan täysin mielenvikainen. Sain lääkityksen, joka alkoikin tehota. Uskalsin mennä kauppaan ja kahvilaan. Eilen luin erään tunnetun toimittajan ala-arvoisen kolumnin nuoresta naisesta, joka oli hänen mukaansa ugrilaista alkuperää. Peffa viisti betonia kun sääret olivat lyhyenlännät. Povi oli mahtava. Uuma oli piilossa jonkin järkyn paidan alla. Ripset kuin hämähäkillä ja tukka ei ollut Fiskarsia nähnyt aikoihin. Niin, miten nämä tarinat nivoutuvat yhteen. Siten, että jos ihminen kärsii fobioista ja kauppaan on pakko mennä, hän ei välttämättä pysty ajattelemaan hiukkaakaan, miltä näyttää ja mitä on päällä. Hyvä kun jotain on. Kun vaan kaupasta pääsee äkkiä ulos ja saa happea.
Paniikkihäiriö
yksilesken
9182
1Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tähän on helppoa samaistua, kirjoitin jo Paloman ketjuun kokemuksista shoppailu- tai oikeastaan sovituskoppi-ahdistuksesta.
Silläkin uhalla, että koet että taas sepitän jotain omaa vain varastaakseni sun shown...
Nuorena naisena peitin itseäni ylisuuriin vaatteisiin, koska kotona isäpuoli käpälöi, teki seksuaalisuudesta likaisen asian. Inhosin itseäni, sidoin rinnat. Ei puhettakaan leningeistä tai hameista. Suosin poikamaista.
Keski-ikäisenä. Olin itse vuosia henkisesti alistavassa suhteessa, ja kun vihdoin erosin huomasin että en päässyt täysin vapaaksi sittenkään, lapsia oli suojeltava edelleen. Masennuin. Kun ei ollut ulospääsyä tilanteesta, en nähnyt missään mitään valoa. En jaksanut välittää missä kunnossa olin, en jaksanut pukea hymyä päälle, oliko tukka pesty, mikä kulma minussa pullistui eniten, oliko edes ehjät housut. Olin ja kärsin. Ja näin ollen kärsivät lapsenikin, joten suo tuntui loputtomalta.
Sekä, äitini oli tukevasti ylipainoinen. Puhutaan sairaalloisesta lihavuudesta. Kun liikuin hänen kanssaan, ihmisillä tuntui olevan "oikeus" halveksia häntä, haukkua, nauraa, jopa porukalla.
Totta kai jokainen saa mielessään ajatella mitä haluaa, en voi oikein estääkään. Mutta joskus voisi ajatella asioita ja ihmisen eloa syvällisemminkin kuin vain ulkokuorta koskemaan. Miksi joku on siinä tilassa kuin on, mitä hän käy läpi. Miksei voisi ajatella lämmöllä kaikkea erilaista, miettiä että mikähän sinunkin stoory on.
Huh! Onpa ollut aikamoinen elämäntaival. Hyvä kun olet jaksanut sinnitellä. Moni olisi sijassasi tehnyt itsarin/ ainakin ajatellut.
"Silläkin uhalla, että koet että taas sepitän jotain omaa vain varastaakseni sun shown... " ????
Sen pahimman masennuksen alla lapset oli ainoat jotka piti mut hengissä. En voinut heitä jättää ja heidän elämä pilata vielä pahemmin.
Mutta pointti oli lähinnä että on tärkeämpiä asioita maailmassa kuin miltä joku näyttää. Harvalle elämä on yhtä tanssia, kyllä jokainen tahtoo saada annoksensa skeidaa.
Luotan siihen että Lesken ymmärtää mitä kirjoitin, jos ei niin aina vaan parempaa.
hmp
Toimittaja joka itse on 180 cm pitkä ja laiha, arvostelee kaupassa olevaa nuoren naisen kroppaa, ei pelkästään vaatetusta. Tulee mieleen saksalainen rotuoppi. Oikein tutkimalla tutkinut joka mutkan. Suunnitellut miten hän, kahdeksankymppinen vanha kiristetty romu, pukisi nuoren naisen. Nämä kirjoitukset aikaansaavat sen, että paniikki- ja mt-häiriöiset eivät uskalla enää mennä kauppaan. Kun emme tiedä, onko joku hienostorouva selän takana arvostelemassa ja kirjoittamassa kolumnia verkkareistamme ja ugrilaisesta rodustamme.
Niinpä niin. Jotkut kyllä katkeroituu. Kai on heidän keino selviytyä. Enpä osaa heitä moittia. Lähinnä koettaa asettua heidän asemaansa. Tietysti jos ihminen näkee kaikki asiat negatiivisena ja mollaa toisia selän takana, niin eipä häntä kovin pitkää jaksa kuunnella.
Kaikkia ahistaa joissain tilanteissa.
Mikä sitten paniikkihäiriötä, mikä ujoutta, ahtaanpaikankammoa, aukeanpaikankammoa, onhan noit. Melko paljon karastuu, moneen tottuu. Ite ahistun ihmisten seurassa. Siis suljettu tilaisuus, jossa liikaa ihmisiä. Toisaalta, just jokin suuri ostoskeskus ei ahdista, vaikka hitosti ihmisiä. Sellainenkin, jos suljettu tilaisuus ja pitää esiintyä, se onnaa kyllä. Tollaset sukujuhlat, pikkujoulut, kankeat kokoukset, etenkin jos paljon outoja ihmisiä, ne ei onnaa. Liekö jotenkin tekemistä ahtaanpaikan kammon kanssa, isossa tilassa pakomahdollisuuksia.
Itellä noin periaatteessa tapana ainakin kammara fleda, jos menee kauppaan. Jotenkin sellainen vaan kuuluu asiaan. Hikiällä hokannut, siellä ei kuulu, pistää liikaa simään , jos puku päällä. Oikeesti, kylällä juoruavat mun vaatteista, joskus juntit huomautelleetkin, aika vähän puheenaiheita :D
Ei siinä mitään ihmeellistä ole, jos sattuu kiinnittämään huomiota jonkun habitukseen. Se oli mun mielestä vähän outoa, että Arstila kirjoitti siitä kolumnin. Toisaalta, ei ehkä outoa, siitä sai aikaan keskustelua ja yleistä huomiota, monenmoisiin asioihin Just toikin, entäpä tosiaan, jos jokin sairaus, elämäntilanne jne, eikä nyt aina jaksa tälläytyä keskarinhakumatkaa varten? Kun sekin, jos kovin epäsiisti, luokitellaan heti huumeveikoksi tai juopoksi. Ton luokittelun mukaan hikiällä valtava päihdeongelma :D
Eli joo, paniikkihäiriöllä ja kehnolla pukeutumisella voi olla tekemistä keskenään, tai sitten ei. Voi olla merkki jostain muusta sitten, jos kovin tällää yli kauppareissua varten, tai sitten ei. Kun kaikki on katsojan silmissä.
=DW=
Sangen monella suomalaisella, etenkin nuorilla on roskisfobia. Ei uskalleta laittaa roskia roskikseen vaan ne heitellään pitkin maata ja lattioita.
Myös kävelyfobia on silmiin pistävää. Ei pystytä kävelemään yhtään kauempaa kuin tasan kaupan edestä, jopa invapaikoilta, kauppaan ja takaisin. En ihmettelisi vaikka joku laiska parkkeeraisi kaupan tuulikaappiin.